Itsemurhakirja

Kaunis lauantaiaamu. Mies ja nainen astuvat ulos talonsa ovesta, ovat matkalla tenniskentälle. Ennen pihaporttia mies seisahtuu, sanoo unohtaneensa mailansa ja lähtee hakemaan sitä. Nainen odottaa. Pian kuuluu laukaus. Mies on ampunut itsensä talon kellarissa. Ainoana itsemurhaviestinä on sarjakuvakirja, jonka mies on jättänyt auki valitsemastaan kohdasta. Vaimo kuitenkin pudottaa hätäännyksissään kirjan lattialle eikä koskaan löydä siitä miehen valitsemaa kohtaa.

Näin alkaa ranskalaisen Edouard Levén 2008 julkaistu romaani Suicide, joka onnekkaiden sattumien kautta osui tielleni. Karu alku kirjalle, eikä sävy muutu kirjan edetessä yhtään valoisammaksi. Suicidessa ei ole juonta eikä tarinaa, vaan siinä kertoja muistelee parikymmentä vuotta sitten kuollutta lapsuudenystäväänsä, tuota miestä joka ampui itsensä talonsa kellarissa kauniina lauantaiaamuna.

Kertoja sanoo, ettei kykene muuttamaan muistoja ystävästään kertomukseksi, jolla olisi alku, keskikohta ja loppu. Hän poimii muistikuviaan kuin ”marmorikuulia pussista”. Ystävän muotokuva rakentuu pienistä palasista, ennemmän ja vähemmän tärkeistä anekdooteista, vaikutelmista, tuokiokuvista.

”Watching you smoke inspired the desire to do the same. In your hand, a cigarette was a piece of art. Did you like to smoke, or to be seen smoking? You used to blow perfect smoke rings, thick and dense. They would travel for two meters before wrapping themselves around an object and dissolving on it.”

Levé osaa tarkentaa kuvauksensa pieniin yksityiskohtiin, kipeän kauniisti. Miten hän voikin muistaa niin tarkasti yli kahdenkymmenen vuoden takaisia asioita?

Tuskin hän muistaakaan. Suicide sekoittaa faktaa ja fiktiota, tekee muistoista kirjallisuutta, antaa muistoille toisen, yleispätevämmän olemassaolon.

Mutta on taustalla muutakin, jotain paljon raskaampaa. Levé nimittäin riisti hengen itseltään kymmenen päivää sen jälkeen, kun oli jättänyt Suiciden käsikirjoituksen kustantajalleen. Tämä elämäkerrallinen seikka värittää väistämättä kaiken sen, mitä Levé ystävästään kirjoittaa. Suicide ei siis ole pelkkä romaani, se on myös tekijänsä itsemurhaviesti, tai sellaisena sen väistämättäkin tulee lukeneeksi. Muistellessaan ystäväänsä Levé kirjoittaa samalla itseään irti elämästä. Lopulta on mahdoton sanoa, milloin hän puhuu ystävästään ja milloin itsestään. Suicidessa on paljon jaksoja, joissa Levé sukeltaa ystävänsä tajuntaan, katsoo maailmaa hänen silmillään, ajattelee hänen ajatuksiaan.

Levé aloitti uransa kuvataiteilijana ja siirtyi vasta myöhemmin kirjallisuuden pariin. Toisessa kirjassaan hän kertoi ajatelleensa nuorena, että Georges Perecin Elämä käyttöohje opettaisi hänet elämään ja Claude Guillonin ja Yves le Bonniecin Suicide mode d’emploi (Itsemurha käyttöohje) opettaisi hänet kuolemaan. Suicidesta voi aistia, että Levé kasvoi kirjailijuuteen Oulipo-ryhmän vaikutteiden ruokkimana. Hänellä on toisaalta herkkyyttä sanojen, merkitysten ja tyylin vivahteille sekä toisaalta kurinalaisuutta valitulle metodille, ”marmorikuulien poimimiselle pussista”.

