Hienoa metaa

Huomaan, että olen viime aikoina keskittynyt täällä lähinnä kirjojen kehumiseen. No, positiivisuushan on nykyaikana korkein hyve, negatiivisuus taas ajatusrikos. Siispä jatkan kirjojen kehumista: Marjo Niemen uutuusromaani Ihmissyöjän ystävyys teki minuun suuren vaikutuksen.

Hyvään kirjaan voi eläytyä monella tavalla. Minulle yksi jännitysmomenteista Ihmissyöjän ystävyyttä lukiessa oli se, onnistuuko Niemi viemään urakkansa kunnialla loppuun, ja onnistuihan hän, kerrassaan hienosti. Huonomminkin olisi voinut käydä. Teos nimittäin rakentuu varsin ”haastavista” elementeistä. Ihmissyöjän ystävyys on metaromaani, jossa kirjailijapäähenkilö kirjoittaa ”Suurromaaniksi” nimeämäänsä teosta samalla kun suree itsemurhan tehneen parhaan ystävänsä poismenoa. Päähenkilö ei ole miellyttävä, helposti samastuttava romaanihahmo vaan monin paikoin rasittava tai suorastaan vastenmielinen.

Minulle päähenkilön epäsympaattisuus tosin ei ole suuri henkilökohtainen ongelma, koska en yleensäkään samastu tai kiinny romaanihahmoihin (paitsi silloin kun niin teen, samastun ja kiinnyn oikein kunnolla). Enemmän jännitin sitä, miten teoksen metarakenne kestää.

Omassa maailmassaan päähenkilö potee paitsi surua edesmenneestä ystävästään myös eräänlaista kulttuurista itseinhoa omasta eurooppalaisuudestaan:

”Minä tuijotan menneisyyteen, jossa minä eurooppalainen omistin maailman ja kirjoitan kirjaa, jossa minä eurooppalainen halveksin ihmisiä, jotka katsovat jälkeensä jäänyttä haisevaa limavanaa historian poimuilla, samalla kun katselen omaa limavanaani, joka lainehtii historian poimuilla.”

Päähenkilön kirjoittamassa romaanissa tapahtumat taas sijoittuvat sulkemista odottavaan Lapinlahden mielisairaalaan. Viisikymppinen psykiatri nimeltä Mauri saa hoidettavakseen rantaan ajautuneen naisen, jolta puuttuvat muisti, menneisyys ja identiteetti. Nainen alkaa luoda itselleen tekohenkilöllisyyttä uppoutumalla Euroopan historiaan, ja lopulta myös Mauri joutuu kasvotusten oman menneisyytensä kanssa. Alkuvaiheessa Ihmissyöjän ystävyys haiskahti pahaenteisesti romaanilta, joka typistyisi tarinaksi romaanin kirjoittamisen vaikeudesta tai mahdottomuudesta, mutta mitä pitemmälle luin, sitä luottavaisemmaksi kävin. Metarakenne oli aikoinaan radikaali kerrontaratkaisu romaanitaiteessa, mutta niistä ajoista on jo vuosikymmeniä. Nykyisin kaikenlainen itsereflektiivisyys kääntyy usein itseään vastaan, muuttuu helpoksi keinoksi luoda romaaniin ”haastavuuden” tai ”kunnianhimoisuuden” leimaa. Niemi kuitenkin selvittää tällaiset sudenkuopat, sillä Ihmissyöjän ystävyydessä metarakenne tuo aidosti monikerroksellisuutta teoksen muistiin ja menneisyyteen liittyvään tematiikkaan. Pysähdyin tämän tästä ihastelemaan Niemen taitoa luoda romaanin kahden tason välille yhteyksiä, jatkuvuutta ja kertautuvuutta. Esimerkiksi kun tietyt lauseet tulevat ensin vastaan päähenkilön maailmassa ja myöhemmin hänen romaanitekstissään, ne resonoivat hienosti.

