Jenkkiproosan uudet kuplat

Toisen maailmansodan jälkeisen ajan kolme johtavaa amerikkalaista miesprosaistia olivat eriseuraisia. John Updike kannatti Vietnamin sotaa, Philip Roth murjoi Nixonia Meidän jengi -romaanissaan, Norman Mailer halusi tapella paljain nyrkein kaikkien kanssa, varmaan myös Updiken ja Rothin, etenkin kun oli sitä mieltä, että Updikea arvostavat vain sellaiset, jotka eivät tajua proosasta mitään. Eräs asia näitä parantumattomia narsisteja kuitenkin yhdisti: rakkaus omaan sukuelimeen. Penis oli heidän muusansa ja tärkein ruumiinosansa.

Updiken, Rothin ja Mailerin ”suuret amerikkalaiset romaanit” vilisevät Kafkaa lukevia ja Kierkegaardia siteeraavia mieshahmoja, joiden elämää värittää outo eksistentiaalinen ahdistus. Tuo ahdistus kumpuaa siitä katkerasta tosiseikasta, että kaikkia naisia ei ole mahdollista panna, vaikka mieli tekisi. Henkisemmät pyrinnöt ovat näille libidoaan kerskakuluttaville mieshahmoille seksuaalisten toimintojen sublimaatiota. Ankarimmassa puutteessaan he työntyvät naisen sijasta omaan kouraansa, kuten Portnoyn taudin lukeneet muistavat. Jos Updiken, Rothin ja Mailerin tuotantoon on uskominen, ihmisurokset ovat viettiensä toteuttamiskoneita, joiden perimmäisenä pyrkimyksenä on levittää siementään kaikkialle maailmaan. Ehkäisypillerin keksiminen näyttäytyy heille mullistavana sosiaalisena edistysaskelena ja elostelu henkilökohtaisena sankaruutena. Paras ja onnellisin yhteiskunta on sellainen, jossa halu saa purkautua estoitta ja taajaan.

Näistä kolmesta fallosentrikosta on elossa enää Philip Roth. Ja koska Roth on tyypillinen homo scribens, joka ei ajattele yhtäkään ajatusta julkaisematta sitä kirjallisessa muodossa, hän suoltaa Haamu poistuu -romaanin kaltaisia vanhuudentöitä, jotka huokuvat pelkoa ja vihaa mieskunnon hiipumisen synnyttämän apokalyptisen kauhukuvan edessä. Updike ehti ennen kuolemaansa purkaa omat angstinsa romaanissa Toward the End of Time, jota kustantaja mainosti avauksena futuristis-dystooppisen fiktion suuntaan, vaikka se sisältää enemmän mainintoja miespäähenkilön sukupuolielämästä ja peniksestä kuin tulevaisuuteen sijoittuvasta sodasta Yhdysvaltain ja Kiinan välillä. Kun on elänyt elämän, josta syntyy Updiken, Rothin tai Mailerin kaltainen kirjailija, lienee turha odottaa seesteistä vanhuutta. Niinpä näiden kolmen myöhäistuotanto ei kuvasta sisäistynyttä tietoisuutta lihan himojen ja ruumiin ilojen petollisuudesta, vaan kiukkuista kapinaa impotenssia vastaan.

En kiistä Updiken, Rothin ja Mailerin parhaiden romaanien arvoa; etenkin Rothin työt ovat herättäneet minussa jopa ihailua. Silti mieleeni nousee heitä lukiessa itsepintainen kysymys: mihin minä tarvitsen näin karvaisia uroksia?

***

Tuohon tapaan aloitin Don DeLilloa käsittelevän esseen Kuka nauttii eniten -kirjassani. Katkelma nousi mieleeni luettuani New York Review of Booksista Elaine Blairin kirjoituksen ”American Male Novelists: The New Deal”, jossa hän arvioi noita kolmea edellä mainittua jenkkiproosan ikonia ja heidän nykyistä asemaansa ja merkitystään.

