Novellin taide

If you set out to write a poem about two dogs fucking, and you write a poem about two dogs fucking, then you’ve written a poem about two dogs fucking.

Vaihtakaa tähän Gerald Sternin lausahdukseen runon tilalle novelli, niin pääsette George Saundersin mielestä asian ytimeen. Novellin taide on odotusten luomisen ja odotusten ylittämisen taidetta. Jos novelli ei yllätä lukijaansa, se jää kehnoksi tai keskinkertaiseksi.

Saunders on yllätysten mestari. Olen viime kuukaudet lukenut hänen kokoelmiaan (Civilwarland in Bad Decline, In Persuasion Nation, Pastoralia ja Tenth of December) enkä muista, milloin viimeksi olen ollut näin innoissani novelleista (tai lyhytproosasta).

Suomessa Saunders ei ole tunnettu nimi, mutta kotimaassaan Yhdysvalloissa todellinen kulttihahmo. Hänen uusimman teoksensa Tenth of Decemberin kansipapereissa on ylistävät sitaatit Zadie Smithiltä, Jonathan Franzenilta, Margaret Atwoodilta ja jopa Thomas Pynchonilta (”An astoundingly tuned voice — graceful, dark, authentic and funny”). Myös edesmennyt David Foster Wallace lukeutui Saundersin innokkaisiin lukijoihin. Infinite Jestiä viimeistellessään Wallace kertoi olevansa koukussa Saundersin novelleihin. Saundersin esikoinen, Civilwarland in Bad Decline ilmestyi samana vuonna kuin Infinite Jest.

Esseekokoelmassaan The Braindead Megaphone Saunders pohtii novellin taidetta tekstissä, jossa hän analysoi Donald Barthelmen tarinaa ”The School”. Insinöörin koulutuksen saanut Saunders vertaa novellia lapsuutensa Hot Wheels -autorataan, jossa oli huoltoasema ja huoltoaseman sisällä kumipyörät, joihin osuessaan pikkuautot singahtivat kiitämään kovaa vauhtia ympäri rataa. Hyvässä novellissa on oltava riittävän monta singahduspistettä. Lukijalle ei riitä se, että tavaa novellin alusta loppuun. Lukijan on saatava nauttia myös yllättävistä kiihdytyksistä, vauhdin hurmasta.

Useimmissa novelleissa hahmottuu jo varhaisessa vaiheessa tarinan kulkua ja logiikkaa määrittävä kaava. Tämän kaavan pohjalta rakentuvat ne lukijan odotukset, jotka hän toivoo kirjailijan lunastavan tekstin viimeisissä kappaleissa. Saunders vertaa novellien kirjoittamista vitsien kertomiseen. Vitsin kertojan on onnistuttava punchlinessaan. Jos hän ei onnistu, vitsi on surkea ja kuulijat pitävät vitsin kertojaa dorkana. Samoin käy mahalaskuun päättyvän novellin kanssa. Surkea novellin lopetus herättää lukijassa samanlaisia myötähäpeän tuntemuksia kuin surkea päivällispuhe. ”What we want our ending to do is to do more than we could have dreamed it would do”, Saunders tuumii.

Barthelmen ”The School” on esimerkki novellista, jossa vasta lopetuksesta huomaa, että se on peräisin mestarin kynästä. Viimeisissä kappaleissa Barthelme ehtii kieputtaa asetelmat pariinkin kertaan aivan uuteen asentoon. Sen sijaan, että Barthelme laskisi hallitusti lentokorkeutta ja lähestyisi vakaasti kiitorataa, hän kääntääkin koneen nokan uudestaan kohti pilviä ja tekee pari uhkarohkeaa silmukkaa ennen kuin ohjaa häkeltyneen lukijan maan kamaralle. Tässä on Saundersin mielestä taidokkaan ja taiturimaisen novellistin ero. Teknisesti moitteeton, huolellisesti sommiteltu ja sujuvasti kirjoitettu novelli on usein puuduttavan tylsä, pelkkää laatutyötä. Sellainen novelli ei yllätä lukijaa vaan vie ainoastaan uskollisesti päätökseen ensimmäisistä lauseista lähtien hahmottuvan kaavan.  Taiturimainen novellisti tietää, että kirjoittaminen ei ole ”tietoa, hallintaa ja ammattitaitoa”. Hän uskaltaa tehdä jekkuja ja kepposia, leikitellä lukijan odotusten kustannuksella.