Päähenkilön vimmaiset monologit toivat hyvällä tavalla mieleeni Thomas Bernhardin, vaikka kirjana Ihmissyöjän ystävyys ei kovin läheistä sukua Bernhardin tuotannolle olekaan. Päähenkilön eurooppalaisuuttaan kohtaan kokemat inhon tunteet muistuttavat kuitenkin Bernhardin romaanihahmojen inhon tunteita omaa maataan, Itävaltaa, kohtaan. Aivan kuten Bernhardin romaanihahmot myös Niemen kirjan päähenkilö ajautuu jonkinlaiseen luuppiin, jossa tietyt maaniset avainlauseet varioivat itseään loputtomiin. Bernhard nimitti omaa proosaansa äärimmäisyyksien taiteeksi, ja samaa henkeä on myös Ihmissyöjän ystävyydessäkin. Niemi tutkii Euroopan historiallista syyllisyydentaakkaa vakavissaan ja ansiokkaasti, mutta päähenkilön neuroottiseksi paisuva kulttuurinen itseinho on samalla niin äärimmäistä, että se jo itsessään suhteellistaa kysymyksenasettelut, pakottaa tarkastelemaan niitä monelta eri kantilta. Yksi olennainen juttu on se, missä määrin eurooppalaisten kulttuurinen itseinho on silkkaa narsismia? Niemen kirjan päähenkilölläkin vihan tunteet ovat paisuneet niin pakkomielteenomaisiksi, että hän ei niissä rypiessään ole kyennyt tunnistamaan parhaan ystävänsä itsetuhoon johtanutta ahdinkoa.

Ennen Ihmissyöjän ystävyyttä olin lukenut Terry Eagletonin esseistisen teoksen Reason, Faith and Revolution: Reflections on the God Debate. Nämä kaksi kirjaa kävivät vuoropuhelua pääkopassani, ja tulin miettineeksi, että kenties Niemen kirjan päähenkilön inho kohdistuukin enemmän modernisaatioon kuin Eurooppaan, jolloin se sisältäisi myös Yhdysvallat, tuon Euroopan nousukasmaisen kasvannaisen, joka lienee yhdellä tasolla totuus siitä millaiseksi Eurooppa on tullut. Eagleton huomauttaa, että modernisaatio (tai Eurooppa) ei ole joko-tai-kysymys:

”(M)odernity means both contraception and Hiroshima, liberation movements and biological warfare. Some people think it Eurocentric to point out that Europe was the historical home of modernity, forgetful that this also means that it was also the home of the Holocaust. The radical answer to the question of whether modernity is a positive or negative phenomenon is an emphatic yes and no.”

Hyvät kirjat eivät tyhjene yhteen tulkintaan, niinpä Ihmissyöjän ystävyydestäkin voisi kirjoittaa aivan toisenlaisenkin merkinnän kuin tämä (minäkin voisin tehdä sen näkökulmaa vaihtamalla). Ihmissyöjän ystävyydessä on mukana taikaelementti, jonka ansiosta se on aina enemmän kuin mitä siitä temaattisen tai tekstuaalisen analyysin keinoin voi irti puristaa. Tuo taikaelementti liittyy Niemen kieleen. Näin intensiivistä, kielellisesti musikaalista proosatekstiä saa harvoin lukea, ja se lienee lopulta tärkein syy siihen, miksi kirja teki minuun niin suuren vaikutuksen. Olen aina ollut sellainen lukija, jolle se miltä sanat ja lauseet tuntuvat, on romaaneissa kaiken lähtökohta. Jos lauseissa ei ole oikeanlaista rytmiä ja jos kirjailija tyytyy kirjoittamaan ensimmäisillä mieleensä tulevilla sanoilla, hän ei onnistu koskettamaan minua. Ihmissyöjän ystävyydessä on juuri oikeanlainen svengi.

Suomalainen Suomi

Suomi ja suomalaisuus, siinäpä vaikea aihe. On hienoa, että Tommi Uschanov tarttuu siihen uudessa kirjassaan Miksi Suomi on Suomi. Uschanov pohdiskelee, mitkä asiat tekevät maastamme omanlaisensa ja mitkä taas eivät.

