Nesbø


Pohjoismaisen rikoskirjallisuuden vuosikiintiöni on täytetty. Luin nimittäin Jo Nesbøn uusimman, Poliisin. Suuria odotuksia minulla ei ollut, koska Nesbøn edellinen Aave oli varsin kehno. Uumoilin, että Aave jäisi viimeiseksi Harry Hole -kirjaksi. Se tuntui väkisin päkistetyltä ja sen loppuratkaisu vihjasi sankarin vaihtaneen hiippakuntaa.

Poliisissa Nesbø leikittelee pariinkin otteeseen lukijan käsityksillä siitä, kuinka vahvasti Harry Hole on elävien kirjoissa vai onko lainkaan. Muutenkin hän sekoittaa ahkerasti sarjamurhajuonikuvionsa asetelmia, johdattelee lukijaa väärille jäljille, tarjoilee yllätyksiä yllätysten perään. Tuttua Nesbøtä siis, erinomaisen koukuttavaa. Poliisi on huimasti parempi kuin Aave, ei ihan Harry Hole -sarjan parhaiden kirjojen Punarinnan tai Panssarisydämen veroinen mutta hurjan vahva kuitenkin.

Jos yhtään uskallan veikata, niin Harry Hole jatkaa seikkailujaan tulevaisuudessakin. Poliisissa Nesbø jättää eräät tarinalinjat sillä tavalla auki, että ne suorastaan vaativat sarjan jatkamista.

Mikä minua Nesbøssä viehättää? Varmasti ainakin se, että toisin kuin kunnon sosiaalidemokraattiset ruotsalaisdekkaristit hän ei valuta moraalikuolaa onnettoman lukijan päälle: ”Katsokaa nyt! Katsokaa ja kauhistukaa: tällaisen yhteiskunnan me olemme rakentaneet!” Toki Nesbønkin teoksissa erottuu systeemikriittisiä juonteita, kuvaahan hän inhorealistiseen sävyyn poliisihallinnon ja Oslon kunnallispolitiikan valtakamppailuja. Pahuutta ei kuitenkaan ulkoisteta rakenteellisiin mekanismeihin vaan se näyttäytyy tiettyjen roistomaisten yksilöiden valinnoissa ja toimintatavoissa. Henning Mankellin dekkareista tuttu fatalistisia ja paranoideja sävyjä saava sosiaalinen pessimismi loistaa poissaolollaan Nesbøn kirjoissa. Nesbø on niin intohimoinen tarinankertoja, ettei tunne saarnaamisen poltetta, luojan kiitos.

Nesbø kirjoittaa sujuvaa, neutraalin luettavaa perusproosaa sortumatta vaivaannuttavalla tavalla ylikirjoitettuun tyylittelyyn. Se on ammattimiehen merkki. Nesbøtä lukiessa ei tarvitse pelätä törmäävänsä tyyppeihin, jotka ”nostavat kulmakarvojaan kuin ne painaisivat tonnin kappale” (suora lainaus erään toisen dekkaristin seinään paiskaamastani tekeleestä). Toki Nesbø on myös teknisesti erittäin taitava. Hän osaa punoa monipolvisia juonikuvioita ja sommitella ne ihailtavasti rikosromaanin sivuille. Halpahintaisiin cliffhangereihin hän sortuu vain harvoin.

Lisäksi Harry Holen hahmo viehättää minua. En tunne rikoskirjallisuutta niin laajasti, että voisin arvoida, kuinka omaperäinen luomus Nesbøn sankari on. Tuskin kovin omaperäinen. Dekkareissahan piisaa alkoholiongelmaisia, ihmissuhteensa sotkeneita poliiseja, mutta Harry Holella nämä piirteet korostuvat äärimmäisyyksiin saakka. Se ei kuitenkaan liene olennaista. Olennaista on, että Nesbø saa lukijan aidosti kiintymään Harry Holeen, välittämään hänestä. Minun tapauksessani se on harvinaista, koska en yleensä eläydy voimakkaasti fiktiohenkilöiden elämänkäänteisiin, luen kirjoja ja kirjailijoita, en kirjojen henkilöhahmoja. Siihen, että Harry Hole tuntuu hyvältä tyypiltä, vaikuttaa varmasti moni yksittäinen seikka, joita kirjailijan on mahdoton täydellisesti laskelmoida romaania suunnitellessaan. Eri lukijat sitä paitsi mieltyvät eri asioihin. Minä esimerkiksi iloitsen Harry Holen hyvästä popmausta, ja tuskin pitäisin häntä yhtä hyvänä tyyppinä, jos hän diggaisi rappia tai jotain muodikasta jumppajytää. 

