Rakkaus uhattuna

Harmi, että Unibetissa ei voi lyödä vetoa siitä, minkälaisen kirjan Tuomas Nevanlinna ja Jukka Relander seuraavaksi julkaisevat. Jos voisi, laittaisin rahat likoon sen puolesta, että Uskon sanojen jälkeen tulee Rakkauden sanat.

Rakkaus on nyt kova juttu filosofipiireissä, aivan kuten uskonto oli vähän aikaa sitten.

”Kiinnostus kristinuskoa kohtaan heräsi minulle puhtaasti älyllistä tietä. Yhtäkkiä keskeiset eurooppalaiset vasemmistofilosofit alkoivat kirjoittaa Paavalista (italialainen Giorgio Agamben, ranskalainen Alain Badiou, slovenialainen Slavoj Žižek). Juutalaistaustaiset ajattelijat Emmanuel Levinas ja Jacques Derrida olivat jo tätä ennen kirjoittaneet laajasti uskonnollisista teemoista”, Nevanlinna selitti Uskon sanoissa.

Nyt puuhakkaita filosofejamme johdattelee rakkauden teemoihin Alain Badiou, jonka parin vuoden takainen Éloge de l’amour (julkaistu vastikään myös englanniksi nimellä In Praise of Love) vaatii, että rakkauden käsite on keksittävä uudelleen. Rakkaus nimittäin on nykymaailmassa uhattuna.

Rakkaudesta on kirjoittanut hiljattain myös Pascal Bruckner, jota käsittelin taannoisessa merkinnässäni, mutta hän tuskin samalla tavalla elähdyttää Nevanlinnaa ja Relanderia kuin Badioun kaltainen älymystön superstara. Vaikka Bruckner katsoo olevansa poliittisesti vasemmalla, hänelle nyrpistetään nenää, koska hän on kirjoittanut sapekkaasti länsimaisten intellektuellien kulttuurisesta itseinhosta.

Badiou sen sijaan on vanha maolainen, joka edelleen pitää kiinni siitä, että kulttuurivallankumous oli pohjimmiltaan hyvä juttu, vaikka sen käytännön toteutus jättikin jonkin verran toivomisen varaa.
Maolainen tai ei, Badiou puhuu rakkaudesta välillä jopa haaveksivan kauniisti. Ne, jotka toivovat löytävänsä In Praise of Lovesta 75-vuotiaan ikiradikaalin kiivailemassa vapaasta lemmestä, joutuvat karvaasti pettymään. Badiou ajattelee perusasioista aika lailla samoin kuin keskiverto naistenlehden kolumnisti: himoa ja rakkautta ei pidä sotkea toisiinsa. Himo muuttaa toisen ihmisen objektiksi, hänestä tulee vain ”rintaa, reittä ja revää” entistä eduskunnan puhemiestämme lainatakseni, kun taas rakkaus tekee todeksi ”ihmeen nimeltä me” ilmaistakseni asian niin tommytabermannmaisesti kuin osaan.

Koska Badiou on filosofi eikä runoilija, hän ei tietenkään puhu ”ihmeestä nimeltä me”, vaan identiteetin syrjään työntämisestä ja eron syleilemistä. Hänen mielestään rakkaus on pohjimmiltaan pyrkimystä totuuteen.

”What kind of truth? you will ask. I mean truth in relation to something quite precise: what kind of world does one see when one experiences it from the point of view of two and not one?”

Sunnilleen samat asiat, jotka Badiou rakkaudesta lausuu, voi lukea esimerkiksi Michel Houellebecqin romaaneista ilman filosofista käsiteapparaattia.

Läpi tuotantonsa Houellebecq käsittelee ”rakkauden saarekkeita”, useimmiten menneessä aikamuodossa. Mahdollisessa saaressa – joka jo nimessään viittaa tähän saareke-ajatukseen – hän määrittelee rakkauden tilaksi, jossa yksilöllisyys alkaa säröillä ja maailmassa olemisen ehdot määrittyvät uudelleen. Oman egonsa ainutkertaisuuteen (tai badioulaisittain ilmaistuna identiteettiin) ripustautuva ihminen ei kuitenkaan kykene tuntemaan aitoa, pyyteetöntä rakkautta.

