Eugenides

”Unreal City
Under the brown fog of a winter noon
Mr. Eugenides, the Smyrna merchant
Unshaven, with a pocket full of currants.”
T.S. Eliot: The Waste Land

Toisin kuin edellisessä merkinnässä lupasin, en kirjoitakaan vielä Roland Barthesista ja hänen romaaneja koskevista pohdinnoistaan. Teen sen vasta seuraavassa merkinnässä.

Tähän väliin kirjaan joitakin huomioita Jeffrey Eugenidesista, joka vieraili Helsingissä viime viikolla kertomassa äskettäin suomeksi ilmestyneestä romaanistaan Naimapuuhia (kirjoitin siitä pari kuukautta sitten).

Tapasin Eugenidesin Helsingin illassa ja yössä, enkä tietenkään malttanut olla kertomatta hänelle, että näin Naimapuuhien Leonardissa David Foster Wallacen piirteitä. Samaa ovat Eugenidesille sanoneet – kyllästymiseen asti monet muutkin. Hän itse korosti, että yhtymäkohdat ovat satunnaisia eivätkä tietoisesti luotuja.

Totuus onkin, että Leonardin ja Wallacen välillä ei ole paljon muuta yhteistä kuin älyllinen puheenparsi, superaivot ja se tärkein bandana-huivi. Leonardin mentaaliset ongelmatkaan eivät ole samanlaisia kuin Wallacen, joka vaikean depressionsa vuoksi päätyi riistämään hengen itseltään.

Eugenides tunsi Wallacen mutta lähinnä kollegiaalisesti, varsinaisia ystäviä he eivät olleet. Ensi syksynä ilmestyvän ensimmäisen Wallace-elämäkerran tekijä D.T. Max on ollut yhteydessä myös Eugenidesiin.

Muistakin kirjailijoista oli puhetta. Ylistin Curzio Malapartea, kuten yleensä teen silloin kun tapaan ihmisiä. Eugenides kertoi käyneensä Caprin saarella Casa Malapartessa. Minäkin haluaisin käydä joskus.

”You guys are highly readable”, sanoin Eugenidesille amerikkalaisista nykykirjailijoista. Hän nyökytteli päätään. Ja miksei olisi nyökytellyt, edustaahan hän samaa ”vanhan kunnon romaanin” koulukuntaa kuin vaikkapa Jonathan Franzen. Tämän koulukunnan edustajat kirjoittavat paksuja mutta koukuttavia romaaneja, joissa henkilökohtaiset elämänkäänteet ja yhteiskunnallinen todellisuus nivoutuvat toisiinsa. Sanottavaa on yleensä paljon, mutta se tuodaan esille lavean epiikan keinoin eikä esseemäisesti, kuten monet eurooppalaiset kirjailijat tekevät.

Eugenidesin tavatessani minulla oli kesken hänen Pulitzer-palkinnon voittanut toinen romaaninsa Middlesex, joka kuuluu ”vanhan kunnon romaanin” koulukunnan huippusuorituksiin. Se on toisaalta sukusaaga, toisaalta nuoren amerikankreikkalaisen hermafrodiitin kasvukertomus. Calliope Stephanides, joka toimii myös romaanin kertojana, syntyy kaksi kertaa, vauvana tytöksi ja teininä pojaksi. Mukaan sotketaan antiikin tarut ja myytit, joissa hermafrodiiteilla on tärkeä sijansa.

Olen joskus valittanut, että minua häiritsee luettavuutta korostavissa amerikkalaisissa nykyromaaneissa liiallinen viimeistely. Pahimmillaan ne ovat kuin ylituotettua musiikkia, joka kuulostaa vaikuttavalta mutta ei jätä jälkeensä mitään. Middlesex ei onneksi ole tällainen kirja. Siitä ei ole viilattu pois kaikkia rosoja, vaan se on jopa hieman kömpelö, sympaattisella tavalla.

