Neu-ro-maani

”Vuosituhansien mittaan huippuunsa jalostettu puukkotappelutekniikka kuuluu yhtenä osana kaspinin keinovalikoimaan. Kävellessään iltaisin kadulla Mikko kantoi povitaskussaan työpaikalta lainaamaansa skalpellia. Hän ei yleensä ollut matkalla mihinkään vaan varta vasten etsi hankaluuksia, tilaisuuksia päästä testaamaan tekniikkaa käytännössä. Eräänä yönä Autistenkadulla Mikkoa vastaan käveli hermostunut neekeriukko, joka pysäytti hänet, uhkasi häntä veitsellä ja vaati rahaa. Mikko tajusi tilaisuutensa tulleen ja reagoi tekniikkansa mukaisesti — veti skalpellin esiin ja löi sen omaan (!) vasempaan olkapäähänsä. Näin hän mitätöi hyökkääjän uhkauksesta tehon ja nousi tilanteen yläpuolelle, ikään kuin olisi sanonut: Sinun on turha yrittää pelotella minua noin säälittävin keinoin — katso vaikka miten vähän kavahdan teräaseita ja fyysistä kipua […] mutta hyökkääjä vastasi haasteeseen miltei yhtä odottamattomasti: löi viipymättä veitsen omaan (!) oikeaan reiteensä.”

(Katkelma Neuromaanista)

***

”Oletko sä lukenut sen Neuromaanin?”

”Joo olen, muutamaan kertaan.”

”Onko se hyvä?”

”… (vaivautunutta hiljaisuutta)… No, mä sanoisin, että mun asteikolla se on tärkeimpiä suomalaisia romaaneja pitkiin aikoihin. Mä kirjoitin siitä sellaisen blurbin takakanteen, julkiset kehut…”

(Katkelma työpaikkakeskustelusta)

***

Niinpä, vietin kesällä aikaa lueskellen Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaania pdf:ltä. Luin sen ensin kuin HS:n kriitikko Matti Mäkelä: putkeen yhdellä kertaa välittämättä siitä että Neuromaani edustaa ergodista kirjallisuutta, jota ei ole tarkoitus lukea lineaarisella kaavalla, vaan tekemällä valintoja, seurailemalla yksiä polkuja toisten polkujen kustannuksella. Ensimmäisen lukukerran jälkeen rupesinkin harjoittamaan ruutuhyppelyä, ja heti ensiksi valitsin nihilistisen etenemislinjan ja jatkoin sitä romaanin kertojan varoittelusta huolimatta — päätyäkseni umpikujaan. Sen jälkeen olen kokeillut Neuromaanissa erilaisia reittejä, eikä kirja ole vieläkään ammentanut itseään tyhjiin. Jokainen lukukerta muuttaa kirjaa ja minua kirjan lukijana.

”Yllätä minut”, toivon aina kun alan lukea jotain uutta, kiinnostavan tuntuista romaania. Harvoin yllätyn, oikeasti. Neuromaani on minut yllättänyt, jo monta kertaa.

***

Kesän aikana siis kirjoitin Neuromaanista blurbin, joka painettiin kirjan takakanteen (toisen blurbin kirjoitti Markku Eskelinen). Tähän tapaan asettelin sanani kehuista pihistelemättä, mikä ehkä hiukan vaivaannutti kirjan tekijää.

”Kaunokirjallinen peilisali, kummitusjuna ja vuoristorata, totaalisuutta hipova mestarityö neurologisen realismin saralla. Neuromaanin jälkeen suomalaisen proosan on hiukan vaikeampi olla entisensä.”

Matti Mäkelä epäili HS:n kritiikissään (joka sinänsä ihan asiallisesti kuvaili kirjan eräänlaiseksi aivokartaksi, jossa on lukematon määrä erilaisia säikeitä, kytkentöjä ja haarautuvia polkuja aivan kuten ihmisaivoissakin), että Neuromaanista saattaa parhaassa tapauksessa tulla Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuoleman tapainen ”kulttikirja friikeille.”

