Tällainen on hyvä kirjailijahaastattelu


Oletteko lukeneet New York Timesin verkkolehden kirjasivuja? Jos ette, kannattaa käydä lukemassa. Enimmäkseen fiksujen kirjallisuuskritiikkien lisäksi New York Times -julkaisee By the book -nimistä kirjailijahaastattelusarjaa, jossa kirjailijat eivät puhu itsestään ja kirjoittamisestaan, kuten yleensä, vaan lukemistaan kirjoista. Lähes poikkeuksetta tähän sarjaan kuuluvia juttuja on ollut hauska lukea ja parhaimmillaan olen saanut niistä hyviä lukuvinkkejä.

En oikein jaksa perinteisiä kirjailijahaastatteluja, joissa kirjailija kertoo uuden romaaninsa syntyprosessista (vaikeuksien kautta voittoon) ja sen jälkeen laukoo omia mielipiteitään romaaninsa teemasta (tekeytyen aiheensa, olipa se laihduttaminen, työssäjaksaminen tai vieraiden kulttuurien kohtaaminen, erityisasiantuntijaksi), kunnes lopulta valittaa, kuinka raskasta on tulla romaanin julkaisun myötä parrasvaloihin (ikään kuin ilkeät toimittajat pakottaisivat hänet antamaan haastatteluja).


Parhaita kirjailijahaastatteluja ovat sellaiset, joissa kirjailijat puhuvat toisista kirjailijoista ja heidän teoksistaan. Toki he siinä samalla kertovat myös itsestään, mutta epäsuorasti, mikä on kiinnostavampaa lukijan kannalta.


Uusimmassa By the book -haastattelussa Jonathan Franzen paitsi nostaa esiin muutaman hienon kirjailijan (Milan Kundera, Karl Kraus, Don DeLillo, Mario Vargas Llosa) myös kertoo anekdootin, johon minä ja varmasti moni muukin himolukija pystyy samastumaan. Franzen oli varannut pitkälle lennolle kriitikoiden ylistämän uutuuskirjan ja uskoi nauttivansa sen parissa niin että lentomatkan rasitukset unohtuisivat. Mutta toisin kävi:

It was so boring and dead that after 50 pages I just closed it and stared at the seat-back tray and suffered, resenting the author and psychoanalyzing the critics.

Onneksi Franzenilla on päinvastainenkin kokemus. Kerran Edith Whartonin kirja onnistui pelastamaan hänen lentomatkansa:

Conversely, on an even worse pair of flights, from Zagreb to New York by way of two London airports, I’d carefully saved “The Custom of the Country,” and it kept me engrossed the entire way. I finished it in the taxi line at J.F.K., feeling bottomlessly grateful to Edith Wharton.

Eräs tärkeä elementti By the book -sarjan haastatteluja lukiessa on pohtia, mitä itse vastaisin esitettyihin kysymyksiin.

Muutamaan Franzenille esitettyyn kysymykseen olisi helppo vastata. ”Luetko self help -kirjoja?” En. Minun on yhtä vaikea lukea niitä kuin ateistin hartauskirjallisuutta. Paitsi ehkä camp-hengessä. ”Luitko lapsena paljon? Mitä lapsuuden lukumuistoja sinulla on?” En lukenut lapsena muuta kuin sarjakuvia. Lapsuuteni ei ollut lukevan lapsen lapsuus. Vasta lukiossa minusta tuli lukutoukka, kun sattumien kautta kiinnostuin 1950-luvun suomalaisesta modernistisesta runoudesta. ”Mitä kirjoja on kahvipöydälläsi?” Ei mitään. Minulla ei ole kahvipöytää, pelkkä ruokapöytä vain, eikä sen päällä loju kirjoja. ”Mitä aiot lukea seuraavaksi?” Eilen tuli postista Mikael Niemen Veden viemää ja Benoit Peetersin Derrida-elämäkerta. Luen seuraavaksi jommankumman niistä. Ehkä Veden viemää.