Suicidea lukiessa on mahdoton olla mietittimättä syitä, jotka ajavat ihmisen itsemurhaan. Onko kyse halusta, pakosta vai niistä molemmista? Levé ei paljasta mitään lopullista ja varmaa ystävänsä vaikuttimista, eikä niin muodoin omistaankaan. Suicide jättää lukijan samanlaiseen tilaan kuin oman käden kautta maailmasta poistuneen omaiset: paljon kysymyksiä, vähän vastauksia. Seppo Heikinheimo laati Mätämunan muistelmiinsa listauksen syistä, jotka ajoivat hänet itsetuhoon. Mitään sen kaltaista ei Suicide pyri hahmottelemaan.

”Regrets? You had some for causing the sadness of those who cried for you, for the love they felt for you, and which you had returned. You had some for the solitude in which you left your wife, and for the emptiness your loved ones would experience. But these regrets you felt merely in anticipation. They would disappear along with you: your survivors would be alone in carrying the pain of your death. This selfishness of your suicide displeased you. But, all things considered, the lull of death won out over life’s painful commotion.”

Kummastakohan tuo viimeinen lause kertoo enemmän, halusta vai pakosta? Kenties pakosta. Elämä kävi niin kivuliaaksi, että kuoleman houkutus alkoi tuntua vastustamattomalta. Sinänsä banaalia, mutta elämän suurimpiin asioihin on ehkä olemassa vain banaaleja selityksiä. Viisastelun paikka on vähäpätöisemmissä kysymyksissä.

Koska koostan esseetä David Foster Wallacesta, tulin Suicidea lukiessani ajatelleeksi myös häntä. Wallace kärsi vaikeasta masennuksesta, johon lääkkeet eivät enää hänen viimeisenä vuotenaan tepsineet. Jossain tekstissään Wallace kirjoitti, että masennuksen vuoksi umpikujaan ajautunut ihminen pelkää kuolemaa siinä missä kuka tahansa, mutta masennuksen aiheuttama kauhu saattaa pahimmillaan voittaa kuolemanpelon. Silloin ihminen hyppää niin kuin ne onnettomat, jotka heittäytyivät alas World Trade Centerin yläkerroksista tulipalon aiheuttaman sietämättömän kuumuuden vuoksi.

Jonathan Franzen muistelee Wallacen viimeisiä aikoja uudessa esseekirjassaan Farther Away. Franzen yritti valaa uskoa ystäväänsä kertomalla uskovansa, että tämä pääsisi ulos umpikujastaan, voittaisi vaikeutensa ja kirjoittaisi loppuun keskeneräisen teoksensa (The Pale King julkaistiin myöhemmin postuumisti). Wallace sanoi: ”I like that story. Could you do me a favor and call me up every four or five days and tell me another story like it?”

Valitettavasti Franzen ehti soittaa enää vain yhden kerran. Edes tarinat eivät pysty aina tekemään ihmeitä.

Bloomsdaystä tuli Doomsday

Viisi viikkoa kesälomaa takana, yksi jäljellä. Pakko myöntää, että kirjoittaminen ei ole sujunut: en pysty, en halua, en osaa, perin vastenmielistä hommaa. Lukeminen sen sijaan maittaa, ja olen kahlannut läpi lähestulkoon kaiken minkä lomalukemisikseni valitsin.

Lukulistan uutuuskirjoista parhaat sävärit on antanut Enrique Vila-Matasin Dublinesque, jossa eläköitymään joutunut espanjalainen kustantaja Samuel Riba matkustaa Dubliniin viettämään Gutenbergin galaksin eli painetun sanan aikakauden hautajaisia. Hautajaispäivä on tietenkin 16. kesäkuuta — Bloomsdaystä siis tulee Doomsday kirjallisuudelle ja kustantamiselle sellaisena kuin olemme ne oppineet tuntemaan.