Sanoisipa, että tämä on paras kotimainen asiaproosateos, jonka olen tänä vuonna lukenut. Kuin varhainen joululahja. Pidin kovasti myös Uschanovin kahdesta edellisestä kirjasta — Mikä vasemmistoa vaivaa? ja Suuri kaalihuijaus. Ihailen Uschanovin taitoa luoda vankan fakta-aineksen pohjalta yleiskatsauksellisuutta, synteesejä. Hän myös kirjoittaa hyvin, sopivan kärkevästi mutta samalla tyylitajunsa säilyttäen. Turhaa provoilua tai pullistelua ei hänen teksteissään ole.

En oikeastaan tiedä ketään parempaa kuin Uschanov kirjoittamaan Suomesta ja suomalaisuudesta näinä aikoina, kun yhdet ihannoivat ja toiset kavahtavat suomalaisuutta ja kolmannet yrittävät rakentaa siitä vetävää brändiä vienninedistämishengessä.

Voisin lähestyä Uschanovn kirjaa monestakin näkökulmasta (se todellakin liikkuu laajalla säteellä), mutta keskityn tässä merkinnässä talousteemoihin. Nekin ovat kovin ajankohtaisia, kun Suomi AAA-luottoluokituksen maana paistattelee tai ainakin haluaisi paistatella velkakriisin murjomassa Euroopassa vastuullisuuden ja vakauden saarekkeena.

Jos valveutuneelta britiltä, ranskalaiselta tai saksalaiselta kysytään, millaisena yhteiskuntana he Suomea pitävät, vastaukseksi saadaan todennäköisesti että pohjoismaisena hyvinvointivaltiona, jossa harjoitetaan suhdanteita tasaavaa talouspolitiikkaa. Moni suomalainenkin saattaa kuvitella näin. Uschanov kuitenkin tähdentää, että Suomi on eräänlainen paradoksi: samaan aikaan hyvinvointivaltio ja antikeynesiläinen. Vuosikymmenten saatossa talouspolitiikkamme on ollut pikemminkin suhdanteita kärjistävää kuin suhdanteita tasaavaa. Keynesiläisyys saapui Suomeen myöhemmin kuin muualle läntiseen maailmaan eikä koskaan oikein tänne juurtunutkaan. Talouspolitiikkaamme on hallinnut pikemminkin klassisiin oppeihin nojautuva kamreerihenki, joka korostaa budjettialijäämien karttamista ja julkisen talouden vakauttamista.

Uschanov kirjoittaa: ”Ehkä dramaattisin esimerkki siitä, millaisia absurdeja muotoja velkaantumisen pelko on Suomessa saanut, löytyy vuodelta 1957. Tuolloin valtio lakkautti hetkellisesti kaiken maksuliikenteensä, koska se olisi muuten joutunut ottamaan lainaa. Tämä tapahtui lisäksi vuonna, jolloin valtiontalous oli juoksevilla menoilla mitattuna selvästi ylijäämäinen.”

Kiintoisasti Uschanov tuo esiin sen, kuinka suomalainen talouspuhe eroaa muiden länsimaiden talouspuheesta. Meillä puhutaan lamasta eli fyysisen toimintakyvyn menetyksestä, kun taas esimerkiksi englannin sana ”depression” viittaa psyykkiseen oireiluun: masennukseen tai alakuloisuuteen. Samankaltainen on suhde suomen kielen sanan ”elvytys” ja englannin kielen sanan ”stimulus” välillä. Elvyttämällä yritetään pelastaa potilasta välittömästä kuoleman vaarasta, kun taas ”stimulus” samastuu lähinnä piristeen antamiseen.

