Olen vähän Matti

Suomessa ei ole toista yhtä järkähtämätöntä hengen aristokraattia kuin Matti Klinge. Siksi häntä on vaikea sietää tässä egalitarismin joulumaassa.

Tavallisen rahvaan sekä television ja lehdistön vitsinikkareiden ja pakinoitsijanerojen mielestä Matti Klinge on aivan liiaksi mieltynyt arvonimiin, kunniamerkkeihin ja teitittelyyn. Matti Klingeen olisi helpompi suhtautua, jos hän keventäisi oppineisuuttaan ja lukeneisuuttaan kansanomaisilla, murteisilla sutkautuksilla (”Mie on Matti vaan”), viihtyisi vapaa-ajallaan räikeissä lenkkeilykamppeissa, ilmoittaisi lempiruuakseen läskisoosin ja perunamuusin eikä vastaisi Helsingin Sanomien toimittajan kysymykseen jalkapallon MM-finaalista: ”En tiedä mistä puhutte”.

Edellisestä merkinnästäni voisi päätellä: a) etten hirveästi arvosta rahvasta ja rahvaan kirjallista makua (vaikka oikeasti tarkoitukseni olikin ilmaista inhoni Ilta-Sanomien kirjallisuusliitteen tapaan mielistelevästi myötäillä oletettua rahvaan kirjallista makua, tulla ns. ”lähelle tavallista lukijaa”) ja b) että kärsin siitä, etten ole elitismissäni täysin kusipäinen vaan ainoastaan puoliksi kusipäinen.

Tulinkin miettineeksi, olisiko olemassa luotettavaa testiä sen mittaamiseen, kuinka etäällä loppujen lopuksi olen Matti Klingen edustamasta tinkimättömän elitistisestä hengenmaisemasta. Hyvä mittauskonsti löytyi, kuinka ollakaan, internetistä. Täällä J.P. Roos ansiokkaasti listaa Matti Klingen inhon ja mieltymyksen aiheet. Ei muuta kuin testiä tekemään!

Inhokeiden osalta olen 57-prosenttisesti Matti Klingen linjoilla. Minäkin inhoan oikeassaolijoita, Yhdysvaltoja (tietyin varauksin), englanninkielen ylivaltaa, etnisyyden korostamista, järjen ylivaltaa, suomalaisia aikakauslehtiä (tietyin varauksin), 70-luvun kaupunkirakentamista, Tiede & Edistyksen nimeä ja optiomiljonäärejä. En kuitenkaan voi sanoa inhoavani esimerkiksi pelkkiä etunimiä puhuttelumuotona, kilpaurheilua kaikissa muodoissaan tai Helsingin Sanomia.

Entäpä mieltymyksen aiheet? Niissä olen 54-prosenttisesti kuin Matti Klinge.

Johtopäätös? Minulla on todellakin pää vain puoliksi täynnä kusta, kuten edellisessä merkinnässäni ounastelin. Mutta hyvä, että kusta on sentään hieman yli puolet eli 54-57 prosenttia!

”Me sivistymättömät”

Jonathan Franzen pohdiskeli jossain haastattelussa, kuinka hankalaa hänelle on henkisesti pitää omia kirjojaan parempina tai arvokkaampina kuin Michael Crichtonin, jonka tuotannosta hänen ei-niin-hirveän-lukenut veljensä kovasti tykkää.

Esseekirjassaan How To Be Alone Franzen jakaa kirjallisen arvostuksen kahteen lajiin. Toinen perustuu statukseen ja toinen yhteisöllisyyteen. Statusarvostus syntyy hyvistä kritiikeistä, kollegoiden kehuista ja viime kädessä klassikoiden kaanoniin korottamisesta. Yhteisöllinen arvostus taas rakentuu lukijoiden rakkaudesta eli siitä että kirja onnistuu koskettamaan tai puhuttelemaan niin sanottua ”suurta yleisöä”.