Kömpelyyden vaikutelman aiheuttaa se, että Stephanidesten sukusaaga ja Calliopen kasvukertomus eivät oikein löydä harmoniaa keskenään. Ne sysivät ja tuuppivat toisiaan, ja tätä vaikutelmaa vahvistaa Calliopen kertojanääni, joka välillä luopuu taustaroolistaan ja intoutuu kommentoimaan vanhempiensa ja isovanhempiensa elämänvaiheita. Helsingin Sanomien haastattelussa Eugenides sanoi, että hän kirjoittaa useampaa kirjaa yhtäaikaa. Middlesexiä lukiessa vaikuttaa että se on koostettu kahdesta erilaisesta käsikirjoituksesta. Kenties Eugenides on kreikkalaisia juuriaan selvitellessään ryhtynyt alun perin kirjoittamaan sukusaagaa ja siinä ohessa työstänyt antiikin myytteihin perustuvaa tarinaa hermafrodiitista.

Näistä kahdesta romaanin puoliskosta sukusaaga on vetävämpi ja eloisampi. Smyrnasta siirtolaisiksi Amerikkaan muuttavien Stephanidesten vaiheisiin mahtuu kaikkea sitä, mitä sukusaagoihin yleensä: väkivaltaa, intohimoa, petoksia, juonitteluja, synkkiä salaisuuksia. Vahvoilla kertojanlahjoillaan Eugenides saa näistä aineksista hienoa jälkeä. Kaikki mitä sukusaagassa tapahtuu tuntuu uskottavalta, todenkaltaiselta, samastuttavalta. Tekee mieli ottaa mukava asento nojatuolissa ja antaa tarinan imaista mukaansa.

Romaanin jälkipuoliskolla Calliopen kasvukertomuksessa tunnelma muuttuu ja todenkaltaisuuden illuusio menettää tehoaan. Tekstistä tuntuu huokuvan se epävarmuus, jota Eugenidesin on täytynyt tuntea yrittäessään eläytyä teini-ikäisen hermafrodiitin tuskaisaan kamppailuun identiteetistään. Calliopen muodonmuutos tytöstä pojaksi saa lukijan (siis minut ) ymmälle monessa kohdassa. Tältäkö hänestä todella tuntuu? Näinkö hän todella ajattelee? Onko tämä uskottavaa?

Toisaalta, kyseessä voi olla Eugenidesin tietoisesti valitsema kerrontastrategia. Kenties se hämmennys ja epävarmuus, jota lukija (siis minä) tuntee Calliopen kasvukertomuksen äärellä kuvastaa sitä hämmennystä ja epävarmuutta, joka nakertaa identiteetistään kamppailemaan joutuvan ihmisen sisintä? Se, että Eugenides ei ole luonut hermafrodiitti-päähenkilöstään kertomakirjallisuuden standardien mukaista pyöreää ja pinnallisella tavalla problemaattista hahmoa, on loppujen lopuksi oikea ratkaisu.

Romaanin, joka sisältää niinkin painavia teemoja kuin Middlesex, kuuluukin hieman häiritä.

Yökirjoittajan todellisuudesta

On kahdenlaisia kirjailijoita: niitä, jotka kirjoittavat aamuisin ja niitä, jotka kirjoittavat öisin.

Eräs tuntemani kirjailija herää joka aamu viideltä ja ryhtyy naputtelemaan tekstiä. Tehtyään töitä yhdeksään asti hän on loppupäivän vapaa kirjoittamisesta.

Olen joskus yrittänyt toimia samoin, mutta en ole onnistunut. En ilmeisesti ole rakentunut niin, että minusta voisi tulla aamuisin kirjoittava ihminen. ”Se on vain tottumuskysymys”, sanoo joku. Ehkäpä. Minulla on päivätyö, joten käytännön syistä olen joutunut omaksumaan yökirjoittajan elämänrytmin.

Toisaalta, en ole onnistunut aamukirjoittamisessa myöskään silloin, kun olen ollut päivätyöstäni pitkillä palkattomilla vapailla romaaneja työstämässä.

Roland Barthes pohdiskelee luentojensa pohjalta koostetussa teoksessa La préparation du roman (englanniksi The Preparation of the Novel) kaiken muun ohessa yökirjoittamista. Ilmeisten käytännön syiden (rauha, hiljaisuus, keskeytymätön yksinolo) lisäksi hän keksii yökirjoittamiselle ”myyttisempiä” ulottuvuuksia, jotka palautuvat kulttuurimme syvärakenteissa piilevään yön ja päivän vastakohtaisuuteen. Esimerkiksi monissa romanttisissa tarinoissa päivä erottaa rakastavaiset mutta yö yhdistää heidät taas. Yö on toinen todellisuus, ja kirjallisesti orientoituneen ihmisen mielessä usein se mielenkiintoisempi. Barthes sanookin, että yökirjoittajalle todellinen elämä alkaa, kun hän Balzacin romaanihahmon tavoin sulkeutuu huoneeseensa, sytyttää lamppunsa ja ”anoo hiljaisuudelta sanoja, yöltä ajatuksia.”