Ensimmäinen lukemani Saundersin novelli oli hänen esikoisteoksensa niminovelli. Sen lopetus ei ole yllättävä vaan suorastaan täräyttävä. Novellin tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltain sisällissotaa jäljittelevään teemapuistoon ja kärjistyvät absurdin väkivaltaisiksi. Viimeisellä sivulla minäkertoja otetaan hengiltä. Perusetevä novellisti olisi todennäköisesti tyytynyt vain vihjaamaan onnettomaan loppuun, jättämään sen niin sanotusti avoimeksi, lukijan mielikuvituksen varaan. Saunders toimii päinvastoin. Hän sinkoaa minäkertojansa tuonpuoleisen tietoisuuden tasolle, jossa kietoutuvat yhteen niin menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kuin suru, empatia ja vilpittömyys:

Possessing perfect knowledge I hover above him as he hacks me to bits. I see his rough childhood. I see his mother doing something horrid to him with a broomstick. I see the hate in his heart and the people he has yet to kill before pneumonia gets him at eighty-three. I see the dead kid’s mom unable to sleep, pounding her fists against her face in grief at the moment I was burying his son’s hand. I see the pain I’ve caused. I see the man I could have been, and the man I was, and then everything is bright and new and keen with love and I sweep through Sam’s body, trying to change him, trying so hard, and feeling only hate and hate, solid as stone.

Saundersia on verrattu Barthelemeen, eikä syyttä. Hänen teksteissään on samanlaista viiltävää sarkasmia ja absurdiuden tajua. Jotkut näkevät myös vahvoja vaikutteita Vonnegutista, mikä sekin on ymmärrettävää. Monet Saundersin tarinoista sijoittuvat dystooppissävyiseen tulevaisuuden ympäristöön, jossa ihmiselämä ruhjoutuu tieteellis-teknologisten voimien puristuksessa.

Minun mielestäni Saundersin novellien suurin viehätys piilee niiden kielessä. Hänen novellihenkilönsä eivät ole klassisia huolellisesti pyöristettyjä ja psykologisesti perusteltuja vaan tulevat eläviksi pikemminkin puheen kuin tavanomaisen karakterisoinnin kautta. Saunders on todella taitava liikkumaan kielellisestä rekisteristä toiseen, katuslangista yrityskieleen ja tieteellisestä jargonista hyperkorrektiin porvarilliseen puheenparteen. Tenth of Decemberissä on farssimainen novelli nimeltä ”My Chivalric Fiasco”, joka saa voimansa siitä, että minäkertojan monologi ylentyy kuin huomaamatta vanhahtavan korkeakirjalliseksi englanniksi. Aivan kuten Barthelme, myös Saunders tuntuu saavan nautintoa siitä, että hän välillä hiukan briljeeraa ja leikittelee erehtymättömän tarkalla kielen vivahteiden ja puheen rytmin tajullaan: ”a pleasure which comes in part from our awareness that this syntax is not exactly necessary, it is, yes, character-indicating, but mostly it’s funny, and also impressive: we take pleasure in how well it’s done.”

Useimmat Saundersin novellihenkilöt ovat pikemminkin antisankareita kuin sankareita, tahattoman koomisia ja hieman yksinkertaisia. Tahaton komiikka nousee siitä, että henkilöhahmot yrittävät tehdä oikein, mutta eivät tajua, että maailma kusettaa heitä. ”Parhaansa yrittäessään ihminen on naurettavimmillaan”, sanoi Jouko Turkka. Tämä pätee Saundersin novellihenkilöihin. Armottomimman satiirinsa hän kuitenkin kohdistaa yksilöiden yläpuolella oleviin voimiin: ennen muuta nykyistä maailmanjärjestystä hallitsevaan globaaliin teknokapitalismiin ja sen spektaakkelimaisiin manifestaatioihin.

The power of positive thinking

”So say you are charged with, you and some of your colleagues, lifting a heavy dead whale carcass onto a flatbed. Now we all know that is hard. And what would be harder is: doing that with a negative attitude. What we found — Timmy and Vance and I — is that even with only a neutral attitude, you are talking a very hard task. We tried to lift that whale while we were just feeling neutral, Timmy and Vance and I, with a dozen or so other folks, and it was a no-go, that whale wouldn’t budge, until suddenly one fellow, a former Marine, said that what we needed was some mind over matter, and gathered us in a little circle, and we had a sort of chant. We got ’psyched up’. We knew, to extend my above analogy, that we had a job to do, and got sort of excited about that, and decided to do it with a positive attitude, and I have to tell you, there was something to that, it was fun, fun when that whale rose into the air, helped by us and some big straps that Marine had in his van, and I have to say that lifting that dead rotting whale onto that flatbed with that group of total strangers was the high point of our trip.” (Katkelma George Saundersin lyhytproosapätkästä ”Exhortation” kokoelmassa Tenth of December)

Eikö olekin voimaannuttava pikku tarina! Kuinka mahtavaa onkaan lukea tällaista pitkänäperjantaina.