Blairin kirjoituksen taustalla kangastelee sama teksti kuin tuossa minunkin pätkässäni, nimittäin David Foster Wallacen essee ”Certainly The End Of Something Or Other, One Would Sort Of Have To Think”. Esseessään Wallace leimaa Updiken, Rothin ja Mailerin egoismissaan rypeviksi narsisteiksi, kaunokirjallisen solipsismin edustajiksi. He olivat 1960- ja 1970-luvuilla  aikuisiksi varttuneiden kirjallisia esikuvia ilmentäessään uutta uljasta individualismia ja seksuaalista vapautumista. Nuorempien ikäluokkien keskuudessa Updike, Roth ja Mailer eivät kuitenkaan nauti enää samanlaista arvonantoa. Nykylukijan on vaikea pitää heidän teoksiaan erityisen radikaaleina tai ravistelevina, kun muistot 1950-luvun tabuista ja kaksinaismoralismista alkavat olla muinaishistoriaa.

Wallace korostaa, että kolmen suuren miesnarsistin saarnaama vapautus ei osoittautunutkaan erityisen vapauttavaksi. 1980- ja 1990-luvuilla uusi uljas individualismi taantui tai rappeutui ”minä”-sukupolven ilottomaksi, anomian leimaamaksi itsekeskeisyydeksi. Osaltaan Updiken, Rothin ja Mailerin asemaa on toki kalvanut myös feminismin nousu. Esseessään Wallace siteeraa naispuolisten ystäviensä vähemmän mairittelevia luonnehdintoja Updikesta, joista eräs kuului: ”Just a penis with a thesaurus.”

Suomessa puhuttiin vuosituhannen vaihteessa Veijo Meren pojista eli Jari Tervon, Kari Hotakaisen ja Hannu Raittilan kaltaisista kotimaisen miesproosan uusista soihdunkantajista. Onko Yhdysvalloissa Updiken, Rothin ja Mailerin poikia? Elaine Blairin mielestä ei. Jos ovat naispuoliset lukijat ottaneet etäisyyttä narsistikolmikkoon, samaa voi sanoa myös miespuolisista kirjailijoista. Jonathan Franzenin, Jeffrey Eugenidesin, Jonathan Safran Foerin ja Gary Shteyngartin kaltaisten nykypolven prosaistien teoksissa näkyvät jäljet feministisestä kritiikistä. Heidänkin romaaneissaan toki tapaa seksiä ajattelevia mieshahmoja, jotka tekevät naisista himojensa ja halujensa objekteja, mutta he esittävät tällaiset mieshahmot kaikkea muuta kuin sankarillisessa valossa, muuttavat heidät vaarattomiksi satiirin ja ironian keinoin. Kun naisten perään kuolaavasta seksimaanikosta tehdään omasta naurettavuudestaan tietoinen itseironikko, hän näyttäytyy siedettävänä naislukijoiden silmissä.

Toinen puoli tätä diiliä on se, että franzenit, eugenidesit ja safran foerit saavat poliittisen tyylitajuisuutensa ansiosta säilyttää itselleen rakkaat mieshahmonsa romaaniensa keskiössä. Kuten Blair kirjoittaa: ”the hero is entitled to the spotlight because he has been appropriately self-critical — it’s his novel, bought and paid for with all those jokes at his own expense.” Tämä asetelma ei Blairin mielestä ole mitenkään halpamainen, päin vastoin, hän pitää nykypolven amerikkalaisten miesprosaistien romaaneja suorastaan vastustamattomina, lähestulkoon aikamme parhaana kirjallisuutena.

