Knausgård

Olen aikaisemmin kertonut blogissani, etten suuresti vaikuttunut Karl Ove Knausgårdin kohutun Taisteluni-romaanisarjan ensimmäisestä osasta.

Sittemmin olen tarkistanut käsityksiäni tästä miehestä, jota voisi suosion perusteella luonnehtia Norjan Sofi Oksaseksi, vaikka heidän romaanikäsityksensä poikkeavatkin toisistaan aika lailla.

Syynä mielenmuutokseeni on, että sain vapun tienoilla vihdoin luetuksi Taisteluni-sarjan toisen osan. Ehdin aloittaa sen useampaan kertaan, mutta aina se jäi kesken. Päästyäni vihdoin viimein lukemisessa parinsadan sivun tienoille en enää pystynytkään lopettamaan vaan paahdoin kirjan haltioituneena loppuun.

Taisteluni 2:sta ovat Knausgård-ekspertit luonnehtineet romaanisarjan parhaaksi osaksi. Minuun se ei kuitenkaan tehnyt vaikutusta pelkästään hyvänä kirjana. Yhtä tärkeää oli, että sitä lukiessa aloin toden teolla hahmottaa, millaisesta voimanponnistuksesta koko romaanisarjassa on kysymys. Kuusi osaa ja kolmetuhatta sivua kolmen vuoden aikana! Aavistus tämän mielettömän tekstimassan painosta alkoi resonoida mielessäni. Aineiston paljous muuttui itsessään merkitykselliseksi.

Knausgård todellakin hukuttaa lukijan yksityiskohtiin, ei erota toisistaan tärkeää ja vähemmän tärkeää ainesta, ei pyri noudattamaan tarinankerronnan ekonomiaa korostavia fiktiokaavoja. Taisteluni-sarja on inhimillinen kaaos, joka pakottaa elämän esiin sepitteen takaa.

Mieleeni ei heti tule toista nykykirjailijaa, joka näin määrätietoisesti tekisi kunniaa Albert Camus’n ajatukselle romaanista kapinana, vallitsevan todellisuuden haastavana luomistyönä. Knausgårdin romaanisarjassa ei ole kyse pelkästään kirjallisuuden vaan koko kulttuurimme suhteesta todellisuuteen. Hän lyö pirstaleiksi ne kertomuksellistavat kaavat, jotka kolonisoivat tajuntaamme ja tietoisuuttamme:

Uskoni kirjallisuuteen oli hiipunut viime vuosina. Aina kun luin jotakin, minulle tuli tunne että se oli jonkun keksimää. Ehkä se johtui siitä että olimme niin täydellisesti fiktion ja kertomusten miehittämiä. Niille oli tapahtunut inflaatio. Fiktiota oli joka puolella. Kaikki miljoonat taskukirjat, kovakantiset kirjat, dvd-elokuvat ja televisiosarjat kertoivat sepitteellisistä ihmisistä ja sepitteellisestä mutta todellisuudenmukaisesta maailmasta. Lehtiuutisilla ja televisiouutisilla ja radiouutisilla oli täsmälleen sama muoto, dokumenttiohjelmilla oli sama muoto, nekin olivat kertomuksia, eikä silloin ollut eroa oliko niiden kertoma tarina tosi vai ei. (…) Sepitteellä ei ole mitään arvoa, dokumenteilla ei ole mitään arvoa. Minulle mielekästä arvoa oli enää vain päiväkirjoilla ja esseillä, sillä kirjallisuuden lajilla missä ei ollut kyse kertomuksesta. Se ei käsitellyt mitään, se koostui vain äänestä, oman persoonallisuuden äänestä, elämästä, kasvoista, katseesta jonka voi kohdata.

Onkohan Knausgård lukenut David Shieldsiä? Reality Hungerissa Shields korosti, ettei halua kirjallisuudelta karaktääriä, sepitettyä hahmoa, vaan pelkän äänen.