Meillä kaikilla on omat mädät valaan raatomme. Meillä on myös yhteinen mätä valaan raato. Näin kuvaannollisesti ilmaistuna. Eiköhän kääritä hihat hyvässä hengessä ja käydä töihin! Kansalaistalkoisiin! Ilman sielua kalvavaa ja sisintä näivettävää epäilyä. Positiivisin ajatuksin. Yhteiseen asiaan uskoen.

Siinä on kestävän kasvun malli! Niin Suomelle kuin meille kaikille, yksilöinä!

Kaivakaamme siis itsestämme esiin rehti, harteikas ja suoraselkäinen merijalkaväen sotilas ja tarttukaamme käsillä oleviin haasteisiin innostuneina ja luottavaisina.

Kyllä se valaan raato nousee! Raskas se on, mutta meissä on hurjasti voimaa! Voimaa, iloa ja positiivista mieltä! Kun vain tahdomme niin!

(Tiedoksi kiinnostuneille: minulta voi tilata lisää tämän kaltaista yhteishenkeä vahvistavaa ja työn tuottavuutta parantavaa materiaalia, kunhan vain ensin sovimme riittävästä kompensaatiosta.)

Orgioiden lämpimäiset

Sain juuri tekijänkappaleet uudesta esseekirjastani Yhden hengen orgiat. Kuten olen aiemmin kertonut, se koostuu kirjallisuusaiheisista (kokemuksellisista ja elämyksellisistä, ei-akateemisista) kirjoituksista.

Laitan tähän näytteeksi lyhyehkön katkelman David Foster Wallacea käsittelevästä esseestäni. Se sopii ajankohtaan, koska viime päivinä on sosiaalisessa mediassa keskusteltu kaunokirjallisuuden tasosta, merkityksestä ja kyvystä puhutella nykylukijoita. Lähinnä tämän tekstin antaman herätteen pohjalta.