Riba on väsynyt ja katkeroitunut kuusikymppinen mies, jonka elämäntyö näyttää valuneen hukkaan. Hän on kustantanut sukupolvensa parhaita kirjailijoita, mutta heidän teoksensa eivät jaksa ihmisiä kiinnostaa. Myyntilistoja hallitsevat sieluttomat bestsellerit, jotka eivät edes pyri olemaan mitään muuta kuin ”täsmäohjuksia lukijan mielihyväkeskukseen” lainatakseni Helsingin Sanomien kriitikon Juhani Karilan taannoista luonnehdintaa. Sieluttomat bestsellerit ovat Riban mielestä luoneet ”typerän myytin passiivisesta lukijasta”:

”He dreams of the day when the spell of the best-seller will be broken, making way for the reappearance of the talented reader. He dreams of the day when when literary publishers can breathe again, those who live for an active reader, for a reader open enough to buy a book and allow a conscience radically different from their own to appear in their mind. He believes that if talent is demanded of a literary publisher or a writer, it must be also demanded of a reader.”

Toki Riba tunnistaa unelmansa unelmiksi. Sellaista kirjallisuuden onnelaa, josta hän puhuu ei ollut oikeasti koskaan edes menneisyydessä eikä sellaista tule myöskään tulevaisuudessa. Etevä lukija on samanlainen myytti kuin passiivinen lukija, vaikka heitä enemmän tai vähemmän muistuttavia hahmoja voikin kohdata elävässä elämässä. Haaveilevana nostalgikkonakin Riba tajuaa kuinka ontoilta kalskahtavia hänen teesinsä kirjallisen sivilisaation lopusta ovat. Niinpä painetun sanan aikakauden hautajaisista tulee enemmän performanssi kuin oikea surujuhla. Menetyksen tunteet ja kokemukset ovat aitoja, mutta niitä ilmentävät rituaalit näytelmää. Elleivät olisi, eläminen kävisi liian raskaaksi, mahdottomaksi.

Printtiaika ei tietenkään kuole kokonaan eikä digiaika nouse niin suurena ja mahtavana kuin nyt kuvittelemme. Historiallisissa murroskohdissa ihmiset aina liioittelevat vanhan vanhuutta ja uuden uutuutta, ja hyvä niin, koska muutenhan nousukkaat voittaisivat. Historiallisissa murroskohdissa kaikki on mahdollista mutta mikään ei ole välttämätöntä tai edes väistämätöntä, kontingenssi hallitsee. Dublinesqueta lukiessa tulin ajatelleeksi, että jos jokin yhteiskunnallinen voima printtiajan ja digiajan yhteenkietoutumisessa vahvistuu niin se on kapitalismi. Ellei tule vallankumousta, enkä usko että tulee. Digikapitalismi toki on erilaista kuin teollisen vallankumouksen kapitalismi: se ei ole suurten mittakaavojen vaan suurten nopeuksien ekonomiaa, se ei perustu aineellisten resurssien tehokkaaseen hyödyntämiseen vaan aineettomuuden voittokulkuun. Digikaptialismin manifestaatioita ovat yhtä hyvin luottoriskijohdannaiset kuin pilvipalvelut: ne ovat niin paljon olemassa että tuntuvat melkein epätodellisilta. Niitä ei voi tökätä sormella, mutta ne ovat laittaneet kansainvälisen rahoitusjärjestelmän ja informaatioteknologian mullin mallin.

Miten tämä liittyy Dublinesqueen ja siinä seikkailevaan kustantajanostalgikkoon? Ainakin siten, että kun ympäröivä todellisuus muuttuu aineettomaksi, vanhat kiintopisteet hävivävät. Jokainen voi ladata omaan pilveensä niin Leo Tolstoin kuin Carlos Ruiz Zafónin tuotannon, eivätkä edellisen kirjat ole sen pölyisempiä tai nuhruisempia kuin jälkimmäisenkään, ne lakkaavat olemasta esineitä ja muuttuvat tiedostoiksi, bittivirraksi. Suuret historialliset traditiot, syvät kulttuuriset kerrostumat menettävät esineellisyydestä irrotessaan patinan, joka antoi niille taianomaisen hohteen, niinpä digikapitalismin keskellä vaaditaan entistäkin suurempaa jääräpäisyyttä tai tyhmyyttä olla kulttuuripessimisti tai antimoderni. Jos maailmanmeno ei miellytä, surua voi toki tuntea, mutta suru on paras esittää, kuten Riba printtiaikakauden hautajaisriittinsä, pelkkänä performanssina. On kyseenalaista tonkia menneiden aikakausien raunioita, kun ne ovat samaa pilveä, samaa bittisekamelskaa kuin kaikki muukin.