Olen Blairin kanssa eri mieltä, mutta en niinkään siksi, että tuo edellä kuvattu poliittinen tyylitajuisuus erityisemmin vaivaisi minua, vaan pikemminkin sen seikan johdosta, jonka Blair mainitsee vain ohimennen: ”The younger novelists, they want to be liked.” Minua häiritsee franzeneissa, eugenideseissa ja safran foereissa ennen muuta se, että heidän romaaninsa ovat niin laskelmoidusti lukijaystävällisiä, että niistä puuttuu vaaran tuntu lähes kokonaan. Ne eivät vaadi lukijalta muuta kuin että hän ottaa mukavan asennon laiskanlinnassaan, tyhjentää mielensä häiritsevistä ajatuksista ja antaa tarinan kuljettaa mukanaan. Updikeä, Rothia ja Maileria voi kritisoida yllin kyllin — ja täysin aiheestakin — mutta ainakaan heidän romaaninsa eivät olleet harmittomia. Ne olivat, ainakin parhaimmillaan, enemmän ääntä ja vimmaa kuin kaunokirjallista taidokkuutta ja ammattirutiinia.

Samassa New York Review of Booksin numerossa Blairin kirjoituksen kanssa on Charles Simicin arvio Steven Millhauserin novellikokoelmasta We Others. Simic lausuu varsin suorin sanoin, että amerikkalaista pitkää proosaa luonnehtii jonkinlainen arvostuskupla. Vaikka franzenit, eugenidesit ja safran foerit herättävät julkista pöhinää, heidän teoksensa eivät ole kovin kaksisia verrattuna parhaaseen amerikkalaiseen novellistiikkaan tai runouteen.

”The bigger-the-better being our national ideal in just about everything we set out to do, many of our novels, especially in recent decades, when a walloping book of six hundred to eight hundered pages is no longer a rare exception, have tended to be badly overwritten.”

Romaani kellariloukon otuksille

Ei transsendenssiä, ei valhetta, ei romaania.

Ja ennen kaikkea: ei juonta, etenkään rikosjuonta. Juonettomuus on rikos, ja rikosjuonettomuus verisin rikos. Kohta kaikki kirjallisuus tulee, todellakin, Lisbeth Salanderin hameen alta.

Helsingin Sanomien kriitikotkin muistavat kaikessa lukijaystävällisyydessään nykyään räksyttää, jos romaaneista puuttuu jännitystä ja ”toimivia” henkilöhahmoja.

Aikamme proosa keskittyy lukuelämysten tuottamiseen. Se muuttaa todellisuuden vaarattomaksi tusinaestetiikaksi. Se nihiloi kielen, tekee siitä pelkän tarinankertomisvälineen.

Se on tuote, jota myydään. Se on laite, jonka toimintaa Helsingin Sanomien kriitikko arvioi kuluttajanäkökulmasta.

Juha Seppälän uutuusteos Mr. Smith ei ole onneksi kotoisin samalta liukuhihnalta kuin proosakirjallisuutemme valtavirta. Mr. Smith on tärkeä teos, eikä takuulla nouse Mitä Suomi lukee -listan kärkeen tai voita kirjabloggareiden Finlandia-äänestystä.

Mr. Smith ei ole jännittävä eikä siinä ole ”toimivia” henkilöhahmoja. Se ei käyttäydy niin kuin nykyromaanin odotetaan käyttäytyvän, koska Seppälä muistaa, että romaani on sika, joka syö mitä tahansa.

Ja ennen kaikkea: romaani voi myös käyttäytyä sikamaisesti, evätä lukijalta harmittoman pikkuporvarillisen lukuelämyksen. Mr. Smith, kuten Seppälän muutkin myöhäisemmän tuotannon romaanit, on viuhuva sivallus filisterin poskelle.

Kun oikein muistelen tällä vuosituhannella ilmestyneitä kotimaisia proosateoksia, mieleeni tulee vain jokunen sellainen, joka on jättänyt minuun pysyvät jäljet. Seppälän Routavuosi ja Paholaisen haarukka ovat sellaisia, ja luulenpa että Mr. Smith yltää niiden kanssa samaan kaanoniin.