Eräs FB-kaverini arveli Mäkelän kritiikin luettuaan passaavansa Neuromaanin. Ei kannata passata, koska ei Neuromaanista nauttiminen vaadi muuta kuin avointa mieltä ja kirjallista seikkailuhenkeä. Se on omalla tavallaan hyvinkin viihdyttävää ajanvietekirjallisuutta, täynnä outoa, hämärää ja absurdia huumoria, ainakin minua se naurattaa enemmän kuin Pahkasika. Toisaalta se on samaan aikaan avantgardistisella otteella, kaunokirjallisesti äärimmäisen kunnianhimoisesti tehtyä proosaa. Markku Eskelisen mukaan se on ”vailla edeltäjää”. Varmaan onkin, suomalaisessa kirjallisuudessa. Toisaalta kytkyjä postmodernistiseen ja sitä läheltä liippaavaan kirjallisuuteen voi kaivaa esiin.

Parempaa huumoria kuin Pahkasiassa, pimeämpää paranoiaa kuin Thomas Pynchonilla, voisin sanoa, vaikka tekijä saattaa taas vaivaantua. Neuromaanin huumorin läpi hahmottuu myös pelottavia, pahaenteisiä tasoja, joista tulee mieleen Bob Dylanin laulun sanat: ”Something is happening here but you don’t know what it is, do you, Mister Jones?” Petoksista tuomitut aivotutkijat Paavo Riekkinen ja Urpo Rinne ovat kaiken muun ohella Neuromaanissa eräänlaisia nimilappuja yhteiskunnalle, jossa tapahtuu enemmän kuin silmä näkee: salaliittoja, välistävetoja, kähmintää, puliveivaamista. Eräänlainen ajankuva sääntelystä vapautetusta, yksityistetystä, markkinaohjautuvasta nyky-yhteiskunnasta, jossa iso raha kätkeytyy mitä erilaisimpiin dark pooleihin. Ja tietysti paljon muuta.

***

Se, että takakanteen kirjoittamassani blurbissa puhun neurologisesta realismista kuvaa toisaalta kirjan aivokarttamaista rakennetta, toisaalta parodioi kirjallisuuspuheen sloganeja (kaikki varmaan muistavat kuinka yhteen aikaan kohkattiin maagisesta realismista ja viime vuosina Yhdysvalloissa on puhuttu hysteerisestä realismista Pynchonin ja DeLillon kaltaisten tekijöiden yhteydessä).

Neuromaani saa neurologisella realismillaan valtavirtaa edustavaa laaturomaania tukevamman otteen siitä, mitä David Foster Wallace kuvasi kirjallisuuden tehtäväksi: to tell what it means to be a fucking human being. Se mitä Neuromaanin keskushenkilön Silvo Näreen aivojen sopukoissa tapahtuu tavoittaa melkoisen hyvin pirstaloituneessa mediaympäristössä elävän ihmisen tajunnan todellisuutta. Mediavälitteinen maailma on ääntä ja kohinaa, enemmän ja vähemmän ristiriitaisten signaalien pommitusta.

Ja toisaalta: missä määrin tajuntamme on vain aivokemiaa ja missä määrin olemme tahtovia, tietoisia ja tiedostavia olentoja, omien ajatustemme herroja?

Neuromaanin teemoilla ei pääse tietystikään haastateltavaksi naistenlehtiin tai Inhimilliseen tekijään. Nämä foorumit on varattu valtavirran kirjailijoille, jotka valitsevat aikalaisromaaniensa aiheiksi sellaiset teemat, jotka on jo valmiiksi sovittu aikalaisromaanien suuriksi kysymyksiksi, olipa kyse syrjäytymisestä, loppuunpalamisesta, työpaikkakiusaamisesta, muukalaiskammosta tai yleisestä arvojen koventumisesta. Tiedostusvälineet sitten haastattelevat näistä polttavista yhteiskunnallisista ongelmista fiktiota tekeviä kirjailijoita kuin he olisivat näiden aihepiirien arvostettuja asiantuntijoita  — eivätkä pelkkiä tarinankertojia.

***

Mäkelä luonnehti HS:n kritiikissään Neuromaania kuvaukseksi siitä, mitä jakomielitautisen ihmisen päässä liikkuu. Voihan asian niinkin nähdä.