Digikapitalismin ajan esteetikon karikatyyri onkin kepeän ironinen tyyppi, joka nappaa hyviä sitaatteja sieltä mistä sattuu löytämään, väliäkö sillä onko ne lausunut Mencken, Cioran vai joku saippuasarjan henkilöhahmo. Hän ei kapinoi eikä rienaa, ainakaan kovin pahasti. Hän pitää nostalgiaa vanhanaikaisena, vähän vaivaannuttavana juttuna. Digikapitalismilla rikastuva yrittäjä, sijoittaja tai yritysjohtaja ei hänen vuokseen nuku öitään huonosti. Eivätkä myyttiset passiiviset lukijat tunne yhtään suurempaa houkutusta odottaa kirjallisuudelta muutakin kuin ”täsmäohjuksia mielihyväkeskukseensa”.

Vastaus lukijalle

Sain sähköpostiini viestin, jossa minua pyydettiin kirjoittamaan siitä, mitä tuumin esseeromaanista.

Palautteen lähettäjä ei toivottavasti pahastu, jos siteeraan häntä:

”Yksi toistuva teema blogiteksteissäsi on ollut turhautuminen sellaiseen ’psykologisoivaan’ kaunokirjallisuuteen, joka edellyttää lukijaltaan kiinnostusta pikemminkin ihmisiin kuin ajatuksiin. Minusta vastakkainasettelu on vähän outo, koska jollei kyse ole pelkästä viihteestä, niin kirjallisuuden tarkoitushan on joka tapauksessa tuoda esiin ajatuksia. Henkilöhahmoihin samastumiseen vahvasti nojaavissa romaaneissa ajatukset syntyvät osittain sitä kautta, että henkilöt herättävät lukijassa tunteita, joiden syntyprosessia lukija pysähtyy analysoimaan. Toki tämä on romaanitaiteessa vain yksi mahdollinen lukijan puhuttelemisen tapa, mutta esim. minä koin Lohdun vahvasti nimenomaan romaaniksi, joka toimii henkilöiden kokemuksen kuvaamisen ja tunteiden herättämisen kautta. Pidin siitä sellaisena paljon. Tämän vuoksi tuntuu hämmentävältä, että toistuvasti kritisoit kirjallisuudessa juuri liiallista ihmiskuvaukseen panostamista. (Juonivetoinen Lohtu ei tietenkään ole, mutta hyvä ihmiskuvaus ja juonellisuus harvoin mahtuvatkaan samaan kirjaan, vaan useimmat ”perinteiset” romaanit keskittyvät jompaan kumpaan.)”

Koska olen vähän huonossa bloggausvireessä, kopioin (hieman editoituna) vastaukseni palautteen lähettäjälle. Ehkä joskus tulevaisuudessa saan itsestäni irti sen verran, että kirjoitan tänne paremmin ja perusteellisemmin esseeromaania koskevista ajatuksistani.

”Kiitokset palautteesta. En tiedä, onko minulla nyt paukkuja kirjoitella pitkiä tekstejä blogiin, koska aherran otsa hiessä tulevan kirjani parissa, joten voi olla etten jaksa esseeromaania Antiaikalaisessa ruotia.