Mahdollisen saaren päähenkilö Daniel suistuu tuhoon pidäkkeettömän hedonismin hengettären vuoksi. Daniel haluaa rakastaa ja tulla rakastetuksi, mutta hänen sydämensä valittu, Esther ei pysty tuntemaan mitään halua ja nautintoa kummempaa: ”Esther ei pitänyt rakkaudesta, hän ei halunnut olla rakastunut, hän kielsi sen yhteenkuuluvuuden ja riippuvuuden tunteen, ja koko hänen sukupolvensa teki samoin.”

Mitä vaihtoehtoja Danielin kaltaisilla rakkaudennälkäisillä on tämän kaltaisessa maailmassa? Ainakin huonoja vaihtoehtoja: he voivat a) ajautua kyynisyyteen, nihilismiin ja itsetuhoon tai b) lähteä deittilinjoille onneaan kokeilemaan. Koska elämme maailmassa, jossa luovuus ja innovatiivisuus tarkoittavat asioiden mahdollisimman tehokasta tuotteistamista, alkavat deittilinjatkin olla viimeisen päälle viritettyjä kaupallisia koneistoja.
 
Jos nykymaailmassa on onnelisuus- ja varallisuusvalmentajia, tuskin ketään yllättää se että on myös rakkausvalmentajia. Badioun kirjassa kiinnostavinta on se, kuinka hän analysoi ranskalaisen deittipalvelu Meeticin toimintaa ja olemusta. Yksi Meeticin mainoslauseista kuuluu: ”Rakkautta ilman kärsimystä!” Yhtiö siis lupaa asiakkailleen, että lemmen unelmat toteutuvat täsmävalinnalla eli seulomalla mahdollisten partnerien joukosta sen, jonka maku, mieltymykset, toiveet ja elämänarvot vastaavat parhaiten omia. Näin voi välttää turhien sydänsurujen karikot.
 
Badiou puhuu riskittömästä turvarakkaudesta, ja vertaa sitä Yhdysvaltain armeijan pyrkimyksiin käydä sotaa ”minimaalisilla henkilövahingoilla” nykyaikaisinta aseteknologiaa hyödyntäen. Paradoksaalisesti turvarakkaus ei kuitenkaan ole jälkiteollisen yhteiskunnan edistynyt parisuhdemalli vaan pikemminkin paluuta menneisyyteen, järjestettyihin avioliittoihin. Erona vain on se, että avioliiton järjestäjinä eivät tällä kertaa ole despoottiset perheenpäät vaan rakkaudennälkäiset itse omien rakkausvalmentajiensa opastamina.
 
Badioun mielestä Meeticin kaltaiset toimijat ynnä koko riskittömän turvarakkauden käsite edustavat uhkaa rakkaudelle, ja olen hänen kanssaan samaa mieltä. Uhkana on rakkauden typistyminen vain yhdeksi hedonismin ja nautinnonhalun ilmenemismuodoksi.
 
Voisi jopa puhua liberalismin petoksesta rakkauden saralla: ”In effect I think that liberals and libertarians converge around the idea that love is a futile risk. And that, on the one hand, you can have a kind of well-planned marriage pursued with all the delights of consummation and, on the other, fun sexual arrangements full of pleasure, if you disregard passion. Seen from this perspective, I really do think that love, in today’s world, is caught in this bind, in this vicious circle and is consequently under threat.”
 
Vielä eräs anekdootti. Luin jostain naistenlehdestä suomalaisen kauneusalan yrittäjän ja hänen miehensä haastattelun. Siinä mies sanoi, että jos tämä hänen vaimonsa (siis tämä kauneusalan yrittäjä) yhtäkkiä lihoisi parikymmentä kiloa, se tuntuisi petokselta. Eihän hän pullukan naisen kanssa naimisiin mennyt, ei sellainen kuulu sopimukseen. Moista sopimusrikkomusta ei nykypäivän libertaristinen rakkaus sulata eikä kestä.

Huimaa proosaa syksyllä suomeksi

Palkkatyön kiistattomiin etuihin kuuluu kesäloma. Se alkoi kohdallani toissapäivänä.

Merkittävä osa kuudesta lomaviikostani kuluu yksityisten päähänpinttymieni eli kaunokirjallisten töiden parissa. Siitä on luovuuden palo ja innovatiivisuuden roihu kaukana, ainoana henkisenä johtotähtenäni pidän alkukantaisen karkeaa raatamisen eetosta.

Ensi syksyn julkaisuohjelmaan eivät tekeillä olevat tekstini ehdi, vaan ovat vasta ensi vuoden juttuja. Tuleva kirjasyksy on minulle ensimmäinen sitten vuoden 2008, kun en julkaise mitään. Tuntuu kivalta olla sivussa hulinasta, vaihteeksi.