Toisaalta Neuromaania voi lukea myös romaanina romaanin kirjoittamisesta, avoimena prosessina. Enimmäkseen Neuromaani ”tapahtuu” Silvo Näreen aivoissa, ja näiden ”tapahtumien” päähenkilö on Gereg Bryggman, ääni hänen tajunnassaan. Juuri tällaisia tajunnan asukkeja romaanihenkilöt ovat kirjailijoiden päässä silloin kun kirjailijat romaaniensa parissa ahertavat. Yksi mahdollinen lukutapa onkin asettua Silvo Näreen paikalle, leikkiä Neuromaanin kirjoittajaa ja miettiä, millaisen romaanin minä tästä haluaisin tehdä.

Vuorovaikutteista postmodernismia? Miksei. Tai roolipelaamista? Miksei niinkin.

Palatakseni David Foster Wallaceen: hän määritteli omaksi ideaalikseen romaanin, joka olisi kirjallisesti haastava ja kunnianhimoinen, mutta samalla viihdyttävä lukea. Neuromaani täyttää tämän ideaalin varsin hyvin.

Suuria odotuksia, jep, suuria odotuksia!

Tobleronea parempaa

Olen varmaan joskus kertonutkin, että vakoilu, tiedustelu ja salaisten palveluiden toiminta, erityisesti kylmän sodan aikainen, kiinnostavat minua aihepiirinä kovasti. Enimmäkseen olen lukenut tästä aihepiiristä tietokirjallisuutta, mutta esimerkiksi jotkut John Le Carrén romaanit ovat merkinneet minulle paljon. Taidan siis olla poliittisissa trillereissä maultani aika konservatiivinen. Olen joskus yrittänyt lueskella lajityypin toiminnallisempia juttuja, mutta en suoraan sanottuna pysty nauttimaan niistä, mieleen tulee lähinnä, että miksi en mieluummin katsoisi Jason Bourne -leffaa (niistä tykkään kovasti).

Kesälomalla luin useamman Alan Furstin vakoiluromaanin (jotka sijoittuvat maailmansotien väliseen Eurooppaan ja joissa pahiksia ovat natsit). En tiedä, onko Furstia suomennettu, tietääkseni ei. Philip Kerriä, joka kirjoittaa samaan kontekstiin sijoittuvia jännäreitä, tulee tänä syksynä suomeksi. No, Furst on selvästi Graham Greenen henkinen perillinen, mutta ei kirjailijana läheskään samantasoinen. Hänen maneerinsa (esimerkiksi se että jokainen uusi henkilöhahmo kuvataan vaatetukseltaan ja olemukseltaan tunnontarkasti ennen kuin hän lausuu ensimmäistäkään repliikkiä) alkoivat puskea nopeasti läpi häiritsevällä tavalla. Lisäksi Furst on rasittavalla tavalla jälkiviisaan sentimentaalinen moralisti, jolla jokainen natsi on yksiselitteisesti pahis, puuttuu vain että hän kirjoittaisi heille kaikille likaiset hampaat ja pahanhajuisen hengityksen. Ei siis ihme, että Furstin ahmimisen jälkeen tuli paha ähky. Sellaista ähkyä ei ole tullut John Le Carrésta koskaan, tosin en ole hänen uudempaa, kylmän sodan jälkeiseen aikaan sijoittuvaa tuotantoaan juurikaan lukenut.

Tämän pitkän johdatuksen jälkeen voinkin kertoa tarttuneeni innostuneena Ian McEwanin uuteen romaaniin Sweet Tooth. Se nimittäin sijoittuu 1970-luvun alkupuolen Britanniaan, öljykriisin ja kylmän sodan vuosiin, ja tapahtumat nivoutuvat vakoilun ja tiedustelun ympärille. Nuori nainen nimeltä Serena Frome, intohimoinen kirjallisuuden harrastaja, saa työpaikan MI5:stä ja ensimmäisenä merkittävänä työtehtävänään hän toimii agenttina operaatiossa, jolla on sama nimi kuin McEwanin romaanilla. Operaation tarkoituksena on ruveta rahoittamaan tiedustelupalveluiden budjetista läntistä arvomaailmaa ja markkinataloutta puolustavia kirjailijoita, jotta saadaan vastapainoa vasemmistolaisen intelligentsian harjoittamalle kapitalismin vastaiselle myyräntyölle. ”We’re not interested in the decline of the West, or down with progress or any other modish pessimism”, MI5:n johtaja tiivistää. Operaation rahoittamiksi tulevat kirjailijat eivät saa tietää rahojen alkuperää, vaan ne kanavoidaan kulisseina toimivien säätiöiden stipendeinä.

