Ironiasta

”Irony’s useful for debunking illusions, but most of the illusion-debunking in the U.S. has now been done and redone. Once everybody knows that equality of opportunity is bunk and Mike Brady’s bunk and Just Say No is bunk, now what do we do? All we seem to want to do is keep ridiculing the stuff. Postmodern irony and cyninicism’s become an end in itself, a measure of hip sophistication and literary savvy. Few artists dare to try to talk about ways of working toward redeeming what’s wrong, because they’ll look sentimental and naive to all the weary ironists. Irony’s gone from liberating to enslaving. There’s some great essay that has a line about irony being the song of the prisoner who’s come to love his cage.”

Näin sanoo David Foster Wallace kirjassa Conversations with David Foster Wallace, joka kokoaa yksiin kansiin hänen tärkeimpiä haastattelujaan.

Suosittelen sitä lämpimästi kaikille Wallacen lukijoille sekä mahdollisille tuleville lukijoille, joille tämä haastattelukirja toimii hyvänä johdatuksena. Wallacella oli uskomaton kyky käsitellä monimutkaisia teemoja ja asiayhteyksiä helposti lähestyttävällä tavalla, ilman teoriapuhetta, josta hän erästä haastattelijaansa ojentaa: ”You’ve got a gift for the lit-speak, LM. Who wouldn’t love this jargon we dress common sense in: ’formal innovation is no longer transformative, having been co-opted by the forces of stabilization and postindustrial inertia,’ blah blah.”

Tuo ”hieno essee”, johon Wallace viittaa tuon kursivoidun sitaatin lopussa on hänen oma esseensä. Eli kuvitelkaamme pilke hänen silmäkulmaansa.

Plutokratian puolustus

Taannoisen (”pieneen esseemölinään” liitetyn) merkintäni kommentiosastolla vihjasin kirjoittavani tänne Björn Wahlroosin kirjasta Markkinat ja demokratia Loppu enemmistön tyrannialle. Olen lukenut kyseisen teoksen, lähinnä työn puolesta, ja työstä se kävikin.


Mikähän siinä mahtaa olla, että Wahlroosin edustaman genren, arvohenkilöiden asiaproosan, saralla on niin vähän sellaisia, jotka osaavat tehdä kiintoisaa tai edes luettavaa tekstiä? Max Jakobson on Suomessa tämän alan suvereeni mestari. Wahlroos ei yllä lähellekään hänen tasoaan. Markkinat ja demokratia on asiaproosana yhtä uuvuttavaa kuin tärkeilevää.


Pohdin pitkään kannattaako minun kirjoittaa tästä kevään kohukirjasta mitään. Otavan tuore tiedote ei ainakaan rohkaissut keskustelua jatkamaan. Tiedotteessa kerrotaan, että ”vilkas keskustelu” siivittää kirjan myyntiä, ja siitä on otettu jo neljäs painos. Tuskin ne ensimmäiset ihan pieniä painoksia olivat. Ehkä tämäkin merkintä tuo muutaman ostajan lisää.


Suurempi syy empimiseeni on kuitenkin se, että Timo Harakka kirjoitti Helsingin Sanomiin Markkinoista ja demokratiasta todella ansiokkaan ja perusteellisen arvion. Siinä sanotaan useimmat niistä asioista, jotka olin ajatellut täällä sanoa. Siksipä merkintäni koostuu lähinnä reunahuomautuksista Harakan tekstiin.


Harakan blogissa eräs kommentoija sanoo, että Hesarin arviossa ei mainita Ayn Randia. Se onkin tähdellinen huomautus. Markkinat ja demokratia nimittäin kertoo saman tarinan kuin Ayn Rand teoksessaan Atlas Shrugged, joka ymmärtääkseni on Wahlroosin lempiromaani. Olen käsitellyt kyseistä teosta blogissani aiemmin. Wahlroos varoittelee, että rikkaat ja lahjakkaat ihmiset eivät suostu loputtomiin elämään tulojen uudelleenjakoon keskittyvän enemmistön tyrannian (eli hyvinvointivaltion) alaisuudessa, vaan ottavat jalat alleen, muuttavat sellaiseen paikkaan, jossa on mieluisampi hallitusmuoto. Vapaan liikkuvuuden maailmassa se onnistuu.