En pidä enkä ole koskaan pitänytkään ajatusten herättämistä ja ihmiskuvausta toistensa jyrkkinä vastakohtina kaunokirjallisuudessa. Totta kai perinteinen romaani, joka rakentuu juonenkuljetuksen ja henkilöpsykologisen kuvauksen varaan, voi herättää ajatuksia siinä missä esseistiikkakin. On kyse painotuseroista. Jos vertaa vaikkapa Jonathan Franzenin ja W.G. Sebaldin teoksia, on helppo sanoa, että edellinen on kiinnostunut vahvoista ihmiskuvista ja jälkimmäinen taas esseistisesti syvenevästä pohdinnasta. Franzen on omassa lajissaan hyvä kirjailija, mutta minun on vaikea innostua hänestä, koska olen kiinnostunut niin eri jutuista kuin hän.

Kuten Lohdusta sanot, sitä (kuten varmasti melkein mitä tahansa romaania) voi lukea henkilöpsykologian ja ihmissuhdedynamiikan ynnä muiden vastaavien juttujen pohjalta. ’Lukijan syntymä on tekijän kuolema’, kirjoitti Barthes. Kirjailija ei voi mitenkään kontrolloida tekstinsä synnyttämää vastaanottoa.

Väitän kuitenkin, että Lohdusta olisi tullut erilainen romaani, jos olisin vahvoihin ihmiskuviin uskova ja niihin satsaava kirjailija. Se olisi varmaan alkanut samoin kuin nytkin eli Johanin nekrologilla, mutta siitä olisin sitten siirtynyt takaumien avulla lineaariseen kerrontaan ja lähtenyt kartoittamaan Johanin ja Eliksen yhteistä historiaa ja elämänvaiheita lapsuus- tai nuoruusvuosista aina Johanin viimeisiin päiviin. Heidän suhteessaanhan on paljon tarinan ja draaman aineksia, joista olisi voinut kehitellä leveää ja laveaa epiikkaa. He olisivat niin sanotusti ’kehittyneet romaanihenkilöinä’ tarinan edetessä ja tarina olisi paljastanut heidän ’syvän minuutensa’ ikään kuin vaivihkaa toiminnan, dialogin, merkityksellisiin yksityiskohtiin tarkentamisen sun muun kautta. Näin olisin voinut tehdä Lohdusta lukuromaanin, joka houkuttaa samastumaan henkilöhahmoihin, myötäelämään heidän menestyksensä ja vastoinkäymisensä sekä pohdiskelemaan heidän vaikuttimiaan ja motiivejaan.

En kuitenkaan kirjoittanut lukuromaania, vaan jonkinlaisen metaromaanin, jossa ei nojauduta epiikkaan vaan haetaan kirjallista kerroksellisuutta sekoittamalla erilaisia tekstiformaatteja ja erilaisia kerronnallisia kuvioita. En pyrkinyt paljastamaan Johanin ja Eliksen ’syvää minuutta’, vaan lähdin siitä, että he ovat pikemminkin ääntä kuin luonnetta (vaikka toki lukija voi ’löytää’ heidät heidän äänensä kautta ja kuvitella samalla heidän luonteensa).

Ja toki yritin kirjoittaa Lohtuun paljon sellaisiakin tasoja, jotka eivät ole mitenkään sidoksissa henkilöhahmoihin. Yksi tärkeimmistä ja kirjassa monin eri tavoin toistuvista jutuista on pyrkimys puolustaa avoimia, monitulkintaisia systeemejä suljettuja, yksitulkintaisia systeemejä vastaan, liittyivätpä ne ihmissuhteisiin, viestintään, taiteeseen, kulttuuriin tai politiikkaan. Lohdun henkilöistä Johan on itseriittoinen, suljettu systeemi, kun taas Elis on (tai ainakin haluaisi olla) avoin systeemi: solmia yhteyksiä itsensä ulkopuolelle, antautua vuorovaikutukseen.

No, lukijan ei tietenkään tarvitse tulkita Lohtua samoin kuin minä sitä kirjoittaessani. On vain hyvä, jos muut löytävät siitä eri asioita kun minä.”