Näitä kirjailijoita en voi hyväksyä

David Foster Wallacea, koska hänellä oli superaivot ja sen lisäksi viisautta olla mahtailematta niillä. Minä taas olen viisasteluun taipuvainen, vaikka en ole lainkaan älykäs.
Michel Houellebecqia, koska hän kirjoittaa pitkiä seksikohtauksia vailla satiirin häivää, vaikka muuten pilkkaa kaikkea mahdollista. Minä taas en ole koskaan voinut sietää yksityiskohtaisia seksuaaliaktien kuvauksia.
Philip Rothia, koska hän piti ehkäisypilleriä vallankumouksellisena keksintönä ja elostelua sankarillisena toimintana. Minä taas olen takakireä ja siveä ihminen.
Thomas Bernhardia, koska hän oli häpeämätön nihilisti ja misantrooppi. Minä taas pyrin näkemään myös valoisat puolet itsessäni ja lähimmäisissäni.
Curzio Malapartea, koska hän oli ensin fasisti ja sitten kommunisti. Minä taas olen poliittisesti vapaamielinen ja kavahdan yhteiskunnallisia ääriliikkeitä.
Louis-Ferdinand Célineä, koska hän kirjoitti inhottavasti juutalaisista. Minä taas olen vankkumattoman juutalaismielinen.
T.S. Eliotia, koska hän kirjoitti muutaman antisemitistisen runon ja oli jääräpäinen traditionalisti. Minä taas arvostan traditioita, mutta en traditionalismia oppisuunnaksi korotettuna. Enkä tietystikään voi sietää saati hyväksyä antisemitistisiä runoja.
Paavo Haavikkoa, koska hän hankki omaisuutta vaikka oli runoilija. Minä taas en ole onnistunut hankkimaan läheskään saman suuruista omaisuutta ja se kyllä kovasti harmittaa.

No niin. Tuossa tuli mainituksi joukko lempikirjailijoitani, kirjallisia henkiystäviäni.

Sellaisista kirjailijoista, jotka voin hyväksyä, en ole jostain syystä koskaan pitänyt,

”Balanced portrayal”

To confuse a ’balanced portrayal’ with a novel is finally to be led into absurdities. ”Dear Fyodor Dostoevsky — All the students in our school, and most of the teachers, feel that you have been unfair to us. Do you call Raskolinkov a balanced portrayal of students as we know them? Of Russian students? Of poor students? What about those of us who have never murdered anyone, who do our schoolwork every night?” ”’Dear Mark Twain — None of the slaves on our plantation has ever run away. But what will our owner think when he reads of Nigger Jim?'” ”Dear Vladimir Nabokov — The girls in our class…” and so on. What fiction does and what the rabbi would like it to do are two entirely different things. The concerns of fiction are not those of a statistician — or a public-relations firm. The novelist asks himself, ”What do people think?”; the PR man asks, ”What will people think?” 

Philip Roth: Reading Myself and Others

Haureuden apostoli


”The core of seduction is persistence. Persistence, the Jesuit ideal. Eighty percent of women will yield under tremendous pressure if the pressure is persistent. You must devote yourself to fucking the way a monk devotes himself to God.”

Nuo sanat voisivat olla Warren Beattyn kaltaisen paatuneen naistenmiehen koeteltua elämänviisautta. Mutta ei. Ne lausuu Philip Rothin Sabbath’s Theater -romaanin päähenkilö Mickey Sabbath. Häntä rivompaa henkilöhahmoa saa kirjallisuushistoriasta etsiä.

Kirjailijantyönsä hiljattain päättänyt Roth pohdiskeli haastattelussa pitkän uransa huippukohtia ja nosti esiin kaksi romaania: Sabbath’s Theaterin ja American Pastoralin. Noista vain jälkimmäinen on suomennettu, mitä sopii ihmetellä, koska Sabbath’s Theater on todellakin loistelias romaani. Se ilmestyi 1990-luvun puolivälissä, jolloin Roth oli jonkinlaisessa suomennospaitsiossa. Toivottavasti WSOY korjaa kömmähdyksen ja tuo Sabbath’s Theaterin suomenkielisten lukijoiden ulottuville nyt, kun häneltä ei enää uutuusteoksia voida odottaa.

Roth tunnetaan niin Suomessa kuin maailmalla ennen muuta Portnoyn taudista. Se on kelpo romaani, mutta ei pärjää vimmaisuudessa Sabbath’s Theaterille. Kun näitä kahta teosta vertaa, tulee mieleen että Mickey Sabbath voisi olla Alexander Portnoyn turmeltuneempi pikkuserkku. Sabbath kapinoi seksuaalielämän tabuja ja kaksinaismoralismia vastaan siinä missä Portnoykin, mutta tekee sen monin verroin raivokkaammin ja armottomammin. Eikä pyytele mitään anteeksi, päinvastoin: ”My failure is failing to have gone far enough! My failure is not having gone further!”