II
Wallacen postuumisti julkaistun The Pale King -romaanin eräässä dialogissa puhutaan siitä, kuinka kuusikymmentälukulainen yhteiskunnallinen liikehdintä latistui ajan myötä pelkäksi muodikkaaksi elämänasenteeksi. Hippisukupolven lapsille kapinallisuudesta tuli keino antaa tyylikäs vaikutelma itsestään: oikeaa tietoisuutta tärkeämmäksi nousi kyky olla oikealla tavalla tiedostava, mahdollisimman hip ja cool. Samalla vastakulttuurin uhmakkaat iskulauseet muuttuivat tavallisiksi mainossloganeiksi, joilla kaupiteltiin paitsi vaatteita, äänilevyjä ja kirjoja myös kokonaista vaihtoehtolifestyleä. Vastakulttuurista tuli kulutuskulttuuria ja siihen kiinnittyneistä kulttuurikapinallisista yksi kuluttajasegmentti monien muiden joukkoon.
Vuonna 1962 syntyneen Wallacen mielestä tähän kehitykseen vaikutti television nousu kansakunnan tajunnantäyttäjäksi. Hän itse kuului ensimmäiseen televisioviihteen ja -mainosten kasvattamaan sukupolveen, jolta puuttuivat kokemukset siitä, millaista on elää ilman olohuoneessa möllöttävää taikalaatikkoa. Esseissään Wallace korostaa televisuaalisen kulttuurin olevan kuvan ja äänen, ei sanan ja merkitysten kulttuuria. Sellaisena se on muokannut käsityksiämme siitä, minkälainen havaintoaines on olennaista ja millä tavalla tätä havaintoainesta kuuluu tulkita.
Esimakua television yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta muutosvoimasta saatiin Yhdysvaltain vuoden 1960 presidentinvaaleissa. Ne, jotka kuuntelivat vaaliväittelyä radiosta, pitivät Richard Nixonia voittajana, kun taas ne, jotka katsoivat sen televisiosta, kallistuivat John F. Kennedyn kannalle. Vastakkaiset johtopäätökset selittyivät sillä, että televisionkatsojat näkivät Nixonin, mutta radionkuuntelijat kuulivat vain hänen äänensä. Kuvaruutu paljasti lahjomatta, kuinka Nixon hikoili ja vaikutti kiusaantuneelta. Tämä politiikan tutkimuksessa usein mainittu esimerkki kuvastaa television erityisluonnetta viestimenä. Kun näemme poliitikon kuvaruudussa hikinorot kasvoillaan, epäilemme hänen vilpittömyyttään ja aavistamme, että hänen sanansa tarkoittavat toista kuin hän uskottelee niiden tarkoittavan. Syntyy ironinen efekti, joka murentaa poliitikon puheiden totuusarvon. Nixonista kysyttiin: ”Ostaisitko tältä mieheltä käytetyn auton?” Ne, jotka olivat nähneet hänen perspiraation kyllästämän habituksensa, vastasivat kieltävästi.
Wallacen sukupolvi oppi havaitsemaan television kuvavirtaan kätkeytyviä kaksoismerkityksiä, ja samalla kun katsojien medialukutaito kehittyi, alkoi televisuaalinen kulttuurikin muuttua. Sen sijaan että televisio olisi yrittänyt kätkeä ironisen luonteensa, se räväytti sen avoimesti esille rupeamalla itsereflektiiviseksi. Näin syntyivät itseään kommentoivat ja omalla kustannuksellaan pilailevat televisiosarjat ja -mainokset. Itsereflektio osoittautui tehokkaaksi keinoksi neutralisoida vallitsevaa elämänmuotoa suomivien kulttuurikriitikoiden vastalauseet. Mikään ei näytä kuvaruudussa niin nololta kuin tosikkomaisesti asiastaan tai aatteestaan paasaava ihminen. Toisen polven kulttuurikapinalliset eivät missään nimessä halunneet ottaa sitä riskiä, että näyttäisivät noloilta, joten he pyrkivät tekemään yhteiskunnallisesta vastarinnastaan tyylikästä ja vetovoimaista. Sen hintana oli vilpittömyydestä luopuminen. 
Tunnistan omista kokemuksistani Wallacen kuvaukset siitä, kuinka television taikapiirissä varttunut omaksuu ironisen elämänasenteen ikään kuin luontaisesti. Nuoruusvuosieni suurta hupia oli tv-ohjelmien katseleminen sarkastisen ilottelun merkeissä. Väänsin kavereideni kanssa loputtomasti vitsejä esimerkiksi Lenita Airiston ja Jörn Donnerin talk show -keskustelusta. Kelasimme videonauhaa edestakaisin ja löysimme aina uutta hihittelyn aihetta jommankumman eleistä, ilmeistä, äänenpainoista. Se, mitä Airisto tai Donner sanoi, tai yritti sanoa, ei olisi voinut meitä vähempää kiinnostaa. Tahattoman koomisten tv-ohjelmien lisäksi hörötimme toki myös Simpsonien kaltaisille ”anarkistisille” animaatiosarjoille, joissa kaikki pyhä, ylväs ja säätyperäinen häväistään ja alennetaan ja lopulta koko länsimainen sivilisaatio poksautetaan rikki kuin purkkapallo.