***

Mr. Smithiä lukiessani tulin oivaltaneeksi, että lähestulkoon kaikki minulle tärkeät kirjailijat ovat sellaisia, jotka vetoavat minuun pikemminkin sensibiliteetillään ja tavallaan hahmottaa maailmaa kuin silkalla kirjallisella nerokkuudellaan. Tällaisia kirjailijoita ovat esimerkiksi Michel Houellebecq, Curzio Malaparte, Thomas Bernhard, E.M. Cioran ja Joseph Roth. On olemassa heitä parempia kirjailijoita, moniakin, jos tarkastellaan ankaran objektiivisesti, mutta ketkään muut eivät puhuttele minua kuten he.

En lue kirjoja viihtyäkseni tai saadakseni nautintoa, luen niitä tunteakseni oloni siedettäväksi. En hae kirjoista hupia vaan lohtua. Tämä kaikki juontuu varmasti nuoruusvuosien angstista, joka koetteli minua enemmän kuin monia muita. Muistan, kuinka ajelin yksikseni autolla päämäärättömästi vanhan kotikaupunkini kaduilla ja kuuntelin Joy Divisionia. Ulkona kulki ohitse ihmisiä, jotka lottosivat, katsoivat Napakymppiä ja äänestivät keskustaa. He eivät olleet ikinä kuulleetkaan Joy Divisionista. He eivät halunneet tietää siitä mitään.

Tunsin vuoroin raastavaa yksinäisyyttä ja raastavaa tylsyyttä. Halusin pois, jonnekin, mutta en tiennyt minne. Taudinkuva oli selvä, vaikka en sitä silloin tajunnutkaan. Olin ja olen tyypillinen kellariloukon otus. Vaikka asuisin kymmenennessä kerroksessa ja ikkunoideni takana avautuisi auringossa kylpevä merenselkä, olen sittenkin kellariloukon otus. Pystyn mainiosti ymmärtämään E.M. Ciorania, joka kirjoitti nuorena Saksassa opiskellessaan olleensa yksinäisempi kuin ruumisarkussa. Ei angstini sentään Cioranin mittoihin yltänyt, mutta osaan kuvitella sen, mikä uupumaan jää.

Siinä vaiheessa, kun Joy Division ei enää auttanut, ryhdyin lukemaan kirjoja. Albert Camus’n Sivullinen taisi olla ensimmäisiä teoksia, jotka saivat minut ymmärtämään, etten ollut ihan yksikseni tähän maailman heitetty, vaan että kellariloukon otuksia on olemassa kokonainen veljeskunta, eläviä ja kuolleita. He pitävät yhteyttä lukemalla ja kirjoittamalla, vaikka eivät voi toisiaan tuntea. Samalla tietysti ymmärsin, etten ole mitenkään ainutlaatuinen. Kukaan ei ole. Olemme kaikki sarjatuotantoa, suurissa erissä valmistettuja, niin minun kaltaiseni kuin Alexander Stubbin tai Mikael Jungnerin kaltaiset. Minun kaltaisiani toki valmistetaan paljon vähemmän, koska yhteiskunnalla ei ole kovin paljon käyttöä kellariloukon otuksille.

Mr. Smith kuuluu niihin kirjoihin, joiden maailman pystyy tunnistamaan mikäli on tehnyt tuttavuutta raastavan yksinäisyyden ja raastavan tylsyyden kanssa. Siitä huokuu sama vakaumus kuin Cioranin, Bernhardin tai Houellebecqin teoksista – todellisuutta ei pidä pehmustaa ja vaimentaa jotta lukijalle tulisi mukavampi olo. Kuten Seppälä kirjoitti Routavuodessa:

”Jotta kirjallisuudella ylipäänsä voisi olla jotain merkitystä, sen täytyy ilmestymisympäristössään näyttää kummalliselta, oudolta, vääränlaiselta. Sen täytyy törröttää, sen kulmia ei saa pyöristää eikä sitä saa liukastaa anal glubella, vaikka juuri sitä halutaan. Kirjan on oltava kuin kunnon mela; kun sillä penetroidaan, lukijan on tiedettävä saaneensa, on käveltävä pari päivää hankalasti.”