Sellaisen äänen Knausgård meille lahjoittaa. Olen siitä syvästi kiitollinen, koska se ei ole konsensuksen ja hyvän bisnesajattelun ääni. Päinvastoin, se vastustaa aktiivisesti kaikkea sitä, mitä edellisessä merkinnässä kuvailemani tarinoita ja sepitettä tuottava tekstiteollisuus edustaa, uusintaa ja ylläpitää.

Henkilöjuttu

Joan Didion on hieno amerikkalainen asiaprosaisti. Häneltä on julkaistu kokoomateos nimeltä We Tell Ourselves Stories In Order To Live.
Nimi kiteyttää aika pitkälle ihmiskunnan historian. Mutta toki me kerromme tarinoita myös muista syistä kuin elääksemme. Tarinoiden avulla voimme esimerkiksi tehokkaasti myydä kaikenlaista: kirjoja, aikakauslehtiä, etelänmatkoja, katumaastureita. We tell ourselves stories in order to sell.
Jos olet ammattikirjoittaja tai sellaiseksi aikova, sinun kannattaa opetella eteväksi tarinankertojaksi. Siten saat itsesi ja kirjoitukseksi parhaiten kaupaksi. Millainen sitten on etevä tarinankertoja? Yhden vastauksen siihen antaa Mirka Heinosen ja Hanna Jensenin laatima niksilista.  
Paljastavin kohta Heinosen ja Jensenin niksilistassa on tämä:

Todellinen lukija on laiska. Hän ei puurra jutun kimpussa vaan luovuttaa heti, kun teksti ei pidä otteessaan. Etsi sakkaavat kohdat ja tee niille jotakin: käsittele vetävämmiksi, lyhennä tai poista. Mieluiten joko lyhennä tai poista.

Jokainen kirjoittava toimittaja on kuullut tämän ohjeen muodossa tai toisessa. Aikakauslehtien toimituksissa kiertää erilaisia kouluttajia, jotka korostavat lukemisen ekonomiaa (eli sitä, että lukija on laiska eikä jaksa nähdä vaivaa). Heidän johdollaan käydään läpi esimerkkitekstejä ja etsitään niistä kohtia, joissa ”juttu lakkaa myymästä” eli hypoteettisen lukijan mielenkiinto lopahtaa. On hyvän bisnesajattelun mukaista tunnistaa tällaiset kriittiset pisteet.
Journalismi ei ole taidetta vaan käsityötaitoa. Sen estetiikka suosii sarjallisuutta, monistettavuutta, tehokkuutta. Ne ovat myös rahanteon parametrejä. Hyvä toimittaja ei ole kirjoittajana omaperäinen vaan nimenomaan etevä. Lennokkaiden lauseiden, vangitsevien virkkeiden tuottaja. Omaperäiset kirjoittajat, sääntöjen rikkojat, eivät pärjää toimittajina. Heistä tulee kokeellisia runoilijoita, joiden kokoelmat myyvät parisataa kappaletta.
Entäpä tarinat? Mitä vaaditaan myyvältä tarinalta?
Myyvä tarina kertoo ihmisestä, ihmiskohtalosta. Katsokaa naistenlehtiä, ne ovat täynnä henkilöjuttuja, tarinoita ihmisistä. 
Heinosella ja Jensenillä on painokasta sanottavaa siitä, miten hyvä henkilöjuttu syntyy:

Kun kirjoitat haastattelua, kerro, mitä haastateltava teki tai on tehnyt. Älä anna hänen kertoa ja muistella, miten päivä meni. Näytä se! Kerro kuin olisit ollut paikalla. Kuvittele itsesi kirjoittajana filmikameran taakse ja vie lukija tilanteeseen. Älä kirjoita, että haastateltava on hermostunut vaan näytä, kuinka hän rummuttaa sormillaan pöytää. Sen sijaan, että kerrot haastateltavan olevan jännittynyt, näytä, kuinka hän juoksee vessaan neljä kertaa juuri ennen esiintymistä. Kerrot asiat lähes aina vetävämmin omin sanoin kuin haastateltavan repliikeillä. Älä siksi täytä juttua sitaateilla. Useimmat repliikit ovat löysiä, ne katkaisevat kerronnan.