Ollessani yksin kuvaruudun äärellä sydänalaani hiipi kuitenkin välillä eriskummallinen haljuuden tunne. Nauru kuoli huulilleni, vaikka katsoin sellaista, minkä tiesin olevan äärimmäisen koomista. Entä jos en enää pystykään huvittumaan mistään näkemästäni? Entä jos olenkin nauranut itseni tyhjiin? Vaikka televisio kykenee tuudittamaan katsojat helppoon nautintoon ja viihdyttämään heitä tuntitolkulla vaatimatta minkäänlaisia ponnisteluja, toisinaan katsoja puolihuolimattomasti kääntää katseen itseensä, sisimpäänsä, ja säikähtää kohdatessaan pelkkää tyhjyyttä. Katsottuamme televisiota tarpeeksi kauan alamme lopulta katsoa omaa katsomistamme: tunnemme ”tuntevamme”, janoamme elämyksiä ”elämyksistä”. Näin tuotamme sisimpäämme sen tyhjyyden, johon joskus huomaamattamme – ja tahtomattamme – havahdumme.
Tv-addiktin ensimmäinen tragedia on se, että hän haluaa huvittaa itsensä hengiltä ja toinen tragedia se, että hän ei siinä onnistu.
III
Televisuaalisessa kulttuurissa, jossa ihmiset tiedostavat oikeutensa nautintoon, kirjailija ja kirjallisuus joutuvat tukalaan asemaan. On uhkayritys kirjoittaa vakavia, kompleksisia teoksia ja vaatia lukijoita uhraamaan aikaa ja vaivaa niiden lukemiseen.
Joseph Frankin Dostojevski-elämäkertaa käsittelevässä esseessään Wallace pohdiskelee, että ihailtavinta Dostojevskissä ei sittenkään ollut hänen kirjallinen nerokkuutensa vaan hänen rohkeutensa nousta ajan henkeä vastaan. Vaikka Dostojevski janosi mainetta ja kunniaa, kuten kaikki kirjailijat, se ei estänyt häntä puolustamasta itselleen tärkeitä vakaumuksia, vaikka tiesi, ettei niille heru ymmärrystä ja hyväksyntää älymystön keskuudessa.
Mitä Dostojevski tekisi, jos palaisi keskuuteemme? Olisiko hänellä kanttia esiintyä samanlaisena räyhähenkenä kuin omana aikanaan?
Nykyajan kirjallinen kulttuuri ei ole suoranaisesti nihilististä, mutta se suhtautuu pelokkaasti ja vihamielisesti naiiviuteen, sentimentaalisuuteen, fanaattisuuteen. Toisin sanoen kaikki sellainen, mikä näyttää kuvaruudussa nololta, herättää joko inisevää pilkkanaurua tai näsäviisasta virnistelyä. Sama ironinen elämänasenne, joka määrittää suhdettamme ääneen ja kuvaan, on ruvennut määrittämään suhdettamme myös painettuun sanaan. Wallace tiivisti ongelman näin:
Ironia on hyödyllinen työkalu illuusioiden rikkomiseen, mutta nykypäivän maailmassa suurin osa illuusioista on jo rikottu, vieläpä moneen kertaan. Mitä tehdä, kun kaikki tietävät että mahdollisuuksien tasa-arvo on soopaa, Mike Brady on soopaa ja ’just say no’ on soopaa? Tuntuu kuin emme pystyisi enää muuhun kuin osoittamaan kerta toisensa jälkeen, kuinka naurettavaa kaikki on. Postmodernista ironisuudesta ja kyynisyydestä on tullut itsetarkoituksellista, tapa paistatella omassa fiksuudessaan ja nokkeluudessaan.
Wallace uskoi, että Dostojevski syyttäisi tästä asiantilasta nimenomaan älymystöä. Älymystö on luikkinut norsunluutorneihinsa ja jättänyt aatteelliset kamppailut erilaisille kiihkoilijoille, olivatpa nämä uskonnollisia fundamentalisteja, vasemmistolaisia militantteja tai oikeistolaisia radikaaleja. Yliopistoväen ja kulttuurieliitin keskuudessa vallitsee dogmaattinen poliittinen oikeaoppisuus, jonka leimallisin piirre on pakkomielteinen tarve vahtia kielenkäytön pieniä vivahteita, kaivaa niistä jotain vaarallista, epäilyttävää tai paheksuttavaa. Älymystö on vieraantunut kaikesta siitä mikä lopulta tekee elämästä merkityksellistä ja tärkeää: tunteista, vakaumuksista, motiiveista.