Useimmat kustantamot ovat jo esitelleet ensi syksyn ohjelmansa, ja varsinkin käännöskirjallisuuden ystäville on luvassa herkkupaloja. Siltalalta tulee uusi suomennos Louis-Ferdinand Célinen klassikosta Niin kauas kuin yötä riittää sekä kokoelma David Foster Wallacen esseitä otsikolla Hauskaa, mutta ei koskaan enää. Olen riemuissani siitä, että DFW:tä saadaan vihdoinkin suomenkielisen yleisön ulottuville. Suomennos sisältää tekstejä DFW:n esseekokoelmista A Supposedly Fun Thing I’ll Never Do Again ja Consider the Lobster.

Minulla on parhaillaan työn alla kaksikin tekstiä DFW:stä — pitkä omakohtainen essee suhteestani hänen tuotantoonsa ja tiiviimpi esittelynomainen juttu hänen merkityksestään nykykirjallisuudelle. Osa kesälomastani kuluu siis DFW:n parissa, joten ei hänestä nyt sen enempää.

Ensi syksyn käännösromaaneista haluan nostaa tässä yhteydessä framille Cormac McCarthyn Blood Meridianin, jonka julkaisee WSOY suomeksi nimellä Veren ääriin. Suomalainen lukijakunta tuntee McCarthyn toki jo entuudestaan, siitä ovat pitäneet huolen Menetetty maa ja Tie. Niin hyviä kuin nämä uudemmat romaanit ovatkin, eivät ne yllä alun perin vuonna 1985 ilmestyneen Blood Meridianin tasolle. Jos pääsisin muutamaksi vuodeksi autiolle saarelle ja saisin ottaa seurakseni kottikärryllisen kirjoja, valitsisin empimättä mukaan Blood Meridianin. Luin sen ensimmäisen kerran muutama vuosi sitten Sisiliassa enkä meinannut muistaa lomailla ollenkaan, koska niin tiiviisti McCarthyn vanhahtavaa jenkkienglantia noudatteleva proosa imaisi minut mukaansa.

Blood Meridian todellakin kulkee erilaisessa kielellisessä rekisterissä kuin Menetetty maa ja Tie. Suomentaja Kaijamari Sivill on varmaankin joutunut puurtamaan aika lailla saadakseen tekstin tulkittua suomeksi. Harold Bloom on verrannut Blood Meridiania Herman Melvillen Moby Dickiin paitsi kerronnallisten asetelmiensa myös arkaaista puheenpartta viljelevän proosatyylinsä johdosta: sen verevyys ja rehevyys ovat varsin kaukana suoraviivaisen tehokkaasta modernistisesta proosasta.

Paitsi että Blood Meridian on aivan omanlaisensa kielellinen olio, sen henkilögalleriaan sisältyy eräs vaikuttavimmista hahmoista, jonka olen kaunokirjallisuudessa tavannut, mies nimeltä Judge Holden. Hän kuuluu Meksikon ja Teksasin rajaseuduilla intiaaneja murhaavan ja skalpeeraavan Glantonin jengin johtajiin. Jos näkisin painajaisia romaanihenkilöistä, Judge olisi niiden itseoikeutettu pääpahis. McCarthy paisuttaa Judgen suorastaan myyttisiin mittoihin: hän on paatuneiden ammattitappajien keskuudessa paitsi viisain ja kaunopuheisin myös säälimättömin ja verenhimoisin, ylimaallisen demoninen. Hän myös jää Glantonin jengistä ainoana henkiin, ja on helppo uskoa Judgea, kun hän julistaa, ettei kuole koskaan.

”His feet are light and nimble. He never sleeps. He says that he will never die. He dances in light and in shadow and he is a great favorite. He never sleeps, the judge. He is dancing, dancing. He says that he will never die.”

Joitakin lukijoita Blood Meridianin väkivaltaisuus saattaa häiritä, sillä kirja on lähestulkoon yhtä tappo-orgiaa ensimmäisiltä viimeisille sivuille. Olisi kuitenkin väärin sanoa McCarthyn estetisoivan verenvuodatusta mestarillisella kielellään. Blood Meridian on hurmeinen shakespearelainen tragedia, joka johdattaa lukijan keskelle apokalypsia. Ne, jotka ovat lukeneet Tien, tietävät kuinka taitava McCarthy on kuvaamaan lopun näkyjä. Blood Meridianissa apokaplyptisen tyhjyyden tilalla on apokalyptinen julmuus. Toisaalta McCarthy tuskin tippaakaan paisuttelee verenvuodatuksen kuvauksiaan, sillä kirjassa kuvatut tapahtumat olivat arkipäivää Meksikon ja Teksasin rajaseudulla 1800-luvun puolivälissä.