”Lama” ja ”elvytys” ovat dramaattisia, kohtalonomaisia sanoja, ja ne luovat suomalaiseen talouspuheeseen erityisen pakahduttavan, haudanvakavan sävyn. Tämä ei ole pelkkä vähäpätöinen yksityiskohta, koska sanat, joita käytämme, eivät ole neutraaleja, vaan vaikuttavat myös siihen, miten hahmotamme maailmaa, millaisia tulkintoja teemme. Vastaavasti hahmotuksemme ja tulkintamme vaikuttavat siihen, miten toimimme käytännössä.

”Elvytys nimetään suomen kielessä ”elvytykseksi” — eikä pelkäksi piristysruiskeeksi, kuten muissa kielissä — juuri siksi, että se koetaan niin vaikeaksi ja vaivalloiseksi, ettei siihen kannata edes yrittää ryhtyä.”

Suomen kansa on aina oudolla tavalla arvostanut Iiro Viinasen ja Sauli Niinistön kaltaisia tarkan markan tai tarkan euron valtiovarainministereitä, pitänyt heitä tiukkoina ja tolkullisina hahmoina eikä tyhjänpäiväisinä haihattelijoina. Suomalaisissa istuu sitkeästi ajatus, että on elettävä suu säkkiä myöten. Tällaisessa maaperässä elvytystä kaihtava talouspolitiikka saa osakseen hyväksyntää tai vähintäänkin ymmärrystä myös kansan syvissä riveissä. Mitä sitä enää velkaa ja vajeita kasvattamaan, kun menee jo muutenkin huonosti.

Toki Suomen antikeynesiläisyyden taustalta voi hahmottaa myös arkisempia ja käytännöllisempiä tekijöitä kuin pakahduttavan talouspoliittisen retoriikan traditio. Kuten Sixten Korkman huomauttaa kirjassaan Talous ja utopia, suomalaiset rahoitusmarkkinat olivat sodan jälkeisinä vuosikymmeninä kehittymättömät eikä joukkovelkakirjojen liikkeeseen laskeminen ollut helppoa. Samaan aikaan Suomi oli Neuvostoliiton naapuri eikä houkutellut kylmän sodan maailmassa ulkomaisia sijoituksia. Budjettivajeiden rahoitus ei ollut yksinkertainen juttu tällaisissa oloissa.

Entäpä nykytilanne? Lehman Brothersin konkurssin jälkeinen shokki iski rajusti Suomeen. Vuonna 2009 bruttokansantuotteemme laski rajummin kuin kertaakaan sitten kansalaissodan. Finanssikriisin keskellä Suomen hallitus ei suinkaan noudattanut suhdanteita kärjistävää talouspolitiikkaa, vaan päinvastoin elvytti, kuten monet muutkin länsimaat. Julkisen talouden rahoitusjäämä heikkeni vuosina 2007-2010 noin kahdeksan prosenttia suhteessa bkt:hen, ja tästä noin puolet selittyy Korkmanin mukaan tietoisilla poliittisilla päätöksillä. Tällä hetkellä Suomen talous keikkuu taas taantuman partaalla samalla kun valtiontalous on selvästi alijäämäinen. Ei kovin antikeynesiläinen tilanne siis.

Summa summarum: jos tarkastellaan Suomen talouspolitiikan pitkää linjaa, niin voisi sanoa että se on ollut selvästi antikeynesiläistä 1980-luvun lopulle saakka, mutta sen jälkeen muuttunut vastasykliseksi, vaikka erityisen elvyttäväksi sitä tuskin voi kehua tai moittia. 

Uschanov tuo kirjassaan esiin myös sen, kuinka suomalaisten elinkeinoelämän lobbareiden puheenparsi erottaa heidät EU:n yleisestä linjasta. Sellaiset argumentit, joita esimerkiksi EVAn johtaja Matti Apunen suoltaa puolustaessaan yritysten etuja, uppoavat kovin huonosti EU:n kabineiteissa. Uschanov kirjoittaa ruotsalaisen politologin Daniel Nauriniin tutkimuksiin vedoten, että Brysellissä ei vieroksuta mitään niin paljon kuin vetoamista siihen, että yritykset ”työllistävät ihmisiä” tai ”luovat hyvinvointia”. Moiset argumentit tuovat EU-tasolla mieleen lähinnä lapsellisen jalanpolkemisen itsestäänselvyyksiin vetoamalla. Mikäpä elinvoimainen yritys ei ihmisiä työllistäisi.