Eräisiin kysymyksiin taas on vaikea vastata. ”Paras viime vuonna lukemasi kirja?” Suomalaisista ehdottomasti Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani, mutta mikä mahtaa olla muista. Tämä vaatisi perusteellista pohdintaa, ja samalla pitäisi tarkistaa, mitä kaikkea olen oikeasti lukenut viime vuonna ja mitä vain kuvittelen lukeneeni, vaikka olen oikeasti lukenut 2011 tai 2010 (en pidä listaa lukemistani kirjoista). ”Kuvaile ihanteellinen lukukokemuksesi (missä, milloin, mitä, kuinka)”? Onkohan Franzen vastannut kysymyksiin lennosta vai onko hän saanut kysymykset etukäteen ja rustannut vastauksensa sähköpostilla? En osaa kuvailla ihanteellisia lukuolosuhteita. Olisi tietysti mukavaa, jos pystyisin lukemaan lentokoneessa romaaneja, kuten Franzen, mutta en pysty, ainoastaan iltapäivälehtiä (en pode varsinaista lentopelkoa, mutta jonkinasteista lentojännitystä kumminkin). ”Paras lahjaksi saamasi kirja?” Saan kirjoja yleensä joululahjaksi. En kuitenkaan jaksa oitis muistaa, mitkä kirjat ovat tulleet minulle pukinkontista ja mitkä muuta kautta. Tätäkin pitäisi miettiä ja muistella kauan.

Tämä on puolivaikea kysymys: ”Mistä kirjasta kuvittelit varmasti pitäväsi, mutta et kuitenkaan pitänyt?” Tuoreena esimerkkinä tulee mieleen Renata Adlerin Speedboat. Sitä on hehkutettu modernina klassikkona, esimerkiksi David Shields nostaa sen itselleen merkittävimmäksi kirjaksi teoksessaan How Literature Saved My Life. Myös David Foster Wallace oli kova Adler-fani. Nyt Speedboatista on julkaistu uusi painos, jonka tilasin Amazonista hiljattain. Luin sen viime viikonloppuna enkä ollut siitä läheskään niin innoissani kuin kuvittelin olevani. Mutta onko se laskettava pettymykseksi? Enkö muka pitänyt siitä lainkaan? Huomaan, että Speedboat jäi kuin jäikin askarruttamaan mieltäni, yleensähän yhdentekevät kirjat unohtaa samantien, elleivät ne ole niin surkeita, että ne muistaa surkeutensa vuoksi. Voin hyvinkin kuvitella palaavani Speedboatin pariin myöhemmin. Joten ehkä se ei ollutkaan pettymys, vaikka tuntui siltä.

Ai niin, tämäkin vielä: ”Minkä kirjan presidentin pitäisi lukea?” Minulla on eri presidentti kuin Franzenilla, mutta molemmat lienevät jonkinlaisia lukumiehiä, ovatpa kirjoittaneetkin kirjoja. Niinistölle voisin luettaa E.M. Cioranin Hajoamisen käsikirjan. Nimensä puolesta se jotenkin sopii ajankohtaan. Sama kirja lukuun myös Jyrki Kataiselle ja Alexander Stubbille.

P.S.

Käykääpä lukemassa myös Ville Luoma-ahon blogi. Hän innostui kirjoittamaan merkintäni pohjalta paljon pitemmän, perusteellisemman ja antoisamman katsauksen lukemiinsa kirjoihin kuin minä aamutoimieni lomassa.


Kunderan Esirippu, kirjallisuusesseen juhlaa

Naputtelin tänne eilen lyhyen tekstin Martti Anhavan uudesta esseekokoelmasta Ajoissa lopettamisen taito. Poistin sen myöhemmin, koska en ollut siihen tyytyväinen. Martti Anhavan marttianhavamaiset esseet olisivat ansainneet paremman ja perusteellisemman käsittelyn. Siihen minulla ei nyt ole aikaa saati sisäistä pakkoa.

Alun perin tarkoitukseni oli kirjoittaa Milan Kunderan tänä keväänä suomeksi ilmestyneestä esseekokoelmasta Esirippu. Tekstiä pohjustaakseni etsiskelin hyllyistäni Anhavan aiempaa kirjaa Professori, piispa ja tyhjyys, jossa hän rusikoi varsin reippain ottein Kunderan romaanituotantoa. Olisin poiminut sieltä muutaman marttianhavamaisen sitaatin kynnystekstiksi Esiripun käsittelyyn, mutta enhän minä Anhavan vanhempaa teosta hyllyistäni löytänyt. Ties minne se on vuosien varrella hukkunut. Divariin en ole sitä vienyt, koska en ikinä vie kirjoja divariin.