McEwan nivoo romaanin Serena Fromen ja hänen kohteensa, aloittelevan kirjailijan Tom Haleyn välisen suhteen ympärille. Tiedustelumaailma, kylmä sota ja seitsemänkymmentälukulaisen brittiläisen yhteiskunnan taloudellinen ja henkinen hajaannus jäävät taustalle. The Guardinin arvostelija olikin tästä pettynyt: ” I heard myself bleating inwardly as the book began fixating on its own reflection. What about the PLO? The cold war? Civilisation and barbarity? You promised!” Minäkin odotin saavani lukea enemmän poliittisen trillerin lajityyppiin kallistuvan romaanin, mutta pääsin pettymyksestäni ylitse. McEwan marssittaa romaaninsa näyttämölle tuttuja brittikirjallisuuden hahmoja, kuten Martin Amisin ja Ian Hamiltonin — ja ennen kaikkea itsensä Tom Haleyn persoonaan piiloutuneena; Haleyn novellit, joita romaanissa selostetaan muistuttavat suuresti McEwanin omaa varhaistuotantoa. Sweet Toothissa on siis kirjallisen avainromaanin aineksia. Juoruilun nälkäni heräsi! Juuri tällaisia koukkuja mukaansa tempaavassa teoksessa pitää olla (vaikka toki kaikki lukijat eivät varmaankaan jaksa piitata martinamiseista tai vastaavista).

Minulle Sweet Tooth edustaa hyvää kaunokirjallista viihdettä, lukuromaania sanan parhaassa merkityksessä. En tiedä montakaan McEwania etevämpää juonivetoisen kerronnan taitajaa. Hän osaa virittää heti romaanin alkusivuilta odotukset siitä, että jotain ikävää tai jopa katastrofaalista on tapahtumassa, mutta ei ole selvää mitä tai kenelle. Sweet Tooth on ladattu niin vahvalla tapahtumisella, dramatiikalla ja dramatiikan odotuksella, että McEwanin sävykäs, yksityiskohtiin oivaltavasti tarkentava kerrontatyyli soljuu miltei huomaamattomana, kunnes siihen jonkun käänteen yhteydessä tulee kiinnittäneeksi erityistä huomiota. Yksittäisiä lauseita McEwanilta harvoin jää mieleen, hän ei briljeeraa fragmenteilla vaan kokonaisuuksilla, teosmaisuudella.

Pelkästään draamallinen Sweet Tooth ei kuitenkaan ole, vaan kääntyy muutamassa kohdassa vaivihkaa itsereflektiiviseksi. Esimerkiksi kun Serena ja Tom keskustelevat siitä, millaisista romaaneista pitävät. Tomia viehättävät avantgardistiset, romaaninkerronnan konventioita koettelevat teokset, kun taas Serena on vannoutunut juonenkuljetukseen ja henkilökuvaukseen perustuvan lyyrisen realistisen romaanin ystävä; Serenan mielestä kirjailijan ei pidä pettää lukijan luottamusta tempuilla ja kikkailulla. Sweet Toothin lukijaystävällinen kerronta tuudittaa pitkiksi ajoiksi näiden Serenan mainitsemien hyveiden keinoin nautinnolliseen todellisuusilluusioon, mutta romaanin lopussa McEwan kääntää asetelmat nurin yllättävällä metafiktiivisellä tempulla. Koska kyseessä on juonellinen romaani, en halua spoilata kertomalla siitä yksityiskohtaisemmin.

Minua tuo loppu ensin hieman kaihersi. Tuli mieleen David Foster Wallacen varhainen novelliyritelmä (ilmeisesti julkaisematon), jossa lintu lentää alati supistuvaa kehää ja katoaa lopulta omaan persereikäänsä. Nyt kun Sweet Toothin lukemisesta on kulunut pieni tovi, loppu ei enää kaiherra samalla tavalla. Metafiktio oli viisikymmentä vuotta sitten uudistavaa juttua romaanikirjallisuudessa, mutta nykyään se kuulunee vakiintuneeseen välineistöön jo muillakin kuin (retro)avantgardisteilla.