Huomionarvoisena voi pitää sitä, että pitkien aikasarjojen perusteella pohjoismaiset osakkeet sijoittuvat kansainvälisissä tuottovertailuissa terävimpään kärkeen. Hyvinvointivaltio on siis ollut hyvä paikka myös sijoittajille, ainakin menneisyydessä. Wahlroos kuitenkin on varma, että hyvinvointivaltioiden ankarat veromallit on tuomittu häviämään kansainvälisessä kilpailussa. Joutavat siis historian roskakoriin.


Wahlroos arvostelee historiantutkijoita siitä, että he eivät huomioi tai tajua taloudellisten seikkojen painavuutta ihmiskunnan kehityksessä. Tällaisen kritiikin jälkeen on masentavaa lukea Wahlroosin omaa perin tarkoitushakuista historiallista analyysiä. Räikeimmillään hän kytkee eurooppalaiset hyvinvointivaltiot samaan tyrannioiden ketjuun fasismin ja stalinismin kanssa: ”Niinpä 1900-luku nosti ennennäkemättömän enemmistön tyrannian aallon ensin fasismina ja toisen maailmansodan jälkeen varsinkin ylimpien tuloluokkien henkilöverotuksen nousuna.”


Tässä kohdin on syytä nostaa esiin Friedrich Hayek, jonka The Road to Serfdom -kirjaa Wahlroos on ylistänyt joissakin haastatteluissa. Vuonna 1944 julkaistussa teoksessaan Hayek hyökkää raivoisasti vasemmistoa vastaan, koska on varma että hyvinvointivaltioon ja markkinoiden sääntelyyn tähtäävät poliittiset ohjelmat johtavat vääjäämättä tyranniaan ja orjuuteen. Samansisältöistä viestiä Wahlroos on toistanut iät ajat ja toistaa myös kirjassaan. Hän ei halua erottaa sitä historiallista kontekstia, jossa Hayek profetiansa esitti. Hayek eli nuorena miehenä Itävallassa, jossa koki ensin taantumuksellisen vallankaappauksen ja myöhemmin natsien miehityksen, kunnes lähti maanpakoon ja nousi Chicagon koulukunnan uusliberalististen taloustieteilijöiden oppi-isäksi. Hayek syytti Euroopan murhenäytelmästä ennen muuta vasemmistoa, ja piti selvänä että vasemmiston virheet johtaisivat myös sodan jälkeen kammottaviin lopputuloksiin. Sodanjälkeinen talousihme ja eurooppalaisten hyvinvaltioiden menestyksen vuosikymmenet veivät Hayekin profetioilta uskottavuutta.


Tony Judt on kirjoittanut: ”Niinpä kun tavanomaisia kliseitä vapaista markkinoista ja länsimaisista vapauksista kerrataan, toistetaan oikeastaan — kuin sammuvan tähden valoa — keskustelua, jota innostivat ja kävivät 70 vuotta sitten enimmäkseen 1800-luvun lopssa syntyneet miehet. Taloustieteellisiä termejä, joilla tänään rohkaistaan ajattelemaan, ei tietenkään yleensä liitetä näihin kaukaisiin poliittisiin erimielisyyksiin ja kokemuksiin. Useimmat kaupallisen alan korkeakouluopiskelijoista eivät ole kuulleetkaan kaikista näistä eksoottisista ulkomaisista ajattelijoista.” (Huonosti käy maan. Like 2010.)


Tätä sammuvan tähden valoa jakelee Wahlroos, jonka mielestä historiantutkijat eivät ole tehtäviensä tasalla.