Minkäänlaista spektaakkelimaisuutta ei Blood Meridianin väkivaltaisuudessa ole, kirjan hahmot eivät ole 1800-luvulle siirrettyjä toimintasankareita. Yhdellä tasolla verenvuodatukseen turtuu kirjan edetessä, kuten varmaan turtuu sodassakin siihen, että ympärillä kuolee joukottain ihmisiä. Toisella, syvemmällä tasolla McCarthyn kerronnasta välittyy väkivallan armottomuus ja lopullisuus. Kun teoksen toinen päähenkilö Kid kuolee, turtumus väistyy ja sisimpään hiipii menetyksen tunne. En usko, että tuo tunne kouraisisi niin syvältä, jos McCarthy olisi häivyttänyt väkivallan taustalle ja keskittynyt kuvaamaan  Glantonin jengin yksittäisten hahmojen sielunelämää sisäisen monologin keinoin. Ulkoisissa tapahtumissa kulkeva, psykologisoivia selityksiä tyrkyttämätön kerronta onnistuu vavahduttamaan enemmän.

Lopuksi vielä täky blogini lukijoille: lupaan ostaa kirjakaupasta ensi syksynä neljä kappaletta Veren ääriin -teosta, Blood Meridianinin suomenkielistä laitosta. Postitan ne blogini lukijalahjana neljälle ensimmäiselle, jotka lähettävät yhteystietonsa gmail.com -osoitteeseeni.

Tähdennettäköön, että tämä ei ole salakavala kustantajan markkinointikampanja, jollaista joku saattaisi epäillä, koska WSOY myös minun kustantajani. Ei ole kyse muusta kuin siitä, että tapanani on ollut ostella ikään kuin kustantajia tukeakseni omalla rahalla merkittäviä kotimaisia käännöskirjoja, vaikka olisinkin lukenut ne alkukielellä. Blood Meridian on niin tärkeä kirja, että haluan ostaa sen myös neljälle muulle.

TIEDOKSI: Neljä ensimmäistä ehtivät jo ilmoittaa itsestään, ja olen heille meilitse kuitannut.

Eriskummallinen romaani Himmlerin aivoista

Jeesus Nasaretilaisella oli mietiskellessä tapana kohottaa hiukan kulmakarvojaan.

Jokainen elämäkerran kirjoittaja haaveilee joskus tuollaisen lauseen kirjoittamisesta. Jokainen historiallisen romaanin kirjoittaja täyttää teoksensa tuollaisilla lauseilla.

Luemme fiktiivistä proosaa, jotta meille valehdeltaisiin. Jokainen romaani on valhe, mutta historiallinen, ”tositapahtumiin” perustuva romaani valheista suurin. Jotta hyväksyisimme niin suuren valheen, pienten yksityiskohtien on pidettävä paikkansa.

Kun lukija huomaa historiallisessa romaanissa faktavirheitä tai anakronismeja, hän pahoittaa mielensä. Jos moisia mielipahan aiheita on kirjassa paljon, lukukokemus on pilalla. Eihän tämä menekään ”tositapahtumien” mukaisesti! Ei ole uskottavaa!

Faktavirheet ja anakronismit muistuttavat lukijaa siitä, että hänelle valehdellaan. Toki hän tietää kirjaan tarttuessaan, että se on ”vain” fiktiota, mutta lukiessaan hän ei halua tulla muistutetuksi siitä että hänelle valehdellaan.

Jostain syystä useimmat lukijat eivät kuitenkaan pahoita mieltään, jos historiallisessa romaanissa Jeesus Nasaretilaisen kerrotaan mietiskellessään kohottaneen kulmakarvojaan. Päinvastoin. Tällaiset kerronnalliset detaljit tekevät henkilöhahmoista todenmukaisia, uskottavia, aidontuntuisia. Lukija samastuu heihin, välittää heistä kuin rakkaista ystävistään. Siitä huolimatta, että moiset detaljit ovat suurelta osin kirjailijan mielikuvituksen tulosta.