Toisin sanoen: tee haastateltavasta sepitettä. Ellet tee, et pysty kertomaan hyvää tarinaa, ja ellet kerro hyvää tarinaa, lukijat pitkästyvät tekstiisi.
Pakko tunnustaa, että luen äärimmäisen harvoin lehdistä henkilöjuttuja. Ne tuntuvat minusta valheellisilta. Kun toimittaja kirjoittaa Haastateltava X:n rummuttavan pöytää tai juoksevan vessassa, ensimmäinen ajatukseni ei ole: ”Voi kuinka paljastavaa! Nyt Haastateltava X tuntuu ihmisenä paljon todellisemmalta!” Ei, ajattelen sitä, kuinka toimittaja on mennyt Haastateltava X:n luo tuntosarvet pystyssä valmiina kirjaamaan ylös hänen eleensä, ilmeensä ja tekemisensä saadakseen materiaalia tarinaansa. ”Nyt se raapii taas itseään vasemmasta käsivarresta! Tässäpä mainio yksityiskohta elävöittämään juttua!”
Henkilöjuttu on kertovinaan Haastateltava X:stä, mutta kertoo tosiasiassa toimittajan omista havainnoista, tulkinnoista, ennakkoluuloista. Haastateltava X häviää sepitteen alle. Hänen ei anneta edes puhua omin sanoin, koska – kuten Heinonen ja Jensen huomauttavat – ”useimmat repliikit ovat löysiä, ne katkaisevat kerronnan.” 
Lukiessani henkilöjuttuja tarraudun epätoivoisena haastateltavan suoriin sitaatteihin, etsin niistä edes pientä elämänpilkahdusta, pientä säröä sujuvasti soljuvan tarinankerronnan keskellä. Mitä kömpelömpi sitaatti, sen parempi.
Heinosen ja Jensenin niksilistaa lukiessani tuumin, että David Foster Wallacen kaltaisten journalistiikkaan vivahtavia esseitä kirjoittaneiden kirjailijoiden teksteissä viehättää kaikenlaisen sarjallisuuden, monistettavuuden ja tehokkuuden poissaolo. Wallace rikkoi kaikkia niitä sääntöjä vastaan, jotka Heinonen ja Jensen niksilistassaan esiin nostavat – ja joutuikin katkeriin kiistoihin aikakauslehtien editoreiden kanssa. Lukekaapa esimerkiksi Wallacen essee David Lynchistä. Heinosen ja Jensenin metodeilla Lynchistä syntyisi luettavuudeltaan parempi juttu, mutta ei likimainkaan yhtä oivaltavaa, mieleenpainuvaa, tarkkanäköistä ja elämänmakuista. Wallace ei etäännytä itseään persoonattomaksi tarinankertojaksi, joka filmikameran tavoin tallentaa haastateltavan edesottamukset, vaan on itse kaiken aikaa tekstissään läsnä, uskaltaa epäillä ja kummastella omia havaintojaan ja tulkintojaan. Epäilemättä Wallace olisi päässyt helpommalla, jos olisi vain kirjannut ohjaajaneron maneerit ja repliikit ja mennyt kotiinsa naputtelemaan niiden pohjalta nasevan tarinan.
Lopputuloksena olisi ollut lennokas ja vetävä mutta muovinmakuinen journalistinen kertakäyttötuote. 

Loistelias Lydia

Onko kirjallisuuspalkinnoista yleisesti ottaen enemmän haittaa kuin hyötyä? Monitahoinen kysymys, johon en osaa antaa varmaa ja ehdotonta vastausta.

Viime viikolla kerrottiin, että Lydia Davis on voittanut tämänvuotisen Man Booker International Prizen. Harvoin olen iloinnut yhtä paljon kirjallisuuspalkintouutisesta.

The Collected Stories of Lydia Davis kuuluu kirjahyllyni rakkaimpiin aarteisiin. Pidän Davisia lähestulkoon parhaana elossa olevana novellistina yhdessä George Saundersin kanssa.