Olen lukenut Esiripun joitakin vuosia sitten englanninkielisenä painoksena. Sen alkulehdet ja marginaalit ovat täynnä huomioitani ja muistiinpanojani, mikä kertoo, että kyseessä on minulle erittäin merkityksellinen teos. Joitakin Esiripun ajatuskulkuja olen jatkanut, kehitellyt ja kommentoinut myös omissa teksteissäni. Kundera on suosikkiesseistejäni. Pidän myös monista hänen romaaneistaan, etenkin esseemäisimmistä, kuten  Kuolemattomuudesta. Ymmärrän kuitenkin niitä, joita kiusaa Kunderan romaanien suurieleisyys ja mahtipontisuus. Anhava teki esseessään Kunderan romaanityylistä naljailevaa parodiaa, mitä pidän nuijamaisena, koska kenen tahansa omaleimaisen kirjailijan töistä on helppo väsätä kärjistettyjä ivamukaelmia. Usein siinä tulee kääpiö pilkanneeksi jättiläistä.

Esiripussa, kuten muissakin esseekokoelmissaan, Kundera keskittyy ruotimaan eurooppalaisen romaanin historiaa ja suuria eurooppalaisia kirjailijoita (hänen ikisuosikkejaan ovat esimerkiksi Flaubert, Kafka, Broch, Musil ja Gombrowicz) sekä ennen kaikkea omaa romaanikäsitystään. En mahda mitään sille, että tunnen syvää liikutusta lukiessani Kunderan rakkaudentunnustuksia romaanille, jota hän pitää taiteenlajeista eurooppalaisimpana. Liikuttavan näistä rakkaudentunnustuksista tekee se, että niitä sävyttää tietynlainen menetyksen tunne. Kunderan mielestä Eurooppa on piittaamattomuuttaan hukkaamassa kulttuuriperintönsä tärkeimmän osan. Taiteellisesti kunnianhimoinen, historiallisesta moni-ilmeisyydestään tietoinen romaani on joutunut alennustilaan. Bestsellerlistoja hallitsevat standardoidut kirjamuotoiset tuotteet, joilla ei ole mitään tekemistä romaanin taiteen kanssa vaan jotka ovat lähinnä televisiosarjaa painetussa muodossa. Tällaisen kirjallisuuden perimmäinen ongelma ei ole sen vulgaarius vaan sen tyhjyys ja epäaitous. Se tuudittaa lukijansa anesteettiseen todellisuusilluusioon, muttaa hänet kokijasta katsojaksi, aktiivisesta merkitysten tuottajasta passiiviseksi tekstin kuluttajaksi.

”Milloin voidaan puhua romaanin taiteesta?” Tähän kysymykseen Kundera palaa toistuvasti niin Esiripussa kuin muissa esseekokoelmissaan. Välillä epäsuorasti esittelemällä ja analysoimalla lempikirjailijoidensa töitä, kertomalla, mikä tekee niistä poikkeuksellista sanataidetta. Välillä taas suorasti naulaamalla omia teesejään (jotka saattavat välillä hymyilyttää kyynikkoa, etenkin Romaanin taiteessa, joka lienee Kunderan esseekokoelmista ohjelmallisin). Walter Benjamin sanoi, että jokainen suuri kaunokirjallinen teos joko murtaa jonkin olemassaolevan genren tai luo kokonaan uuden. Kundera esittää samantyyppisen ajatuksen hieman yksinkertaisemmin. Tämä ajatus tiivistyy eräässä Esiripun väliotsikossa: ”Minkä vain romaani voi sanoa”. Taiteellisesti täysipainoinen romaani ei ole kaunokirjallistettua journalismia, muistelmaa tai kronikointia, vaan onnistuu sanomaan jotain sellaista, mikä on mahdollista sanoa vain romaanimuodon kautta. 


Modernismin merkitys nähdään usein jokaisen taiteenlajin pyrkimyksessä lähestyä niin hyvin kuin suinkin omaa erikoisalaansa, omaa olemustaan. Niinpä lyyrinen runous onkin hylännyt kaiken retoriikan, didaktiikan ja koristelun tuottaakseen esiin poeettisen fantasian puhtaan lähteen. Maalaustaide luopui dokumentaarisesta ja mimeettisestä tehtävästään, kaikesta minkä voi ilmaista muilla keinoilla (esimerkiksi valokuvaamalla). Entä romaani? Se kieltäytyi toimimasta jonkin historiallisen kauden kuvituksena, tietyn yhteiskunnan kuvauksena tai ideologian puolustuksena antautuakseen palvelemaan sitä, mitä ainoastaan ’romaani voi sanoa’.” (Suom. Ville Keynäs)