En lue kovinkaan paljon rikoskirjallisuutta. En ole niitä, jotka kesälomalla tarttuvat dekkariin kepeän lukutuokion toivossa, koska minusta lukeminen soveltuu huonosti rentoutumiseen tai viihtymiseen. Jos haluan rentoutua, nukun hyvät yöunet. Jos kaipaan viihdettä, katson dvd:ltä rikoselokuvan tai poliisisarjan. Mutta toki poikkeuksiakin on. Esimerkiksi James Ellroystä olen aina pitänyt. Yhdenkään Ellroyn kirjan jälkeen ei ole tullut sellaista tunnetta, että tulin vain hukanneeksi aikaani, koska saman tarinan olisin katsonut mieluummin televisioruudulta. Minulle nautittavinta ”viihdekirjallisuutta” edustaa näkemyksellinen, kantaaottava, jopa hieman pamfleteeraava historiallinen tai yhteiskunnallinen asiaproosa. Vietän kiirettömän perjantai-illan tuhat kertaa mieluummin Paul Krugmanin kuin Henning Mankellin seurassa.

Ekonomistikielellä ilmaistuna kirjan lukeminen on melkoinen ajallinen investointi. Siinä ajassa, mikä kuluu yhden tiiliskiven läpi kahlaamiseen, ehtii katsoa monta elokuvaa tai tv-sarjan jaksoa. Miksi siis vaivautua lukemaan, jos kirjaformaatti ei tuo mitään erityistä lisäarvoa? Monet nykyajan rikosromaanit (tai oikeastaan monet romaanit ylipäänsä) ovat muodoltaan ja kerronnaltaan kuin proosalauseiksi tulostettua tv-sarjaa. Kohtaukset ovat lyhyitä ja tihennettyjä, leikkaukset tarkkaan rajattuja, replikointi ytimekkäistä täsmälauseista koostuvaa. Tavoitteena tuntuu olevan mahdollisimman televisuaalinen kirjoittaminen. Varmaankin siinä toivossa, että tuotantoyhtiöstä tulee pikainen yhteydenotto. Kun kirjallisuus menettää kirjallisuudellisuutensa ja muuttuu elokuvakerronnan substituutiksi, käy jokseenkin tarpeettomaksi viettää aikaa sen parissa. Maailma kun on väärällään hyvin tehtyjä leffoja ja tv-sarjoja.

Mitä ajatella kirjablogeista?

Huomasin Maaria Pääjärven merkinnästä Luutii-blogista, että Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen kirjablogeja käsittelevä teos Rivien välissä on ilmestynyt. 
Vastailin huhtikuussa omalta osaltani Jalkasen ja Pudaksen lähettämiin kysymyksiin (vastaukseni löytyvät tämän merkinnän lopusta). En siis ole kirjabloggari, mutta tekijät haastattelivat kirjaansa myös blogia pitäviä kirjailijoita.
Antiaikalaista koskeviin kysymyksiin oli helppo vastailla, mutta kirjablogien osalta asiantuntemukseni on ohutta. Joten kun niistä puhutaan ilmiötasolla olen hätäisten ensivaikutelmien, ennakkoluulojen ja toisen käden tietojen varassa.
Edellä linkkaamassani kirjoituksessa Maaria Pääjärvi sanoo kirjablogien synnyttäneen uudenlaisen lukemisen kulttuurin, vuorovaikutteisen lukijoiden yhteisön. Pääjärven huomioiden taustalta kajastaa ajatus jonkinlaisesta emansipaatiokertomuksesta: ne, joilla ei aikaisemmin ole ollut omaa ääntä, saavat sen nyt vihdoin kuuluville, kiitos internetin mahdollistaman laajentuneen sanavapauden. Tunnusomaiseen tapaansa Pääjärvi asettaa vastakkain ruohonjuuritason (kirjablogit) ja instituutiot (kirjallisuuden kentän vakiintuneet rakenteet). Jälkimmäisiä personoi Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuulaliina Varis mutuhuttu-kommentillaan, jonka minä olisin varmasti jo unohtanut, ellei Pääjärvi olisi tallettanut sitä leppymättömään sydämeensä ja jaksaisi siitä muistuttaa. 