Laurent Binet´n HHhH, josta olen täällä aiemmin maininnut, on siitä eriskummallinen historiallinen romaani että se sanoutuu tyystin irti todellisuusilluusion luomisesta puhuttelevilla mutta keksityillä detaljeilla. HHhH käsittelee Prahan teurastajan Reinhard Heydrichin salamurhaa. Aiheesta on aiemminkin kirjoitettu kirjoja ja tehty elokuvia, ja ne vilisevät faktavirheitä, kuten Binet huolekkaasti osoittaa. Binet vertaa historiallisten romaanien tekijöitä korruptoituneisiin rikostutkijoihin, jotka väärentävät todistusaineistoa. Heille on tärkeämpää kirjoittaa vetävää tarinaa kuin tehdä oikeutta ”tositapahtumille”.

HHhH:ssa Binet leikkii välillä perinteistä kertojaa ja laittaa kirjan hahmot käymään kuvitteellisia dialogeja, mutta toteaa heti perään, että emmehän me mitenkään voi tietää mitä itse kukin sanoi. ”Olen aina vihannut realistisia juoniromaaneja”, Binet puuskahtaa. Hän pyrkii juurimaan tekstistään irti kaiken sellaisen, millä ei ole vankkaa todellisuuspohjaa ja mitä ei ole voitu luotettavasti dokumentoida. Kirjan edetessä kohti loppuaan Binet päätyy epäilemään sellaisiakin asioita, joita piti aikaisemmin päivänselvinä, esimerkiksi Heydrichin virka-auton väriä. Oliko se sittenkään musta? Mitä jos se olikin vihreä?

Sanomattakin on selvää, ettei tällaisista lähtökohdista synny ”koherenttia” historiallista romaania. Eikä ole tarkoituskaan. Binet venyttää todenmukaisuuden vaatimuksen niin äärimmäisiin mittoihin että koko historiallisen romaanin käsite alkaa näyttää tyystin absurdilta. Jos emme hyväksy pieniä valheita ( faktavirheitä tai anakronismeja), miten voisimme hyväksyä myöskään suurta valhetta (”tositapahtumiin” perustuvaa realistista juoniromaania).

No, eiväthän nämä ajatukset sinänsä omaperäisiä ole, kirjailijoita on monesti ennenkin sanottu huijarisaarnaajiksi, mitä he tietysti ovatkin. Binet’n ansiot ovat kuitenkin siinä, että hän saa kysymyksenasettelunsa tuntumaan paitsi kiintoisilta myös koskettavilta, jopa sydämeenkäyviltä. HHhH:ta varten Binet on kahlannut läpi suunnilleen kaiken aineiston mitä Heydrichista, salamurhasta ja salamurhan tehneestä tshekkiläis-slovakialaisesta kaksikosta on saatavilla. Hänen todellisuusnälkänsä ja maaninen suhtautumisensa faktoihin vaikuttaa niin viiltävästi koetulta että se herättää väistämättäkin myötätuntoa ja myötäelämisen halua, romaanin kirjoittajaan alkaa samastua kuin kirjan henkilöhahmoon.

HHhH on pikemminkin prosessuaalinen ja ennakoimattomasti täydentyvä teksti kuin tarkkarajainen kaunokirjallinen teos. Se ei ole pelkästään kirja Heydrichistä ja salamurhasta vaan yhtä paljon, ellei enemmänkin, kirja Heydrichistä ja salamurhasta kirjoittamisesta. Välillä HHhH:ta lukee kuin tutkijan muistikirjaa, mikä on virkistävä kokemus minun kaltaiselleni lukijalle, jota kiinnostavat ei-teosmaiset tekstit, kuten muistiinpanot, kirjeet, päiväkirjamerkinnät, fragmentit.

Se että Binet saa tällaisesta aineistosta ja tällaisella lähestymistavalla aikaiseksi vetävän romaanin kertoo, kuinka taitava, kekseliäs ja eläytymiskykyinen kirjailija hän on. Toisin sanoen Binet osaa kyllä käyttää prosaistin tärkeimpiä työkaluja, mutta hän haluaa tehdä niillä erilaisia juttuja kuin perinteisemmän kertomakirjallisuuden tekijät.

Toivottavasti HHhH suomennetaan. Silläkin uhalla, että jokunen suomalainen päivälehtikriitikko saa aiheen moitiskella Binet´tä turhasta ja itsetarkoituksellisesta kikkailusta.

P.S.

Jos ihmettelette, mistä kirjan nimi tulee niin se on lyhenne saksan kielen sanoista ”Himmlers Hirn heißt Heydrich”. Eli Heydrich todellakin oli Himmlerin aivot. Hyvä että saivat hänet hengiltä.