Aivan kaikessa talouspuheessa Suomi ei kuitenkaan ole omanlaisensa. Esimerkiksi Olli Rehn ja Risto E.J. Penttilä ovat luonnehtineet nykyistä velkakriisiä Euroopan vakavimmaksi koettelemukseksi sitten toisen maailmansodan. Samankaltaisia äänenpainoja on kuultu myös muista euroalueen maista. Melkoista historiallista sokeutta! Uschanov huomauttaa, että niin Suomessa kuin Euroopassa näyttävät painuneen unohduksiin ne kylmän sodan vuosikymmenet, jolloin kansainvälistä politiikkaa hallitsi jatkuva ydinsodan uhka. Muutaman kerran käytiin ihan aidosti kuilun partaalla. Silloin vaaralle alttiina oli miljardeja ihmishenkiä, nyt vain satoja tai tuhansia miljardeja rahaa.

Omien kokemusteni perusteella tiedän, että kriisimieliala tarttuu. Joudun leipätyössäni seuraamaan pääomamarkkinoita ja muistan elävästi, kuinka epätodelliselta, suorastaan aavemaiselta tuntui talvella 2009, kun maailman pörssit hinnoittelivat lähestulkoon täydellistä kansainvälisen rahoitusjärjestelmän romahdusta. Suomessakin osakkeiden p/b-lukujen mediaani painui alle ykkösen. Se on todella, todella poikkeuksellista. En välttämättä enää koskaan joudu moista todistamaan. Toisaalta, jos en seuraisi palkkani edestä pääomamarkkinoita vaan kirjoittelisin kokopäivätoimisesti romaaneja ja esseitä, tuskin muistaisin talven 2009 taloustapahtumista muuta kuin että silloin puhuttiin paljon finanssikriisistä. Jos seuraa rahan maailmaa liian läheltä, saattaa unohtaa että maailma ei sittenkään pyöri rahan ympärillä. Osakkeiden kriisihinnoittelu ei tapa ketään. Ainakaan suoranaisesti.

Lapsuusvuosieni ydinsodan pelkoa en varmasti unohda koskaan, vaikka en työkseni seuraakaan kansainvälistä politiikkaa. Oivallus siitä, että me ihmiset voimme tuhota vahingossa tai tahallamme koko maapallon, jätti syvät jäljet minuun ja varmasti koko sukupolveeni.

DFW laskeutuu Suomeen

Onhan tämä kirjallinen tapaus, David Foster Wallacea voi lukea nyt suomeksi. Pöydälläni odottaa Juhani Lindholmin kääntämä esseekokoelma Hauskaa, mutta ei koskaan enää. En ole ehtinyt sitä vielä lukea, joten en ota kantaa siihen, miten käännös toimii. Wallace ei taatusti ole helpoimpia suomennettavia.

Sisällysluettelosta sen sijaan tekee mieli kirjata ylös muutama huomio, koska kyseessä on Wallacen suomalaisen kustantajan Siltalan koostama kokonaisuus, joka sisältää nämä kuusi tekstiä:

1. Hummereita yllin kyllin (Consider the Lobster)
2. Iso punainen poika (Big Red Son)
3. Tämä on vettä (This Is Water)
4. Tennistä ja tornadoja (Tennis, Trigonometry, Tornadoes)
5. Rouva Thompsonin luona (A View From Mrs. Thompson)
6. Hauskaa, mutta ei koskaan enää (A Supposedly Fun Thing I’ll Never Do Again)

Muut tekstit paitsi Tämä on vettä ovat ilmestyneet kahdessa Wallacen esseekokoelmassa (Consider the Lobster ja A Supposedly Fun Thing I’ll Never Do Again). Tämä on vettä ei ole varsinaisesti essee vaan puhe, jonka Wallace piti Kenyon Collegen valmistujaisjuhlassa 2005.