Valtamekanismien ja hierarkoiden purkaminen kuuluu tiettyyn kulttuurikriittiseen traditioon, jolle jokainen yhteiskuntatieteellisiä ja humanistisia aineita yliopistossa opiskellut (myös minä) on enemmän tai vähemmemmän altistunut. Sen tarjoamilla retorisilla työkaluilla operoiva näyttäytyy samaan aikaan analyyttisenä ja empaattisena. Ensin paljastetaan, ketkä käyttävät valtaa ja ketkä ovat vallankäytön kohteita ja sen jälkeen halataan jälkimmäisiä kuin rakkaita pehmoleluja, koska he ovat heikompia eli potentiaalisia sorrettuja. Tuulaliina Variksesta tulee koulupihan pahis, joka välitunnilla tönii kilttiä kirjabloggaria. Onhan sellainen törkeää.
En väitä, etteivätkö Pääjärven huomiot kirjablogien lukemiskulttuuria vahvistavasta ja monipuolistavasta vaikutuksesta olisi oikeansuuntaisia. Minua vain rasittaa se, kuinka hanakasti hän sulloo tämän ilmiön retorisen kehikkonsa sisälle päästäkseen mielipuuhaansa eli piiskaamaan kirjallisuusmaailman instituutioita ja niiden edushahmoja. Olisin arvostanut linkkaamaani Pääjärven kirjoitusta enemmän, jos hän olisi yllättänyt minut malttamalla jättää siitä tällä kertaa pois tautologiset valta-analyysinsä ja mutuhuttu-muistutuksensa.
Edellisessä kirjablogeja käsittelevässä merkinnässään Pääjärvi oli lähellä jo minut yllättää, koska kirjoitti niistä varsin kriittisesti eikä pelkästään emansipatorisen kertomuksen sisältä. Mutta mikä oli Pääjärven huolenaihe? Mikäpä muukaan kuin se, että kirjablogit ovat liukumassa osaksi kirjallisuusmaailman institutionaalisia rakenteita, kustantamoiden markkinointiosastojen käsikassaroiksi. Hän puhui ”vallan ja näkyvyyden uusjaosta.” Aika lailla tyypillistä standardiajattelua tämäkin. Erilaisten vastakulttuuriliikkeiden piirissähän itsensä myymistä ja ihanteidensa pettämistä on aina pidetty pahimpana mahdollisena syntinä. Kun pahalle instituutiolle antaa pikkusormen, se vie koko käden ja sielun myös.
Pääjärvi etsii kirjablogeista kulttuurista vastavoimaa, mutta tavallisille kirjabloggareille omien lukukokemusten jakaminen verkossa on vain kiva harrastus. Tästä asetelmasta syntyy tahatonta komiikkaa, kun Pääjärvi tolkuttaa kirjabloggareille, etteivät nämä voi enää suhtautua harrastukseensa viattomasti, koska kirjallisuuden kentällä on meneillään vallan ja näkyvyyden uusjako ja siinä pelissä jyllävät kaupalliset intressit, koska  kustantamoissa on ihmisiä, jotka – herra paratkoon! – yrittävät ihan avoimesti ja häpeämättömästi myydä kirjoja.
Entäpä oma suhtautumiseni kirjablogeihin?
Luonnehtisin sitä neutraaliksi (tietoisena siitä, että kulttuurikriittisen ajattelun mukaan mikään potentiaalisesti kulttuurisiin valtasuhteisiin liittyvä näkemys ei voi olla henkilökohtaisista intresseistä vapaa). Kuten sanoin, en ehdi aktiivisesti seurata kirjablogeja, koska minulla on tähdellisempää tekemistä, kuten palkkatyö ja omat kirjalliset pyrintöni. Lisäksi minulta puuttuu sellainen yhteisöllisyyden kaipuu, jonka kuvittelen olevan vahva useimmilla kirjabloggareilla. Kulttuurisena ilmiönä taas kirjablogit ovat mielestäni luonteva osa nykyihmisten verkottunutta elämismaailmaa. Internet on tämän vuosituhannen ihmisten yhteinen olohuone. On siis luonnollista, että siellä kohtaavat samanhenkiset tyypit, olivatpa he kiinnostuneita kirjoista, ruuanlaitosta, sisutuksesta tai muodista. Suuria vastakulttuurisia toivonkipinöitä eivät kirjablogit (tai muutkaan verkkomaailman ilmiöt) minussa herätä. Pidän luonnollisena, että kirjallisuusmaailman instituutiot muuttuvat samalla kun kirjallisen julkisuuden ja kirjamarkkinoiden rakenteetkin muuttuvat. Tähän kehitykseen sisältyy niin hyviä kuin huonoja puolia, kuten kehitykseen yleensäkin.
Jalkasen ja Pudaksen Rivien välistä -teosta en ole lukenut, mutta voisin kuvitella, että sen lukeminen monipuolistaisi käsityksiäni kirjablogeista. Se, mikä mieltäni on eniten askarruttanut, liittyy kirjabloggareiden maun painotuksiin. Puhtaasti ennakkokäsitysteni pohjalta olen aavistellut heidän suosivan ns. laadukkaita lukuromaaneja eli käännöskirjallisuudesta Jonathan Franzenin ja Siri Hustvedtin ja kotimaisesta kirjallisuudesta Juha Itkosen ja Ulla-Lena Lundbergin kaltaisia tekijöitä. Pääjärven merkinnän perusteella näin myös on asian laita:

Myydyimmät kirjat eivät ole oikeastaan kovinkaan usein olleet bloggareiden mielestä kiinnostavimpia kirjoja, vaan Pudas ja Jalkanen analysoivat kirjabloggaajien makua yleisesti kuvaavaksi termiksi laadukkaamman lukuromaanin. Kovaksikeitetty taidekirjallisuus ei kiinnosta, eivätkä kaikkein viihteellisimmät genret. Romantiikkaa ja maneerista dekkaria on vaikea löytää kirjablogeista.

Minä luen varsin vähän ns. laadukkaita lukuromaaneja ja entistä vähemmän kertomakirjallisuutta ylipäänsä, joten väsymykseni fiktioon on yksi, joskaan ei tärkein, syy siihen, miksi en koe suurta tarvetta lukea, mitä kirjallisuudenharrastajat kirjoittavat verkossa Marsipaanisotilaasta. Enkä sano tätä ylimielisyyttäni, vaan puhtaana faktana. Jos tiedätte kiinnostavia kirjablogeja, joissa kirjoitetaan esseistä ja asiaproosasta, vinkatkaa minulle!

Lopuksi vielä vastaukseni Jalkasen & Pudaksen kirjailijoille esittämiin kysymyksiin:

Oma bloggaaminen

Kuinka kauan olet kirjoittanut blogiasi?

Vuodesta 2007.
Miten bloggaaminen tukee työtäsi kirjailijana?

En oikeastaan ole ajatellut asiaa tuolta kannalta. Miellän itseni lähtökohtaisesti lukijaksi blogia kirjoitellessani. Eli enimmäkseen laitan sinne vaikutelmia ja mietteitä lukemistani kirjoista. Sillä ei yleensä ole mitään tekemistä kirjailijan roolini kanssa, vaikka tiedän toki, että moni saattaa lukea kaiken minkä blogiini kirjoitan jonkinlaisena kirjailijan työni jatkeena.

Joistakin blogiteksteistäni olen ottanut fragmentteja esseideni pohjaksi, joten siinä mielessä blogikirjoittaminen on ollut hyödyllistä ihan konkreettisessa mielessä. Kirjallisuusesseistä koostuvassa teoksessani Yhden hengen orgiat on kohtia, jotka alun perin kirjoitin Antiaikalaiseen.

Mistä kaikesta kirjoitat?

Enimmäkseen lukemistani kirjoista. Joskus laajempia huomioita esimerkiksi yhteiskunnallisista, poliittisista tai filosofisista kysymyksistä. En ole periaatteessa rajannut mitään aihealuetta ulos. Siitä olen kuitenkin pyrkinyt pitämään kiinni, etten kirjoita ”minä kirjailija” -tyyppistä kamaa, ainakaan liikaa. Olen toki kertonut tulossa olevista kirjoistani ja varmaan joskus kommentoinut jotain lehtikritiikkiäkin, mutta yleensä olen aina myöhemmin katunut, jos olen niin tehnyt. En tykkää lukea kirjailijoiden henkilöbrändäykseen keskittyviä blogeja enkä missään nimessä halua itse sellaista kirjoittaa.

Onko bloggaaminen sinulle yhteisöllistä?

Eipä juuri. Jos merkintöjäni kommentoidaan, niin vastailen niihin, mutta siihen se jää.



Muut kirjablogit

Luetko blogiarvioita omistasi tai muiden kirjoista? Minkä verran kirjoistasi on kirjoitettu blogeissa?


Olen joskus lukenut, kun joku on vinkannut, mutta en mitenkään systemaattisesti. En ole pitänyt listaa siitä, kuinka paljon teoksiani on käsitelty kirjablogeissa. Kaikista proosateoksistani olen kuitenkin jotain blogeissa julkaistua lukenut. 