Niin paljon kuin Sweet Toothin lukemisesta pidin, minun on pakko todeta, etten koe tarvetta palata siihen takaisin, kuten en muihinkaan Ian McEwanin romaaneihin (joista osa on tuntunut erinomaisilta, osa taas huonoilta). Vaikka McEwan on poikkeuksellisen hyvä kirjailija, hän ei kuitenkaan ole minulle tärkeä kirjailija, sellainen, joka kuuluisi välttämättömään ruokavaliooni, hän ei puhuttele minua sensibiliteetillään, tavallaan hahmottaa maailmaa. Arvostan silti niitä tunteja, jotka Sweet Toothin parissa vietin. Parempaa nautintoa se on kuin jos olisin saman ajan vaikkapa mutustellut Tobleronea.

Paha, paha oikeistoälykkö

Tänään oli Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla Elina Grundströmin hassu kolumni.

Sen mukaan edustan yhdessä Björn Wahlroosin kanssa suomalaisia oikeistoälykköjä. Siinäpä väite. Taannoin Kiiltomadossa väitettiin Tarua sormusten herrasta Antti Nylénin suosikkiteokseksi, vaikka se ei Nylénille merkitse kerrassaan mitään. Kaikkea voidaan nykyään lehdistössä väittää ja väitetäänkin, eivätkä nämä väittäjät suinkaan aina ole niitä pahoja änkyräpersuja.

Miksi minä sitten olen Wahlroosin kanssa samis? En ainakaan varallisuusasemani puolesta, enkä myöskään ole koskaan äänestänyt vaaleissa oikeistoa (no, kerran kokoomusta, mutta se oli puhdasta vaalitaktikointia), kuten olen täällä blogissa aikaisemmin kirjoittanut:

http://blogit.image.fi/antiaikalainen/mika-se-on-ihminen/

Grundströmin mukaan olemme Wahlroosin kanssa molemmat libertaareja. No, jos minulta kysytään, libertarismi on yksi vastenmielisimmistä nykymaailman aatesuunnista, mutta minultahan ei tietystikään kysytä. Kirjoituksessaan Grundström edelleen sanoo, että suomalaiset oikeistoälyköt siteeraavat ahkerasti Ayn Randia ja Friedrich Hayekia. Olen toki heidät blogissani joskus maininnut, mutta en erityisen mairittelevassa sävyssä, kuten en Wahlroosiakaan:

http://blogit.image.fi/antiaikalainen/plutokratian-puolustus/

http://blogit.image.fi/antiaikalainen/sankarikapitalistimme/

http://blogit.image.fi/antiaikalainen/oikeiston-hippi/

Liberalismin petoksessa, jonka Grundström sanoo lukeneensa, mainitaan Wahlroos ja Hayek kerran, molemmat kielteisessä valossa. Koko kirjassa oikeistohippien 1980-lukulainen vallankumous, joka teki maailmasta finanssikapitalismin temmellyskentän, on yksi tärkeimmistä kritiikin kohteista.

Tiesin, odotin, vähän toivoinkin pamflettimme herättävän reaktioita, tunnepohjaisiakin reaktioita, mutta kieltämättä en villeimmissä kuvitelmissanikaan osannut odottaa tulevani leimatuksi libertaariksi, Wahlroosin jengiläiseksi.

On kieltämättä ollut ajatuksia herättävää kirjoittaa pamfletti ja seurata sen vastaanottoa (joka on suurelta osin ollut myönteinen, Grundströmkin luonnehti Facebookissa kirjaamme ”mainioksi”). En kadu hetkeäkään, on ollut hyvä kokemus, tämä. Mutta kaunokirjallisuuden parissa minä nyt tästä aion jatkaa.

Varsinaista julkista vastinetta en aio Grundströmille kirjoittaa. Nähdäkseni hän on tehnyt vain työtään: kolumnistin työnähän on keksiä ”ilmiö” ja kirjoittaa siitä. Hän nyt tuli keksineeksi tällaisen. Olisi hullun hommaa lähteä taivuttelemaan takaisin mutkia, jotka on vedetty näin totaalisesti suoriksi.