Suuri osa julkaistavasta kaunokirjallisuudesta ei luonnollisestikaan täytä tätä kunderalaista ideaalia. Esimerkiksi populaarit lukuromaanit ovat jonkinlaisia anakronismeja, joissa näkyvät moneen kertaan vesitetyssä muodossa 1800-lukulaisen balzacilaisen romaanin jäänteet. Tällaiset teokset ovat taiteellisesta näkökulmasta tarpeettomia samassa mielessä kuin dokumentaarinen ja mimeettinen maalaustaide, koska kaiken sen mihin ne pystyvät voi elokuva tai televisiosarja ilmaista näyttävämmin ja tehokkaammin. Historiallisten sattumien (eli teollisen vallankumouksen ja porvarillisen yhteiskunnan nousun) myötä syntynyt balzacilainen ”romaanin idea” kaappasi Kunderan mukaan koko taidemuodon ja on hankaloittanut romaanin myöhempiä muodonmuutoksia. Vetävä tarina, verevät henkilöhahmot, sosiaalisesti tarkka ajankuva ja ihmiselämän suuret kysymykset — siinä resepti, jolla nykypäivänäkin kirjoitetaan röykkiöittäin romaaneja, olivatpa ne kepeitä viihdelukemistoja tai sosiaalisesti tiedostavia aikalaiskuvauksia. Kunderaa tällainen kirjallisuus ei elähdytä. Se ei hänen näkökulmastaan edusta romaanin taidetta.

Olen samoilla linjoilla Kunderan kanssa. Niin sanottuja viihderomaaneja (dekkareita, trillereitä) luen ajanvietetarkoituksessa, mutta erityyppiset aikalaisromaanit (suuri lamaromaani, suuri jälleenrakennusromaani, suuri 1990-luvun romaani, suuri 2000-luvun romaani, suuri 2010-luvun romaani…) ovat minulle haukotusten haukotus. Luen aikalaisanalyysit mieluummin tietokirjoina tai esseinä. En kaipaa tarinallista etäännytystä yhteiskunnallisten murrosten käsittelyyn.

Esiripussa Kundera kertoo oivallisen anekdootin. Vieraillessaan ensi kertaa Prahassa kommunistihallinnon luhistumisen jälkeen hän tapasi vanhan ystävänsä joka puuskahti ”Täällä olisi tarvittu Balzacia” kertoessaan ”kapitalismin palauttamiseen” liittyneistä irvokkuuksista ja väärinkäytöksistä. Erään opportunistisen puoluevirkailijan tarina muistutti Kunderan ystävän mielestä erehdyttävästi Ukko Goriotin tarinaa. Kuinka mehukkaita kuvauksia Balzac olisikaan kirjoittanut kommunismin jälkeisen Prahan yhteiskunnallisista vehkeilyistä! Esiripussa Kundera pohtii ystävänsä huomioita ja päätyy tyystin toisenlaisiin johtopäätöksiin:


Onko tosiaan niin, että nykypäivän Böömi tarvitsee oman Balzacinsa? Voi ollakin. Ehkä tšekeille olisi valaisevaa lukea romaaneja maansa uudelleenkapitalisoinnista, riittoisaa ja runsasta romaanisarjaa, jossa olisi viljalti henkilöitä kuten Balzacilla. Paitsi ettei kukaan itseään kunnioittava romaanikirjailija kirjoittaisi sellaista. Olisi typerää kirjoittaa toinen Inhimillinen komedia. Sillä vaikka (ihmiskunnan) historia saattaa olla kyllin mauton toistaakseen itseään, taiteen historia ei kestä toistamista. Taiteen tarkoitus ei ole peilin tavoin tallentaa Historian kaikkia käänteitä, variaatioita ja loputtomia toistoja. Taide ei ole mikään soittokunta, joka marssii Historian perässä.” (Suom. Ville Keynäs)


Naulan kantaan! Emme me Suomessakaan tarvitse uutta Väinö Linnaa. 


Kiva kirjahaaste


Heippa taas kaikille! 

Kävin pitkästä aikaa katselemassa kirjablogeja, ja kuinka ollakaan liikkeellä on tällainen kiva haaste. Minulle ei sitä ole kukaan esittänyt, mutta rohkenen tarttua siihen näin omavaltaisesti. 

Olen naputellut koko päivän lehtijuttua ja illalla pitäisi hakata vielä päivän kiintiöliuskat (2-3) täyteen seuraavasta kaunokirjallisesta työstäni (jonka ilmestymisajankohta on onneksi kaukana, kaukana ensi vuoden puolella). 

Mukava saada välillä vähän tuulettaa aivoja tällaisen leikkimielisen kirjallisen puuhastelun merkeissä.

1. Mikä kirja olisi juuri nyt paras kuvaamaan sinun elämääsi?


John Grayn Straw Dogs. Näinä päivinä tulee useinkin mietittyä, että ihminen, mikä se on. Pelkkä olkikoirako? Vaiko luomakunnan kruunu? Straw Dogs pakottaa jokaisen humanistin kiperien kysymysten äärelle.