Kuinka blogiarviot mielestäsi suhteutuvat kirjallisuuskritiikkiin?


En lähtisi vertaamaan niitä. Kummallakin on oma tehtävänsä. Kirjallisuuskritiikki on kulttuurijournalismin alalaji, jonka pitäisi eritellä, analysoida ja arvottaa teoksia. Kirjablogit nähdäkseni toimivat enemmän fiilis- ja diggailupohjalta, mikä on ihan ok, kuuluu niiden formaattiin. Täytyy myöntää, että olen seurannut vain harvakseltaan suomalaisia kirjablogeja. En koe olevani osa sitä yhteisöä enkä varmaan ole myöskään kirjablogien varsinaista ”kohdeyleisöä”. 

Millaisena näet kirjablogit kirjallisuuden kentällä esimerkiksi viiden vuoden kuluttua?

Uskoisin niiden vahvistavan asemaansa. Samalla ne myöskin kaupallistuvat entisestään. Kustantamoilla on kova hinku valjastaa kirjabloggareita oman viestintä- ja markkinointikoneistonsa jatkeeksi. Täytyy tunnustaa, että puritaanisena luonteena minua hieman harmittaa, jos kirjablogeista tulee yhä leimallisemmin kirjallisuusmaailman ”muotiblogeja”. Tällainen kehitys vahvistaisi jo muutenkin voimakasta polarisaatiota: yhä harvemmista kirjoista meuhkataan yhä enemmän. Jotkut idealistit kuvittelivat taannoin, että kirjablogit voisivat olla vastavoima kirjallisuusmaailman institutionaalisille rakenteille ja nostaa esiin sellaisia teoksia, jotka eivät saa huomiota valtavirtajulkisuudessa. Luulen, että tällainen idealismi on nyt karissut. En ole itse asiaa systemaattisesti tutkinut, mutta olen useammaltakin taholta kuullut, että kirjablogit keskittyvät enimmäkseen käsittelemään niitä teoksia, joista muutenkin julkisuudessa eniten puhutaan. Tähän ajaa toisaalta kaupallistuminen (kustantajien halu hyödyntää kirjablogeja markkinoinnissa ja viestinnässä), toisaalta yhteisöllisyys (bloggarit haluavat jakaa kokemuksiaan kirjoista, joita tietävät muidenkin lukevan).

Millainen merkitys kirjablogeilla sinulle on?
Kuten sanoin, en ehdi niitä paljonkaan seurata. Olen paitsi kirjailija myös toimittaja, minkä vuoksi ajankäyttö pitää suunnitella tarkkaan, jotta ehdin lukea ja kirjoittaa kaiken sen, minkä koen välttämättömäksi.

Vanha mestari

Kuvitellaanpa, että Veijo Meri (s. 1928) julkaisisi uuden romaanin pitkän, pitkän tauon jälkeen. Sepä olisi Suomessa kirjallinen tapaus vailla vertaa. Jääkiekkoilijan kesästä on kulunut aikaa 33 vuotta.

Yhdysvalloissa kahdelta Merta vanhemmalta prosaistilta James Salterilta (s. 1925) ja William Gassilta (s. 1924) ilmestyi tänä keväänä uusi romaani. Salterin edellinen julkaistiin 1979 ja Gassin 1995.

Gassin Middle C odottaa minua kirjapinossa tuossa pöydän nurkalla, mutta Salterin All That Is tuli luettua joitakin viikkoja sitten. En ole ehtinyt siitä aikaisemmin kirjoittaa, vaikka tarkoitus on ollut. Vaikka All That Is on monin tavoin hieno romaani, se saa minut myös hämilleni.

Innokkaimpien arvostelijoiden mielestä Salterin uutuus on paras amerikkalainen romaani pitkiin aikoihin. All That Is sisältää toden totta loisteliasta proosaa. Jos se olisi kirjoitettu 1950-luvulla, sen parhaat jaksot kuuluisivat sodanjälkeisten vuosikymmenten kertomakirjallisuuden aateliin. Esimerkiksi avausluku, jossa liikutaan Tyynenvaltameren sotanäyttämöllä toisessa maailmansodassa, edustaa lauseiden, vaikutelmien ja tunnelmien tasolla sellaista tyylillistä taituruutta, jota sopii ihastella ja ihmetellä.