En olisi itse valinnut tuota juhlapuhetta, koska se ei kerro tarpeeksi Wallacesta esseistinä. Sen lauseet ovat riisutumpia ja paljaampia kuin varsinaisten esseiden monipolvinen ja monikerroksinen, rikasta sanastoa kieputtava asiaproosa. Jos Wallace olisi halunnut juhlapuheelleen kirjallisen muodon, luulen että hän olisi tehnyt siitä aivan toisennäköisen.

Toisaalta ymmärrän kustantajan valintaa. Tämä on vettä näyttää Wallacen ajattelua helposti lähestyttävässä muodossa, teksti tuo mieleen mieleen eräänlaiset elämäntaito-oppaat. Wallacella oli tällaiseen iskulauseenomaiseen, itsesuggestioon tähtäävään ajatteluun hyvin ambivalentti suhde. Toisaalta häntä ahdistivat ”10 askelta onneen” -hötöt, toisaalta hän istui vuosikaudet terapiryhmissä, joissa pyöriteltiin yksinkertaistettuja elämänhallinnan työkaluja. Tämä on vettä sisältää oikeastikin tärkeitä oivalluksia ja havaintoja, mutta edustaa samalla häiritsevästi sellaista ”voit muuttaa elämääsi, kunhan vain asennoidut siihen uudella tavalla” -jaaritusta, johon Wallace ei koskaan pystynyt varauksetta uskomaan. Eihän hän saanut koskaan otetta uskonnostakaan, vaikka harkitsi kahteenkin kertaan liittymistä katoliseen kirkkoon. ”Sinulla on liikaa hankalia kysymyksiä, jotta voisit tulla katolilaiseksi”, Wallacelle sanottiin.

Entä mitä suomennoskokoelmasta puuttuu? Eniten olisin kaivannut siihen A Supposedly… -kokoelmassa julkaistua esseetä E Unibus Pluram: Television and U.S. Fiction. Se on Wallacen laajin ja perusteellisin kaunokirjallisiin teemoihin keskittyvä essee (ja ehkä kustantajan näkökulmasta vähemmän houkutteleva kuin suuria lukijajoukkoja puhutteleva Tämä on vettä). Wallace kirjoitti E Unibus Pluramin kriittisessä vaiheessa kirjallista uraansa, hän nimittäin oli irtaantumassa esikoisromaaniaan The Broom of the Systemiä leimanneesta postmodernisti briljeeraavasta leikittelystä, kikkailusta, ironisuudesta ja teoreettisuudesta. Myöhemmin hän luonnehti esikoisromaaniaan sanomalla, että se on kuin poikkeuksellisen fiksun neljätoistavuotiaan kirjoittama tekele (minä kyllä pidän siitä, ja mielestäni Wallace oli turhan ankara itselleen). Näin hän muisteli The Broom of the Systemiä myöhemmin David Lipskylle:

”I had four hundred thousand pages of continental philosophy and lit theory in my head. And by God, I was going to use it to prove that I was smarter than he was. And so, as a result, for the rest of my life, I will walk around… You know, I will see that book occasionally at signings. And I will realize I was arrogant, and missed a chance to make that book better. And hopefully I won’t do it again. It’s why I will not run lit-crit on my own stuff. And don’t even want to talk about it.”