Mickey Sabbath on hylännyt totaalisesti kaikki 60-lukulaiseen seksuaalivallankumoukseen liitetyt edistykselliset ja emansipatoriset utopiat. Häntä ei kiinnosta maailman parantaminen vaan pelkkä paneminen. Elämänuransa Mickey Sabbath on tehnyt nukketaitelijana, mutta harmittelee kuusikymppisenä parrakkaana ja paskaisena äijänköriläänä sitä että valitsi ”huorien sijasta taiteen.” Sabbath tuntee näytelmäkirjallisuuden klassikot läpikotaisin — romaani vilisee viittauksia Shakespeareen — mutta halveksii avoimesti niitä, joiden mielestä on tärkeää olla yhteiskunnallisesti tiedostava: ”He didn’t care who was at war with whom or where a plane had crashed or what had befallen Bangladesh. He did not even want to know who was the president of the United States.”

Misogyynisempää hahmoa kuin Sabbath ei nykykirjallisuudesta hevin löydy. Hänen unelmiensa täyttymys on ”tavallinen nainen joka suostuu mihin tahansa”, ei oikeuksistaan tietoinen yliopistoälykkö. Tällainen unelmanainen on kroatialaislähtöinen Drenka, jonka kanssa Sabbath nautiskelee täysin siemauksin aviorikoksesta ja haureudesta. Suhde päättyy kuitenkin suruun, sillä Drenka sairastuu syöpään ja kuolee. Rakastajattarensa kuolinvuoteella Sabbath muistelee itku kurkussa heidän yhteisiä lihan ilojaan. Hän kuitenkin tunnustaa, ettei erityisemmin nauttinut Drenkan virtsan juomisesta. ”I wanted to do it. And when it began to come out of you, it came out in a trickle. That was okay. But then when it came the full stuff –” Drenka nauraa sydämellisesti rakastajansa tunnustukselle.

Kun Drenka on kuollut, Sabbath käy hänen haudallaan tyydyttämässä itseään. Eikä ole ainoa. Drenkan rakastajista saisi varsinaisen runkkuringin haudan ympärille, elleivät he kaikki hiippailisi sinne yön suojissa salaa. Kun Sabbath näkee ensimmäisen kerran erään kilpailevista rakastajista haudan äärellä, hän viskaa tätä kivellä. Mies säikähtää ja pakenee limusiinillaan paikalta. Haudalta Sabbath löytää upean kukkalaitteen. Sitä tunnustellessaan hän huomaa, että kukissa on jotain tahmeaa ja niljakasta. Miehen siemennestettä. Sabbath ottaa kukkalaitteen mukaansa ja nuolee sperman tahrimia sormiaan kaihoisasti Drenkaansa muistellen. Kohtaus on juuri niin ällöttävää luettavaa, kun sen kuuluukin olla. Kun Rothia syyteltiin romaanin ilmestyttyä siitä, että hän laittoi sen päähenkilöksi näin iljettävän olennon, hän vastasi: ”Minä jouduin viettämään hänen kanssaan aikaa huomattavasti kauemmin kuin romaanin lukijat.”

Mickey Sabbathia olisi helppo lukea esimerkkinä seksuaalivallankumouksen pimeästä puolesta, äärimmäisen hedonistisesta yksilöstä, joka ei koe enää minkäänlaisia estoja tarpeidensa tyydyttämisessä. Hän kuitenkin vastustaa itse tällaista tulkintaa. Sabbathin mielestä seksuaalivallankumous meni vikaan juuri siinä, että vallankumouksesta tehtiin tärkeämpää kuin seksistä. Todistusaineistoa hän löytää näkemykselleen niistä julkisista skandaaleista, joita on saanut käytöksellään aikaiseksi. 1950-luvulla Sabbath joutui syytteeseen paljastettuaan nuoren naisen rinnan nukketeatteriesityksessä. Silloin taidemaailma ja kulttuuriväki tukivat häntä vankkumatta. Romaanin nykyhetkessä, 1990-luvulla, Sabbath saa potkut collegen lehtorin virastaan, kun vaikutusvaltainen naisten oikeuksia ajava järjestö saa käsiinsä nauhoitteen, jossa Sabbath harrastaa puhelinseksiä naispuolisen opiskelijan kanssa. Nyt taidemaailma ja kulttuuriväki tuomitsevat Sabbathin yksissä tuumin, eivätkä ainoastaan tuomitse vaan suorastaan demonisoivat hänet. Sabbath tietysti antaa samalla mitalla takaisin ja äityy maanisiin antifeministisiin vuodatuksiin (”these filthy, lowlife, rectitudinous cunts who tell… these terrible lies about men, about the sinister villainy of what is simply the ordinary grubbing about in reality of ordinary people…”)