Nuo lauseet tulevat useinkin mieleeni, kun luen sisäsiistejä, yhdentekeviä nykyromaaneja, jotka pyrkivät miellyttämään mahdollisimman monia ja olemaan loukkaamatta ketään.

Entäpä tunteet, eläytyminen? Eivätkö ne merkitse lukukokemuksessani mitään? Toki merkitsevät, mutta kuten olen monet kerrat sanonut, minulta tahtovat juonenkäänteet ja henkilöhahmot unohtua romaaneja lukiessa, alan haukotella ja nuokkua jos tehtäväni lukijana on vain seurata tarinaa tai antautua psykologisiin pohdintoihin. En samastu romaanihenkilöihin, hahmoihin kirjan sivulla, vaan kirjailijaan, hahmoon kirjan takana. Niin se on. Tekijä ei ole minulle kuollut!

Samaan hengenvetoon täytyy toki huomauttaa, etten ole niin nuija, että samastaisin Mr. Smithin kirjoittajan ja Porissa asuvan mieshenkilön nimeltä Juha Seppälä toisiinsa. Olen kiinnostunut edellisestä, en jälkimmäisestä, koska hän on minulle vieras.

(Kirjailijana olemisen oheisvahinkoihin kuuluu se, että välillä saa siviilihenkilönä tahtomattaan osakseen huomiota kaikenlaisilta hörhöiltä. Minulla ei tosin ole siitä paljon kokemusta, mutta jonkin verran kumminkin.)

Mr. Smithin vimmaisissa saarnajaksoissa Seppälä – tai pikemminkin kirjan kertoja – lukee madonluvut spektaakkelia palvovalle nykykulttuurille:

”Myös lukijat vihaavat kirjailijoissa kirjallisuutta. Kirjailijoita ne rakastavat. Kirjallisuus on ennakoimatonta, arvaamatonta, monesti rumaa ja käsittämätöntä. Tai valheellista, tai totuudellista, erilaista kuin lukijan kokemus elämästä.”

***

Miettiessäni Juha Seppälän kirjailijanuraa mieleeni tulee Paavo Rintala. Tuotantonsa alkupuolella Rintala kirjoitti tarinavetoisia, lavean eeppisiä romaaneja, mutta siirtyi myöhemmin kohti erittelevää ja pohdiskelevaa, esseististä muotoa. Tämä on yksi syy siihen, miksi arvostan Rintalaa. Hän olisi voinut kirjoittaa samat kirjat uudestaan, kuten keskivertokirjailija tekee, mutta sen sijaan hän ryhtyi määrätietoisesti avartamaan ilmaisukeinojaan. Samalla tavalla kuin Rintalan kehitys kirjailijana on edennyt myös Seppälän.

Seppälän varhaisia teoksia leimaa muotopuhdas modernismi tarkasti keskitettyine lauseineen. Lehtikritiikeissä häntä kiitellään edelleen lakonisen lauseen voimasta, mutta itse en koe lausetta enää hänen proosansa itsestään selväksi perusyksiköksi. Seppälän uusimmissa romaaneissa on erilainen rytmi kuin varhaistuotannossa, hän kiihdyttää ja hidastaa paljon oikukkaammin ja ennakoimattomammin. Välillä ollaan kiinni modernistisen niukoissa havainnoissa ja tiiviissä dialogissa, mutta heti seuraavassa hetkessä kertoja äityy pitkään ja pidäkkeettömään lauseryöpytykseen.