2. Luetko runoja?


Tottahan toki. Ellen päivittäin niin ainakin viikottain. Harmi kyllä runot eivät jää enää mieleen samalla tavalla kuin nuorempana. Lukioikäisenä osasin ulkoa suurimman osan Paavo Haavikon Puut, kaikki heidän vihreytensä -kokoelman runoista. Mutisin niitä itsekseni aina kun oli paha olla. Se auttoi.

3. Käytkö kirjallisuustapahtumissa? 


Tuleehan niissä käytyä. Kirjamessuilla ja erilaisissa matineoissa. Lähinnä silloin, kun on omaa keikkaa. Runoilloissa en ole ollut (paitsi pari kertaa kauan sitten, kun olin vielä runoilija ja minua pyydettiin runojani lukemaan — pakko myöntää, että silloin takaraivossa nakersi ajatus, että mitähän luokkatoverini yläasteella olisivat sanoneet, jos olisivat tienneet minun lukevan jonain päivänä runojani julkisella paikalla, olisivat varmasti haukkuneet & kiusanneet).


4. Mistä kirjasta toivoisit tehtävän elokuvan?

Enpä ole koskaan miettinyt tällaista asiaa. Otetaanpa summamutikassa jokin kirja hyllystä sokkona. Jaaha, Philippe Sollersin Women (alkuteos Femmes). Siinäpä olisi elokuvantekijälle haastetta. Eroottisia kohtauksia tulisi varmaan runsaasti. Mikä ettei! Philippe Sollersin Women elokuvaksi!

5. Minkä klassikon olet aina halunnut lukea muttet ole (vielä) saanut aikaiseksi?


Maila Talvion koko tuotanto on vielä lukematta.
 

6. Onko sinulla jokin lempikirja jota et ikinä kehtaa kysyttäessä (paitsi tietysti nyt) paljastaa?


Olen estoton. Uskallan kyllä paljastaa kaiken.

7. Kenet kirjailijan haluaisit tavata?


Niitä tulee tavattua ihan tarpeeksi erilaisissa yhteyksissä. Ei tule mieleen ketään erityistä. Pikemminkin voisi kysyä, että ketä kirjailijaa en haluaisi tavata. En haluaisi tavata itselleni erityisen tärkeitä kirjailijoita (eläviä tai kuolleita). Olisi ikävää, jos he osoittautuisivat täydellisiksi kusipäiksi. Haluan säilyttää illuusioni. En myöskään haluaisi tavata Reijo Mäkeä. Vaikken häntä ihailekaan.


8. Kenet romaanihenkilön haluaisit tavata?

Lucien de Rubemprén. Minulla on paita, jonka rintamukseen olen painattanut tekstin: ”The death of Lucien de Rubempré is the greatest drama of my life”. Oscar Wilde sanoi niin. Häntä kannattaa lainata aina, varsinkin jos ei muuta keksi.

9. Kuka on mielestäsi kiinnostavin kirjailija (vaikket välttämättä hänen kirjoista pitäisikään)?


Kiinnostavia ovat sellaiset kirjailijat, joiden ajatuksissa ja tekemisissä on jotain epäilyttävää. Sellaiset kirjailijat, jotka kannattavat kaikkia yleisesti hyväksyttyjä asioita ja ovat edistyksen, ihmisyyden & heikompien puolella ovat pikkuisen tylsiä, stereotypian mukaisia. Esimerkiksi Peter Handke alkoi kiinnostaa, kun hän alkoi puolustaa Serbiaa ja Milosevicia. En ollut lainkaan samoilla linjoilla hänen kanssaan, mutta oli jännä pohtia, miksi Handke ajattelee niin eri tavalla kuin hänen asemassaan olevan juhlitun kirjailijan voisi olettaa ajattelevan. Onhan Handke kirjoittanut myös hyviä kirjoja, minulla on niitä hyllyssä kymmenkunta.


10. Minkä kirjan ostit viimeksi?

Neil Irwinin The Alchemists: Three Central Bankers and a World on Fire. Se ei ole kaunokirjallisuutta vaan käsittelee keskuspankkeja, rahapolitiikkaa & finanssikriisejä. Odotan innostuneena sen lukemista!


11. Mitä luet juuri nyt?

Timo Hännikäisen uutta Marko Tapio -kirjaa Hysterian maata. Teimme hänen kanssaan vaihtarit. Minä annoin hänelle uuden esseekirjani, hän antoi minulle Hysterian maan.