Esseetiiseri

Maaliskuun lopussa ilmestyvä esseekokoelmani Yhden hengen orgiat alkaa olla oikolukua vaille valmis. En pitkästytä blogin lukijoita vuodatuksella siitä, mitä kaikkea olen sitä kirjoittaessani kokenut (ja joutunut kokemaan). Tärkeää on vain itse kirja.

Ja kirja pitää sisällään nämä kahdeksan esseetä:

I

Yhden hengen orgiat (Yritys etsiä vastauksia kysymykseen: ”Miksi luen?)

Nokkelat ja skeptiset (Yritys pohtia sitä miksi essee kiehtoo minua)

II

Silmänkääntäjä Caprilta (Pohdintoja Curzio Malapartesta)

Misantropian sinfonikko (Pohdintoja Thomas Bernhardista)

III

Ironian tuolle puolen (David Foster Wallacen kirjallisesta eetoksesta ja Infinite Jestistä)

Lukemista kaikille (Jonathan Franzenin Vapaudesta ja Franzenin kirjallisesta konservatismista)

IV

Ruotsalainen kostofantasia (Stieg Larssonin Millennium-trilogia kirjallisena hupina)

Vapaan raukkauden harhat (Seksuaalivallankumous Martin Amisin, Michel Houellebecqin ja Philip Rothin romaaneissa)

Kivirivit

”Soitan ystävilleni, mutta he ovat kokoontuneet ravintolaan keskustelemaan väkivaltaisuudestani.”

Luin Kivirivejä myöhään yöhön. On suuri ilo ja kunnia, että on Harry Salmenniemen kaltaisia aikalaisia.

Melkein joka sivulta teki mieli lukea ääneen jokin kohta jollekin, mutta en voinut lukea, koska ei ollut ketään kuuntelemassa.

Fiktiokriisi

Ian McEwan ei ole minulle tärkeä kirjailija. Hän on kirjoittanut muutaman hyvän romaanin, siinä kaikki. Sen enempää hän ei merkitse. En voisi kuvitella unettomana yönä tarttuvani hänen kirjaansa tyynnytelläkseni mieltäni. Ian McEwanissa ei ole mitään sellaista, joka puhuttelisi minua talvisen pimeyden keskellä klo 3.12. Sellaisina hetkinä turvaudun aivan toisiin kirjailijoihin, aivan toisiin kirjoihin.

Mutta tämä New Republicin essee on hyvää luettavaa kaikille niille, jotka joskus tuntevat kertomakirjallisuuden olevan turhaa ja lapsellista. Minä tunnen usein. Fiktiokriisi on hyvä, terveellinen asia.

This is when I think I will go to my grave and not read Anna Karenina a fifth time, or Madame Bovary a fourth. I’m 64. If I’m lucky, I might have 20 good reading years left. Teach me about the world! Bring me the cosmologists on the creation of time, the annalists of the Holocaust, the philosopher who has married into neuroscience, the mathematician who can describe the beauty of numbers to the numbskull, the scholar of empires’ rises and falls, the adepts of the English Civil War. A few widely spaced pleasures apart, what will I have or know at the end of yet another novel beyond Henry’s remorse or triumph? Will a novelist please tell me why the Industrial Revolution began, or how the Higgs boson confers mass on fundamental particles, or how morality evolved, or what Antonio Salieri thought of the young Franz Schubert in his choir? If I cared enough about Henry’s gripes, I could read a John Berryman Dream Song in less than four minutes. And with the 15 hours saved, linger over some case law (real events!), as good a primer as any on the strangeness and savagery of the human heart.”