Mr. Smithissä, kuten Routavuodessa ja Paholaisen haarukassa, Seppälä ei tee lausetta lauseen perään, vaan punoo lausemattoa, jossa havainnot, assosiaatiot, väitteet ja julistukset kieppuvat villisti kuin modernismin kahleista vapautuneessa proosarunossa. Seppälä ei enää keskitä, vaan laventaa, antaa mielikuvituksensa kirvota ajan ja paikan kahleista:

”Raha ei petä. Se on suvereeni, itsenäinen, riippumaton, kuin kissa autiotalon nurkissa, kuin dvornikki kuolleessa Kannaksen huvilakaupungissa. Sillä ei ole isänmaata, uskollisuusvelvoitetta eikä yhteiskuntavastuuta. Siksi siihen voi luottaa. Se ei lupaa mitään. Se ei etsi kotia eikä aatetta. Se ei tarvitse ketään. Se on arvokas minulle. Se on arvokas sinulle. Se on arvokas meistä riippumatta, kukaan ei pääse siltä karkuun. Se on kaikkialla kuin ilma, mittaa ja arvottaa kaiken. Se riisuu kaikelta muuhun suhteutumattomuuden, mutta on itse suhteutumaton. Se on puhdas, viaton, täydellinen, se on mitä tahansa koska sillä saa mitä tahansa. Koska se on absoluuttinen väline, se on absoluuttinen päämäärä. Kaikki elävät vain hankkiakseen rahaa. Joka lopulta haihtuu kuin viimeinen näky elämästä. Raha antaa vapauden. Sinänsä järkyttävää tietää, että Jouko Turkka on jossain, elää, Teiskossa, eikä sano enää mitään. Välitilassa, odottaa, aika kuluu, ja hän on jo tehnyt ja sanonut kaiken, odottaa myyttinsä täyttymistä. Mutta ei kerjää.”

(Tuo tekstijakso päättyy lopulta siihen, että Jouko Turkka lentää Saatanan kanssa Kuuhun ja katselee sieltä tuhoutunutta maapalloa.)

On hyvä, että Mr. Smithin kaltaisia proosateoksia kirjoitetaan ja julkaistaan Suomessa. Ne kyseenalaistavat luutuneet käsitykset romaanimuodosta ja romaanimuodon mahdollisuuksista, valavat edes hitusen uskoa siihen, että kaikki kertomakirjallisuus ei ole vielä tuudittautunut tuttuuden ja turvallisuuden tappavaan valheeseen.

Mikä se on, ihminen?

Olenkohan minä konservatiivi, liberaali, oikeistolainen vai vasemmistolainen? Siinäpä kysymys, jota olen kovin harvoin miettinyt, ja silloin kun olen, en ole saanut itsestäni selvää. On toki olemassa avuliaita ihmisiä, jotka varsinkin viime aikoina ovat minua tämän kysymyksen ratkaisemisessa halunneet auttaa. Ihan pyytämättä.

Mutta onko heihin luottamista? Mielestäni tuollaisissa avuliaissa ihmisissä on jotain syvästi epäilyttävää.

Joskus kauan sitten äänestin vasemmistoliittoa. Useimmissa vaaleissa olen äänestänyt sosiaalidemokraatteja, muutaman kerran vihreitä. Välillä olen äänestänyt tyhjääkin. Viime vuosituhannen vaihteessa harkitsin liittymistä SDP:hen, mutta sitten tajusin, ettei SDP edusta niitä asioita, hienoja asioita, joita väittää edustavansa.

Inhoan postpolitiikkaa. Inhoan sitä, että yhteiskunnalliset valtakamppailut vesitetään teknokraattiseksi manageroinniksi ja äänestäjistä tehdään kuluttajia, jotka valitsevat itselleen mieluisimman puolueen niin kuin kuluttajat valitsevat mieluisimman tuotteen. Postpolitiikassa myyntitykit päättävät vaalien asialistan, tai ainakin pyrkivät päättämään. Joskus sen tekevät myös toimittajat, eikä tilanne ole silloin yhtään parempi. Useinkin tunnen syvää vastenmielisyyttä toimittajia, omaa ammattikuntaani, kohtaan.