Uskaltaisiko kukaan nykykirjailija laittaa ilman vahvaa ironista etäännytystä henkilöhahmojensa suuhun sellaisia palavasieluisia monologeja kuin Dostojevski? Tuskinpa vain. Sellainen kirjailija ei herättäisi raivokasta vastarintaa, kuten Dostojevski omana aikanaan, vaan huvittunutta kummastelua ja avointa pilkkaa. Jos kyseessä olisi riittävän merkittävä kirjailija, jokin arvovaltainen kulttuurilehti saattaisi julkaista hänestä viiltävän satiirisen häväistyskirjoituksen. Wallacen mukaan kirjailijat rakastavat vakavahenkistä kerrontaa kuten ennenkin, mutta samalla he ovat ehdollistuneet televisuaaliseen kulttuuriin, joka uhkaa tappaa kaiken sen mikä tekee kerronnasta vakavahenkistä. Ne narratiiviset kaavat, joille nykyajan ihmiset päivittäin altistuvat, ovat television muokkaamia:
Kauniistikin ilmaistuna televisio edustaa melkoisen matalaa narratiivista taidetta. Sen tavoitteena ei ole muuttaa, valistaa, laventaa tai uudelleen orientoida – eikä välttämättä edes ”viihdyttää” – vaan ainoastaan vedota katsojiin, vangita heidän mielenkiintonsa. Television ainoa – ja avoimesti tunnustettu – päämäärä on varmistaa, että katsoja pysyy kuvaruudun ääressä. Se metastaattinen tehokkuus, jolla televisio katsojansa vangitsee, on muokannut ihmisten makua ja mieltymyksiä valitettavin seurauksin.
Bestsellerlistoja hallitsevat romaanit ovat Wallacen mielestä useimmiten vain televisiosarjaa painetun sanan muodossa. Häntä ei kismittänyt tällaisen kirjallisuuden vulgaarius vaan sen tyhjyys ja epäaitous, kyvyttömyys kertoa mitään tärkeää todellisesta elämästä. Kirjallisuuden pitäisi opettaa meitä kuolemaan, mutta televisuaalisen kulttuurin luomiin kaavoihin kangistunut roskakirjallisuus tekee parhaansa jotta unohtaisimme kuolevaisuutemme. ”Se on pelottavaa. On nimittäin selvää, että jos unohdamme kuinka kuolla, unohdamme ennen pitkää myös kuinka elää”, Wallace kirjoitti.
Toista ääripäätä edustaa itseensä käpertyvä, omaa edistyksellisyyttään juhlistava avantgardekirjallisuus. Wallace syytti avantgardisteja siitä, että nämä kirjoittavat vain toisilleen piittaamatta siitä, puhutteleeko heidän tekstinsä lukijoita. Jos roskakirjailija manipuloi lukijaansa, niin avantgardisti halveksii häntä. Molemmat suhtautumistavat johtavat onnettomaan lopputulokseen: kaupallinen roska trivialisoi kirjallisuuden ja sisäänlämpiävä kokeellisuus marginalisoi sen. Wallace itse pyrki yhdistämään viihteen ja avantgarden parhaat puolet. Hän halusi kirjoittaa sellaista tekstiä, joka olisi älyllisesti ja emotionaalisesti haastavaa ja pakottaisi lukijan kohtaamaan elämän (ja kuoleman) realiteetit silmästä silmään, mutta olisi samalla helposti lähestyttävää ja nautinnollista lukea.
Wallacen suomennosvalikoimasta puuttuu essee ”E Unibus Pluram: Television and U.S. Fiction”, mikä on sääli, koska se on hänen laajin ja perusteellisin televisuaalisen kulttuurin ja kaunokirjallisuuden välisiä yhteyksiä luotaava esseensä. Siinä Wallace hahmotteli uudenlaista kaunokirjallista ohjelmaa peräänkuuluttamalla postmodernin kapinallisuuden sijaan ”antikapinallisuutta”. Ylitsevuotavan itsetietoisuuden ja ironisuuden jälkeen kirjallisuus kaipasi uudenlaista vilpittömyyttä, uskallusta katsoa maailmaa avoimen uteliaasti ja nostaa tarkastelun kohteeksi ne yksinkertaiset ilot ja surut, joita kohtaamme arkisen elämän juoksuhaudoissa. ”Harvat kirjailijat uskaltavat enää pohtia sitä, miten voisimme korjata sen mikä yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme on vialla. Useimmat kirjailijat pelkäävät näyttävänsä kyllästyneiden ironikkojen silmissä naiiveilta ja sentimentaalisilta. Ironia ei ole enää vapauttavaa vaan orjuuttavaa”, Wallace kiteytti ”E Unibus Pluramin” teesit eräässä haastattelussa.
Toki Wallace tiesi vaativansa paljon. ”Antikapinalliseksi” ryhtyminen edellyttäisi kirjailijoilta samanlaista hullunrohkeutta, jota Dostojevski edusti omana aikanaan. Kirjailijat haluavat olla ihailtuja ja heidän turhamaisuuttaan hivelee, kun älykkäät, tyylikkäät ja viileät tyypit kehuvat heidän teoksiaan. Niinpä kirjailijoilla on suuri kiusaus vastata vallitseviin odotuksiin, ja jos vallitsevien odotusten mukaista on olla hip ja cool, ei ole ihme että postmoderni (näennäis)kapinallisuus houkuttelee enemmän kuin naiivi ja vilpitön vakaumuksellisuus.