Minulle henkilökohtaisesti häkellyttävin huomio Markkinoita ja demokratiaa lukiessa oli se, kuinka vähän Wahlroosin ajattelun peruskuvio on muuttunut hänen taistolaisvuosistaan. Se näyttää häkellyttäneen Harakkaakin, sillä Hesarin arvionsa alussa hän siteeraa samaa kohtaa, jossa itsekin nikottelin: ”Korvaamalla luokkaristiriita kilpailulla ja yhteiskunnallinen vallankumous luovalla tuholla voimme kehittää uuden, suuren historiannäkemyksen ja käyttää sitä ymmärtääksemme modernia maailmaa muokkaavia voimia ja prosesseja.”


Menestyneenä pankkiirina Wahlroos uskoo yhtä vahvasti historian liikelakeihin kuin radikaalissa nuoruudessaan, etumerkit vain ovat vaihtuneet: kapitalismi on edistyksellinen ja sosialismi (tai hyvinvointivaltion mallit) taantumuksellinen voima. Onhan tämä vähän surkuhupaisaa. ”Suuresta historiannäkemyksestä” puhuvat nykyisin yleensä vain harrastelijat ja populistit.


Teoreettisesta mahtipontisuudestaan huolimatta Markkinat ja demokratia on kuitenkin pohjimmiltaan pelkkä monimiljonäärin poliittinen pamfletti. Wahlroosille ei vain riitä se, että hän kertoisi mikä häntä miellyttää ja mikä ei (vaikka sillä tavalla kirjasta olisi varmaan tullut iskevämpi ja luettavampi). Hän haluaa antaa myös maailmanselityksen, tulla suureksi yhteiskunnalliseksi ajattelijaksi. Siinä hän muistuttaa itseään rikkaampaa ja maineikkaampaa George Sorosia, joka päätti vanhoilla päivillään ruveta filosofiksi.


Ne, jotka ovat valmiiksi kaikesta samaa mieltä varmaankin vaikuttuvat Wahlroosin teeseistä. Ulkomaankauppaministeri Alexander Stubb kuulemma twiittasi tuoreeltaan, että ”deep, deep book.” Myöhemmin hän tuomitsi Dagens Industrin haastattelussa Harakan Hesariin kirjoittaman arvostelun pateettiseksi pohjanoteeraukseksi.


”Det är lätt att driva en polemisk debatt om Björn Wahlroos teser. I Finland hade Huvudstadsbladet en kritisk, men analytisk recension om boken. Helsingin Sanomat stod där-emot för bottennoteringen, med en ideologiskt präglad recension, där skribenten inte kunde skilja mellan sina fördomar om författaren och innehållet av boken. Recensionen var rent ut sagt patetisk.”


On joskeenkin hupaisaa, että Stubb syyttää Harakkaa ideologisuudesta. Ikään kuin Wahlroosin kirja ei olisi läpeensä ideologinen. Alex hei, sä olet aika tsoukki!

Yhden esseeminän tunnustuksia

”Here is a late learning: a fiction writer who also writes essays is looking for trouble. While stories and novels under the eye of a good reader are permitted to bask in the light of the free imagination, essays are held to a sterner standard.”

”An essay is rarely seen to be bewitched contraption in the way of a story. An essayist is generally assumed to be a reliable wittness, sermonizer, lecturer, polemicist, persuader, historian, advocate: a committed intelligence, a single-minded truth-speaker.”

”All these notions are, I am afraid, plain foolishness. They imagine that there is a commanding difference between essays and stories, and that the difference is pure: essays are ’honest’ and stories are made up. The reality is otherwise: all good stories are honest and most good essays are not.”

”What is fictitious about the essay is that it is pretending not to be made up — so that reading an essay may be more dangerous than reading a story.”

”The essays herein do represent me: didn’t I tackle them, shouldn’t I ’take responsibility’ for them, whatever unease (or even alienation) they may cause me afterward? What I am repudiating, though, is the inference that a handful of essays is equal to a Weltanschauung; that an essay is generally more than simply another fiction — a short story told in the form of an argument, or a history, or even (once in a very great while) an illumination. But never a tenet.”

Yllä olevat lainaukset ovat Cynthia Ozickin esseekokoelman Metaphor & Memory esipuheesta.