Poliittisiin vallankumouksiin en ole uskonut koskaan. Tai ehkä joskus kauan sitten. Skeptisyyteni johtuu lähinnä siitä, että pelkään hyvien ihmisten tekevän pahoja tekoja, kun saavat komennon. Pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon olen sen sijaan uskonut ja uskon. Se ei tokikaan ole mikään maanpäällinen paratiisi, mutta se on sentään tarjonnut kunnolliset kipurahat kiirastulen ikuisuudesta, eli siitä että joudumme elämään enemmän tai vähemmän raadollisessa maailmassa, enemmän tai vähemmän raadollisten ilmiöiden keskellä ja armoilla. Pelkään, että hyvinvointivaltiota ei ole enää mahdollista tulevaisuudessa säilyttää. Yhteiskunnallinen eriytyminen, sosiaalisen koheesion häviäminen ja rahoituskriisit tekevät sen, että pohjoismaisten yhteiskuntien asukit eivät enää koe olevansa ”samassa veneessä”. Odotan eliittien kapinaa – ”Ei meidän verorahoja sosiaalipummeille!” Björn Wahlroos näyttää esimerkkiä. Ehkä hän aloittaakin vielä monimiljonäärien exoduksen?

Äänestin aikoinaan Suomen EU-jäsenyyden puolesta lähinnä siksi että inhosin EU-jäsenyyden kovaäänisimpiä vastustajia: tukiaisistaan huolestuneita maajusseja, talvisodan perintöä vaalivia kansalliskiihkoilijoita ja vanhoja 70-luvun stalinistipieruja. Toki minua elähdytti myös ajatus Suomen kuulumisesta samaan kerhoon Ranskan ja Saksan kaltaisten sivistysmaiden kanssa. En ole koskaan ollut isänmaallinen, enkä ymmärrä mitä erityisen hienoa on suomalaisuudessa. Kotikaupunkini Vantaa herättää minussa huomattavasti lämpimämpiä tunteita kuin Suomi tai suomalaisuus. Mutta niin vähän isänmaallinen kuin olenkin en toivo EU:n kehittyvän liittovaltion suuntaan, enkä usko niin käyvän, ellei sitten salavihkaa, euroalueen velkakriisin myötä. Ennusmerkit ovat kieltämättä huolestuttavat.

Se minun on pakko tunnustaa, että iloitsin silloin kun euro tuli ja sain ensimmäiset eurosetelit käteen. Enää en ole eurosta innoissani, mutta toisaalta en ole markkaakaan kaivannut, sillä ellei joku sitä muista, niin voin kertoa, että markka oli roskavaluutta, pieni ja heikko roskavaluutta. Markka-aikana elimme jatkuvassa devalvaatiosyklissä. ”Olimme sentään itsenäisiä”, sanoo tähän joku. Ei. Itsenäisiä emme olleet, emme edes ahtaan rahapoliittisessa mielessä. Suomen kaltainen viennistä riippuvainen avotalous ei koskaan voi olla ”itsenäinen”. Mutta nythän minä puhun kuin paatunut poliitikko, anteeksi. Ennen kuin vaihdan aihetta sanon vielä tämän: Kreikka ja kenties muutama muukin velkakriisin runtelema ongelmamaa pitäisi pikimmiten erottaa eurosta. Kreikkalaisille kauhea loppu on armeliaampi vaihtoehto kuin loputon kauheus, johon he väistämättä joutuvat yrittäessään panna toimeen muiden EU-maiden ja IMF:n vaatimia talousuudistuksia. Euroalueen velkakriisin ratkaisussa uskon Paul Krugmaniin, joka puolestaan uskoo John Maynard Keynesiin. En usko Angela Merkeliin enkä Jyrki Kataiseen.

Poliittiset ja yhteiskunnalliset kysymykset tosin eivät lopultakaan kiinnosta minua läheskään niin paljon kuin kirjallisuus ja elokuvat. Tai jääkiekko. Oopperaa ja klassista musiikkia en ole koskaan harrastanut, mutta en toisaalta piittaa myöskään katutaiteesta ja graffiteista. Sivistysporvarille muistan nauraa höröttäneeni joskus kauan sitten, vaan en enää. Sivistysporvarin katoaminen sukupuuttoon on minulle pohjaton surun aihe. Hänen tilallaan on nyt pirtsakkoja kunnostaan huolehtivia uraihmisiä, joilla on hienot purjeveneet ja kesäasunnot Rivieralla. Hekin toki arvostavat taidetta, etenkin kuvataidetta, koska sillä on toimivat jälkimarkkinat, ja tietävät kuvataiteesta ainakin sen verran, että sitä on olemassa kallista, keskihintaista ja halpaa. He suosivat ensin mainittua.