Esseessään E Unibus Pluram Wallace tuo esille sen, kuinka postmodernien tyylikeinojen (itsereflektiivisyyden, metatason leikittelyn, ironisuuden) valuminen massakulttuuriin, ennen muuta televisioon ja mainontaan, on johtanut jonkinlaiseen kulttuurisen neuvottomuuden tilaan. Ironiasta, joka joskus oli vapauttava ja vallitsevia valtarakenteita kriittisesti erittelevä työkalu, onkin tullut avuttomuuden, kyvyttömyyden, neuvottomuuden ja pelkuuruden ilmausta: omassa häkissään nauravan vangin hekotusta. Wallace peräänkuulutti fiktiota, joka raivaisi impotentin ironian sijasta tilaa aitoudelle ja vilpittömyydelle, fiktiolle, jonka pyrkimyksenä ei olisi tehdä lukijaan vaikutusta vaan koskettaa häntä. Toki tämä ei ollut mikään helppo ohjelma toteuttaa, kuten Wallace itsekin myöhemmin huomasi. Eikä hän ironiaa koskaan haudannut kokonaan, tai edes yrittänyt haudata, mutta myöhemmissä töissään käytti sitä sävykkäämmin ja — tekisi mieli sanoa — vastuullisemmin.

Toinen essee, jonka olisin mieluusti nähnyt suomennettuna on maatalousnäyttelystä kertova Getting Away from Already Being Pretty Much Away from it All, vaikka voi tietysti hyvällä syyllä sanoa niinkin, että tätä esseetä hallitseva ”asiaprosaisti tarkkailijan roolissa” -metodi tulee hyvin ilmennetyksi myös monissa suomennetuissa esseissä, etenkin kirjan ensimmäisessä ja viimeisessä. Wallace kuvaili itseään eräänlaiseksi ajelehtivaksi silmäksi, joka tallentaa yhtä sun toista kohdalle osuvaa. Hänen asiaproosansa kuvastaa tätä metodia hyvin, lauseista välittyy se aistimusten, havaintojen ja ärsykkeiden kirjo, joka hänen aivoissaan edestakaisin pyörii. Tuntuu, että Wallacella on ollut vimmattu kiire saada sormensa juoksemaan näppäimistöllä ajatusten tahdissa. Hänen havaintokykyään ja ajatuspolkujensa rikkautta ei voi olla ihastelematta.

Wallaceen tutustumattomalle lukijalle esseet ovat hyvä portti hänen kirjalliseen maailmaansa. Hienoimmat jutut löytyvät silti hänen romaaneistaan ja novelleistaan, etenkin tuhatsivuisesta järkäleestä Infinite Jestistä, joka pahoin pelkään on liian kova ponnistus suomennettavaksi niin kääntäjälle kuin kustantajalle. Helpompi suomennettava olisi novellikokoelma Brief Interviews With Hideous Man, ehkä Wallacen tummasävyisin kirja. Siinä saavat ilmauksensa samat amerikkalaisen yhteiskunnan psykopatologiat, jotka ovat tärkeällä sijalla myös Infinite Jestissä. Luulen kuitenkin, että seuraavaksi suomeksi on tulossa Wallacen esikoisromaani, ei huono valinta sekään.

Mitäpä Wallace itse esseistään tuumi? Kuvaavana voi pitää elettä, jonka hän teki, kun eräs yliopistokollega kehuskeli niitä hänelle. Wallace oli työntävinään toisella kädellä ruokaa suuhunsa ja toisella pyyhkivinään persettään. Rahanalaisia töitä siis, ei kirjallisen kunninahimon suurimpia päämääriä. Silloin kun fiktion tekeminen tökki pahasti, hän pystyi sentään tuottamaan asiaproosaa. Samalla hän haikaili koko ajan fiktion pariin.

Helsingin Sanomien tämänpäiväisessä arvostelussa sanotaan, että suomennoskokoelman tekstit ovat lehtiartikkeleita. Alun perinhän ne toki olivatkin, mutta esseekokoelmissaan Wallace julkaisi niistä uncut-versiot, jotka ovat monin verroin pitempiä kuin lehdissä julkaistut. Aikakauslehtitoimittajien lyhentämisvaatimukset aiheuttivat Wallacelle toistuvasti tuskaa ja päänvaivaa.

P.S.

Tämä on näköjään 500. tässä blogissa julkaistu teksti. Hienoa, että se sattui tällaisen kirjallisen merkkitapauksen yhteyteen.