Suomessa Davisia (tai Saundersia) ei juuri tunneta siitä yksinkertaisesta syystä, että täkäläiset kustantamot ovat jostain syystä sivuuttaneet hänet. Davisin ex-aviomiehen Paul Austerin taas tuntee jokainen suomalainen kirjallisuudenlukija.

Ali Smith ilahtui Davisin palkitsemisesta varmaan yhtä paljon kuin minä, sillä hän kirjoittaa The Guardianissa: ”…this is a writer as mighty as Kafka, as subtle as Flaubert and as epoch-making, in her own way, as Proust.” Melkoisia ylisanoja, mutta Davisin tapauksessa mahtipontiset luonnehdinnat eivät särähdä korvissani. Hän on ylisanansa ansainnut.

Ei liene sattumaa, että Ali Smith mainitsee Flaubertin ja Proustin, sillä Davis on kääntänyt heitä kumpaakin englanniksi (ja monia muita ranskalaiskirjailijoita, esimerkiksi Maurice Blanchot’ta). Mutta toisin kuin nämä kaksi kertomakirjallisuuden toteemia, Davis ei kirjoita suuren mittakaavan proosaa.

Hänen tekstinsä ovat useimmiten muutaman sivun ja lyhimmillään vain muutaman lauseen pituisia. Ne eivät ole novelleja klassisessa mielessä vaan luonnehtisin niitä väljemmällä määritteellä lyhytproosaksi. Davis on muodon tasolla etsijä ja kokeilija, joka liikkuu tekstityypistä toiseen: miniesseestä proosarunoon,  henkilökohtaisesta muistiinpanosta filosofiseen mietelmään, tarinaluonnoksesta anekdoottiin, muistelmafragmentista väitelausekoosteseen.

The Collected Stories of Lydia Davis sisältää monia tekstejä, jotka ovat painuneet lähtemättömästi tajuntani sopukoihin ja jotka putkahtelevat sieltä esiin mitä erilaisimmissa yhteyksissä. Ne saattavat ensi silmäyksellä näyttää vaatimattomilta, mutta niin ne vain jaksavat alituiseen askarruttaa ja ihastuttaa. Monet Davisin lyhyimmistä tekstisirpaleista lähtevät liikkeelle tyystin arkisesta havainnosta tai tilanteesta, mutta Davis kehystää ne niin, että yhtäkkiä puheena ovatkin tämän elämän tärkeimmät asiat. Tekstisirpaleet ovat tyypillisesti viritykseltään yhtä aikaa leikkisiä ja vakavia, banaalin tosia ja filosofisen moniselitteisiä:

Companion

We are sitting here together, my digestion and I. I am reading a book and it is working away at the lunch I ate a little while ago.

Pitemmissä teksteissään Davis ei juuri käytä ulkopuolista kertojaa, vaan tarinat ja tilanteet selostetaan minämuodossa. Tarinoiden hahmot ovat ristiitaisia: periaatteessa mitä tavallisimpia tuttavuuksia, mutta samalla absurdien mielitekojen ja neuroosien riivaamia. Davis tekee hahmonsa eläviksi äänen, ei perinteisen karakterisoinnin avulla. Tämä onnistuu, koska hänellä on tarkka korva puhutun kielen vivahteille. Charles Baudelaire kirjoitti, että mikään ei ole kauniimpaa kuin tavallinen puhe. Davisin hahmojen ääni ei luonnollisestikaan ole litteroitua arkikieltä vaan kaunokirjallisesti jalostunutta ilmaisua, mutta siinä on kuitenkin samanlaista intiimiyttä, välittömyyttä ja (rujoa) kauneutta kuin tavallisessa puheessa. Välillä myös painostavuutta ja uhkaa.

Ja mikä tärkeintä, vaikka Davisin hahmot muistuttavat toisiaan, heidän äänensä eivät ole niin toistensa kaltaisia, että syntyisi tympeän toisteinen vaikutelma. Päällimmäiseksi tuntemukseksi Davisia lukiessa jää ihmetys ja kiitollisuus siitä, kuinka paljon hän onnistuukaan sanomaan muutamassa sivussa. Kerta toisensa jälkeen.