Franzen itse väittää kaipaavansa mieluummin yhteisöllisyyteen kuin statukseen perustuvaa arvostusta. Se on sama kuin sanoisi: ”En kirjoita tärkeileville elitisteille vaan tavallisille ihmisille.” Kirjallisuusmaailmassa, tai maailmassa ylipäänsä, asiat ovat harvoin yksiselitteisiä. Franzenin Muutoksia herätti monissa lukijoissa tyytymättömyyttä, ja kirjailija sai runsaasti postia, jossa tivattiin, että kenelle oikein kuvittelet kirjoittavasi, et ainakaan tavalliselle ihmiselle, joka haluaa hetken rentoutua mukavan kirjan parissa. Elitistiksikin, vieläpä kusipäiseksi sellaiseksi, Franzenia syytettiin, kun hän lausui purevia kommentteja Oprahin kirjakerhosta.

Yhteisöllisen arvostuksen kaipuutaan Franzen selittää sillä, että varttui hengeltään egalitaristisessa esikaupunkimiljöössä, jossa ei sopinut esiintyä muita parempana tai fiksumpana. Mitä olen Franzenin esseitä lukenut, niin niistä välittyy aika ristiriitainen kuva hänen persoonastaan. Toisaalta hän on amerikkalaisessa katsannossa tasa-arvon ihanteisiin sitoutunut vasemmistoliberaali, toisaalta hänestä huokuu vahva, ja joskus huonosti peitelty, inho massakulttuuria kohtaan. Erityisen selvästi tämä inho näkyy hänen paheksuessaan sosiaalista mediaa. Vaikea pitää tällaista ihmistä perinjuurin egalitaristisena.

Franzen tuli mieleeni, kun luin erään Facebook-kaverini päivityksen, jossa hän kertoi Ilta-Sanomien viikonvaihteen kirjallisuusliitteestä. Siinä kuulemma arvioitiin lyhyesti 150 kirjaa, ja niistä jokaisesta nostettiin yksi plussa ja yksi miinus. Miinuslistalta löytyi tällaisia huomioita: ”Vaatii malttia” (Monika Fagerholm), ”Romaani vetelee meitä sivistymättömiä pitkin korvia” (Juha Seppälä), ”Hyvin haastava” (Sofi Oksanen), ”Henkilöhahmot menevät helposti sekaisin” (Jennifer Egan), ”Vaikutusta ei voi sanoa valoisaksi” (Riikka Pulkkinen), ”Ei mitenkään helppo kirja” (Markku Pääskynen).

Tuollaiset huomiot kertovat karulla tavalla siitä, mihin päädytään, kun yhteisöllisyyden ideaali — tai pikemminkin sen irvikuva — nostetaan kirjallisuudessa kaiken muun edelle. Nuo Ilta-Sanomien miinukset on kirjoitettu oletetun ”tavallisen lukijan” vinkkelistä, kuviteltu että tavallinen lukija haluaa ennen muuta helppoa, vaivatonta ja piristävää lukuelämystä. Seppälän kirjasta esitetyssä huomiossa toimittajan luulottelema esisopimus hänen ja yleisönsä välillä tulee sanottua avoimesti julki: ”Me sivistymättömät.” Nykyaikana oman sivistymättömyytensä korostamisesta on tullut jonkinlainen rehellisyyden ja autenttisuuden ilmaus. Ei ole enää häpeä, jos ei jaksa nähdä hitustakaan vaivaa lukemisensa eteen, kun työelämäkin on niin vaativaa ja haastavaa ja perheenkin kanssa pitäisi ehtiä viettää laatuaikaa. Vain kusipäiset elitistit vaativat, että kirjat olisivat muutakin kuin keskiluokkaisia kulutushyödykkeitä.

Myönnän, että minussa pihisee viha ja kiukku, kun ajattelen Ilta-Sanomien kirjallisuusliitteen tapaa tehdä moukkamaisuudesta hyve. Tekisi mieli esiintyä yhtä fanaattisen elitistisesti kuin J-K Huysmansin Vastahankaan-romaanin päähenkilö des Esseintes, jonka mielestä suuri suosio on varma tae kirjan triviaalisuudesta, koska ”suuri yleisö” säästää aina ja kaikkialla suosionsa niille kirjoille, joista puuttuvat niin ajatukset kuin tyylikin. Tänä maailmanaikana, jolloin yhä useampi samastaa populaariuden ja demokratian toisiinsa, noin fanaattinen elitismi on kuitenkin vaikeaa. Ei se tahdo onnistua minultakaan, täällä blogissa se joskus onnistuu, mutta arkielämässä huonommin. Minulle tulee nolo ja puolusteleva olo, kun erehdyn vaikkapa pöytäseurueessa parjaamaan hattarankeveitä viihderomaaneja tai yhdentekeviä laatukirjallisuudeksi brändättyjä lukuromaaneja. Yhteisöllisyyden ja egalitarismin ideaali on juurtunut syvälle minuunkin, niin tuskallista kuin sitä onkin tunnustaa. Jos väitän, että Thomas Mann on paljon tärkeämpi kirjailija kuin Stieg Larsson, tunnen heti velvollisuutta perustella moinen suvaitsematon ja ahdasmielinen näkemys.