Kaunokirjallisuutta en ole osannut koskaan harrastaa. Se on ollut minulle henki ja elämä siitä lähtien, kun tajusin että Joy Division on aikoja sitten hajonnut ja Ian Curtis kuollut eikä sitä mikään enää muuksi muuta. En usko kirjallisuudessa vallankumouksiin sen paremmin kuin politiikassakaan. Vallankumouksia on ollut kirjallisuudessa jo niin paljon, ettei vallankumouksellisuus ole enää vallankumouksellista, vaan normi tai rituaali. Tai näköharha. Jokaisen uuden jutun takaa löytyy jotain vanhaa, juonteita jostakin tietystä traditiosta (kaduttaa että olen silloin tällöin puhunut traditiosta yksikkömuodossa; niitähän on monia). Vain eilen syntynyt voi kuvitella tekevänsä kirjallisuudessa uutta, mullistavaa, ainutlaatuista. John Maynard Keynes sanoi poliitikoista, jotka kuvittelevat ajattelevansa käytännöllisesti, omilla aivoillaan, että he tietämättään vain toistavat jonkun aikoja sitten kuolleen ja pätemättömäksi todistetun teoreetikon ajatuksia.

Mutta vaikka pihisen ja sihisen kiukusta kuullessani vaatimuksia siitä, että runous tai proosa tai esseistiikka on uudistettava TAAS KERRAN! niin vielä enemmän pihisen ja sihisen kiukusta tajutessani kuinka näköalatonta, mielenkiinnotonta ja jämähtänyttä on suomalainen ja ulkomainen valtavirtakirjallisuus, etenkin niin sanotut ”laaturomaanit”, literary fiction. En voi ymmärtää, miten lukeva yleisö jaksaa kirjasyksystä toiseen intoilla Petri Tammisen tai Miika Nousiaisen uutuusromaaneista. Miksi he eivät lue Harry Salmenniemeä ja Vesa Haapalaa. Haluaisin huutaa heille, kuten Will Self kertoo The Guardianin haastattelussa haluavansa huutaa Alan Hollinghurstin lukijoille: ”Hei kuulkaa, bileet on ihan muualla!”

Mitä minä vielä sanoisin? Ainakin sen, että pidän 1970-luvulta lähtien voimistunutta finanssikapitalismia yhtenä ihmiskunnan suurimmista vitsauksista. Se saa enemmän pahaa aikaan kuin islamilainen fundamentalismi, josta on tehty hyvä vihollinen. Islam näyttää nousevan aina silloin, kun Eurooppa tai länsimaailma menettää luottamuksen itseensä.

Paavo Rintala sanoi joskus, että kirjailijan pitäisi olla valmis vastustamaan kaikkea. Minä vastustan monia asioita, mutta kuten edellisestä näkyy, kannatan myös monia. Tähänastiselle elämälleni on kai ollut leimallisinta se, että oloni käy ahtaaksi ja ahdistavaksi aina, kun osun porukoihin, joissa on paljon samanmielisiä, edustivatpa he vasta- tai valtakulttuuria. Inhoan sitä, kun yhdessä päätetään olla edistyksen etujoukkona tai vanhan järjestyksen suojamuurina.

Aktivisti voin olla vain, jos ympärilläni ei ole muita aktivisteja. Kas, siinäpä paradoksi.

Palatakseni alkuperäiseen kysymykseen: olenko minä konservatiivi, liberaali, oikeistolainen vai vasemmistolainen?

Hällä väliä. En ymmärrä, mitä väliä tällaisilla asioilla kellekään on.