Saatuaan potkut collegesta Sabbath häipyy alkoholismista toipuvan vaimonsa luota New Yorkiin, jossa hänet ottaa hoiviinsa vanha ystävä, elämässään menestynyt Norman Cowan. Uusi skandaali koittaa, kun Sabbath onnistuu taivuttamaan rouva Cowanin makaamaan kanssaan. He sopivat jo päivämäärän valmiiksi, mutta suunnitelma menee mönkään, kun rouva Cowan järkyttyy löytäessään Sabbathin housuntaskuista yhdeksäntoistavuotiaan tyttärensä pikkuhousut. Niitä Sabbath on nuuhkinut salaa ja kanniskelut mukanaan kaupungilla liikkuessaan. Norman Cowan heittää Sabbathin ulos talostaan eikä säästele sanojaan kuvatessaan millaisen vastenmielisen iljetyksen kanssa onkaan joutunut tekemisiin:

”Isn’t it tiresome in 1994, this role of rebel-hero? What an odd time to be thinking of sex as rebellion. Are we back to Lawrence’s gamekeeper? At this late hour? To be out with that beard of yours, upholding the virtues of fetishism and voyeurism. To be out with that belly of yours, championing pornography and flying the flag of your prick. What a pathetic, outmoded old crank you are, Mickey Sabbath. The discredited male polemic’s last gasp. Even as the bloodiest of all centuries comes to an end, you’re out working day and night to create an erotic scandal. You fucking relic, Mickey!”

Inhimillisesti katsoen Norman on varmastikin oikeassa, ja hänen moraalinen tuohtumuksensa on helppo ymmärtää. Mutta jos ajatellaan kirjallisuuden näkökulmasta, niin Normanin saarna kääntyy itseään vastaan. Sabbath’s Theater on romaanina väkevä ja energisoiva juuri ehdottomuutensa takia. Se ei väljähdytä 60-lukulaista seksuaalivallankumousta pelkäksi edistyksellisen historiankirjoituksen itsetyytyväiseksi alaluvuksi, sankaritarinaksi ehkäisypillerin keksimisen ja tabujen kaatamisen siunauksellisista yhteiskunnallisista seurauksista. Seksi ei ole Sabbath’s Theaterissa sellaista vapautuneiden ihmisten pikkutuhmaa seuraleikkiä kuin vaikkapa John Updiken romaaneissa vaan ruhjovaa, maanista ja ehdotonta. Ei olekaan sattumaa, että Normanin tulikivenkatkuisen saarnan kuunneltuaan Sabbath toteaa, että hänen kapinallisuutensa hintana on täydellinen erilleen ajautuminen normaalista ihmiselosta. Eristäytyminen on Sabbathin mielestä parasta mahdollista valmistautumista kuolemaan. Romaanin lopussa hän ostaa itselleen hautapaikan ja suunnittelee itsemurhaa, mutta päättää kuitenkin luopua aikeestaan: ”He could not fucking die. How could he leave? How could he go? Everything he hated was here.”

Seksi, viha ja kuolema. Siinä Sabbath’s Theaterin avainsanat. Se on Philip Rothin julmin, iljettävin ja samalla vaikuttavin romaani. Sen luettuaan voi ymmärtää, miksi Roth on sanonut pitävänsä Louis-Ferdinand Célineä omana Marcel Proustinaan, vaikka joutuukin Célinen parissa vaimentamaan juutalaisen omantuntonsa. Sabbath’s Theater on matka syvälle yöhön, raivoisasta misantropiasta täydelliseen nihilismiin. On varmasti monia lukijoita, jotka inhoavat tätä romaania sydämensä pohjasta, mutta Roth tuskin panee sitä pahakseen. Kun häneltä kerran haastattelussa kysyttiin, miettiikö hän kirjoittaessa lukijoitaan, hän vastasi: ”Ehkä mietin joskus sellaista lukijaa, joka vihaa syvästi kirjojani. Saan nautintoa, kun ajattelen hänen mahdollisia reaktioitaan.”

Jos minun pitäisi ottaa jokin Rothin romaaneista mukaan autiolle saarelle, se olisi ehdottomasti Sabbath’s Theater.