Tämä on kerrassaan inhottavaa. En halua kuulua ”meihin sivistymättömiin”, mutta minussa ei ole riittävästi kusipäisyyttä esiintyäkseni fanaattisena elitistinä. Ehkä minulla onkin pää vain puolillaan kusta? 

Infinite Jest & pieru

”John Wayne, as do most Canadians, lifts one leg slightly to fart, like the fart was some kind of task…”

”Steeply farted mildly.”

”’Say you have to fart'”

”Jim sir, say you’re playing out there, and suddenly you have to fart.”

”What if you think you have to fart but it’s really that you have to shit?”

”’– fart’, Philip Traub says.”

”’But then you’ve denied yourself an urgent fart, and you’re running around trying to compete with a terrible hot nasty uncomfortable fart riding around the court inside you.'”

”And C turned lightblue and bit thru the snakes’ head and died for keeps and shit pants instantly with shit so bad the hot air blowergate is blowing small bits of fart and blood and missty shit up into our maps and Poor Tony backs offof over C and puts his hands over his madeup map and looks at C thru his fingers.”

”It’s my fault, Jim, home so much, limping around, ruined knees, overweight, under the Influence, burping, nonslim, sweat-socked in that broiler of a trailer, burping, farting, frustrated, miserable, knocking lamps over, overshooting my reach.”

”’It’s about somebody else’s farting, why I’m here.'”

”Doony Glynn’s been observed telling Burt F.S. things like that there’s some new guy coming into the Disabled Room off Pat’s office with Burt F.S. who’s without not only hands and feet but arms and legs and even a head and who communicates by farting in Morris Code.”

”Somebody has farted; no one knows just who, but this isn’t like a normal adult place where everybody coolly pretends a fart didn’t happen…”

”He’s the one who’d farted.”

”…by late July everybody else’s attitude toward Clipperton resembled that kind of stiffly conspicuous nonrecognition that e.g. accompanies farts as formal functions.”

”Marathe farted mildly into his cushion, nodding as if with thought.”

”…and the train crosses in front of the bus with a blast of its farty-sounding horn and what Gately sees as a kind of swagger to its jiggle on the street-level track.”

”…Day was downstairs with Ewell and Erdedy telling each other their windbagathon stories, lying on Day’s mattress with his shoes on and trying to fart into the mattress as much as possible…”

”Lenz is not asleep but is wearing personal-stereo headphones, plus a jock strap, doing handstandpushups up against the wall by Geoffrey Day’s rack, his bottom only inches from Day’s pillow and farting in rhythm to the pushups’ downstrokes…”

”Somebody farted.”

”If somebody farted, speak up.”

”Sleeps, that’s no human fart I’ve ever smelled.”

”It’s too powerful for a fart.”

”I don’t even think any kind of mammal could fart that bad, Chu.”

”… — the girl stops trying to dicky the lock of the sacramental-wine cabinet, stops farting on purpose during matins and vespers…”

”The tow truck tends to diesel and chuff after deignition, finally subsiding with a shuddering fart.”

”I needed to fart but had not so far farted.”

”I farted, but it didn’t produce a noise.”

”There were fart-accusations and -denials.”

”Wagenknecht apparently really did fart.”

”Tell him who gives a bright flaming fart!”

”The machine diesels a little and farts some blue smoke.”

”The Viking raised one leg to fart toward Pemulis in a vaudevillian way, getting a laugh from Csikszentmithalyi and Rader…”

David Foster Wallace: Infinite Jest