All That Is keskittyy yhden keskushenkilön — kustannusalalla toimivan Philip Bowmanin — elämänvaiheiden ympärille. Salter on ollut aina kiinnostunut erotiikasta ja rakkauselämästä, ja myös All That Is voidaan nähdä eräänlaisena sydämen oppivuosien kuvauksena Bowmanista ja hänen naissuhteistaan. Salterin kirjallinen taito tulee parhaiten esiin juuri eroottisissa jaksoissa: hän osaa kirjoittaa ne vaikuttavasti ilman että ne tuntuisivat noloilta, halvoilta tai kliseisiltä. Eniten minua kuitenkin ihastuttaa Salterin taito kuvata suhteiden päättymiset ja ylipäänsä suuret elämänkäänteet. Hän välttää kaikenlaisen paisuttelevan vyörytyksen ja tyytyy vain muutamilla täsmälauseilla tai -repliikeillä kuvaamaan, kuinka yksi jättää toisen. Ja kuitenkin lukiessa tuntuu pala kurkussa.

Miksi All That Is sitten sai minut hämilleni? Ennen kaikkea siksi, että minun on vaikea uskoa Salterin kirjoittaneen sen tällä vuosituhannella. Se on leimallisesti sodanjälkeisten vuosikymmenten amerikkalaista kertomakirjallisuutta — voin esimerkiksi kuvitella feministien tuhahtelevan Salterin tavalle kirjoittaa naisista ”esineellistävästi” eli 1950-luvun miehen tavoin. Vaikka All That Is ulottuu ajallisesti jonnekin 1980-luvun loppupuolelle, siitä puuttuu kuusikymmentäluvun jälkeinen kulttuurinen rekvisiitta tyystin. Esimerkiksi rockmusiikkia ei Salterin maailmassa ole olemassa ollenkaan.

Mieleeni tulivat David Foster Wallacen kirjoitukset, joissa hän kertoo riidoista, joihin joutui opiskellessaan luovaa kirjoittamista yliopistossa. Eräät hänen opettajistaan edustivat korkeamodernistista kirjallisuuskäsitystä, johon ei sopinut kulutus- ja populaarikulttuurin ilmiöiden kuvaaminen, koska ne olivat triviaaleja, kirjallisessa katsannossa täysin yhdentekeviä asioita. Wallace taas oli sitä mieltä, että jos kirjailijat eivät ole kiinni ajassaan, he päätyvät tuottamaan elämälle vierasta, yliestetisoivaa tekstiä.

Veijo Meri kuulemma kirjoitti Jääkiekkoilijan kesän 1950-luvulla, mutta julkaisi sen vasta 1980, kun hänen romaanisuonensa oli ehtynyt eikä uutta kertomakirjallisuutta enää syntynyt. En ihmettelisi, vaikka Salter olisi toiminut hieman samaan tapaan. Ehkä All That Is valmistui jo kolmekymmentä vuotta sitten, mutta julkaistaan vasta nyt? Tai ehkä Salter on koonnut sen vanhoista pöytälaatikossa lojuvista novelleista? All That Is on rakenteeltaan ja sommittelultaan episodimainen teos, mutta sen episodimaisuus ei ole ”romaanimaista” eli toisiaan leikkaavista tarinalinjoista muodostuvaa vaan pikemminkin tilkkutäkkimäistä ikään kuin irtotekstejä olisi laitettu yhteen siitä ilosta että saadaan aikaiseksi romaani. Varsin vähällä vaivalla All That Is olisi mahdollista purkaa osiin ja rakentaa siitä Philip Bowmanin elämänvaiheista kertova novellikokoelma.

Salterilta on ilmestynyt suomeksi Tammen keltaisessa kirjastossa romaanit Leikkiä ja ajanvietettä (alkuteos A Sport and a Pastime, 1967) ja Kiitävät vuodet (Light Years, 1975), joista jälkimmäinen lienee hänen parhaansa. Uutuusteos ei nähdäkseni tuo varsinaisesti mitään uutta Salterin kirjailijakuvaan. Ne, jotka ovat häntä aikaisemmin lukeneet, ovat tienneet hänet tyylitaituriksi ja nauttivat varmasti tästä uutuusteoksestakin.

Niin paljon kuin ihailenkin All That Isin parhaita jaksoja, en jaksa innostua siitä hillittömästi romaanina. Se ei puhuttele, kuten paras aikalaiskirjallisuus eikä sisällä mitään sellaista, jota en olisi jo lukenut amerikkalaisen proosan sodanjälkeisten vuosikymmenten mestariteoksista.