Tekstin mielihyvän asiantuntijana Barthes ymmärtää yökirjoittamisen nautinnot. Toisten nukkuessa ahkeroivaa kirjailijaa eivät kahlitse totunnaisen elämänjärjestyksen vaatimukset, ja hän kokee kieroa tyydytystä saadessaan luoda oman antisosiaalisen ja epäluonnollisen todellisuutensa paitsi tekstiinsä myös olemiseensa. ”Siinä on myös uskonnollinen aspekti”, Barthes arvelee. Yökirjoittaja on hänen mielestään kuin ramadania viettävä muslimi, jonka paasto (tekstistä erossa oleminen) päättyy auringon laskiessa.

On liikuttavaa, että näiden pohdintojen jälkeen Barthes tunnustaa: ”Itse olen aamun kirjoittaja, en koskaan yön, ja ehkä siksi osaan kuvitella mistä yökirjoittamisessa on kyse. Haluaisin työskennellä öisin, mutta ruumiini on kanssani eri mieltä.”

Niinpä. Minäkin osaan kuvitella, kuinka miellyttävää olisi nukutun yön jälkeen istahtaa aamuhämärässä koneen ääreen kirjoittamaan. Siinä vaiheessa, kun heräävän maailman äänet kantautuisivat korviini, olisin ehtinyt tekstissä monta tuhatta merkkiä eteenpäin. Voisin palata toisten ihmisten pariin tyytyväisenä siitä, että olen ehtinyt jo käydä jossain kaukana. Mutta eihän se ole minulle mahdollista. Ruumiini on kanssani eri mieltä.

(Jatkan Barthesin varsinaisista romaanipohdinnoista seuraavassa merkinnässäni).

Wal-Martin ja Jumbon näköinen maailma

Ne on taitavia varkaita, sanoi Täyssinä. Ne käyttää sotatalouden oppeja nerokkaalla tavalla. Wal-Mart leviää pitkin Amerikan mantuja klusteristrategian avulla. Ajatuksen ne on saaneet rypälepommista.”

Tämä katkelma Arto Salmisen Lahti-romaanista nousi mieleeni tänään lounastapaamisessa kuunnellessani tutun ekonomistin mietteitä. Hän muisteli, kuinka takavuosina hämmästeli Yhdysvaltain palvelusektorin hurjaa tuottavuuden kasvua. Sitten eräästä tutkimuksesta selvisi, että se selittyy suurimmaksi osaksi Wal-Martin toiminnalla.

Wal-Mart pyörittää vähittäiskauppaa tehokkaammin kuin yksikään armeija maailmassa sotakonettaan. Se on myös muuttanut Yhdysvaltoja enemmän kuin mitkään sodat pitkään aikaan. Itse asiassa Wal-Mart on muuttanut Yhdysvallat omaksi kuvakseen.

Jos perustan lämpöpuhaltimia maahantuovan firman ja haluan tuotteet Wal-Martin hyllyille, en voi tehdä kuten Lahti-romaanin antisankarina esiintyvä yrittäjäreppana, joka menee Keskon pääkonttoriin sydän pamppaillen tapaamaan sisäänostajaa. Wal-Mart pyytää minulta mallikappaleen nähtäväksi ja tiedustelee kuinka paljon lämpöpuhaltimia voin toimittaa. Mitään neuvotteluja ei käydä. Wal-Mart ilmoittaa sähköpostilla kelpaako tarjoukseni vai ei.

Wal-Martilla ei siis ole valtaisaa määrää väkeä käymässä myyntineuvotteluja tavarantoimittajien kanssa. Hieman kärjistäen organisaatiossa on vain huippu ja pohjakerros. Huipulla suuret pomot nostavat miljoonapalkkaa ja miljoonabonuksia. Pohjakerroksessa myyjät sinnittelevät nälkäpalkalla.

Tässähän se, yhden prosentin yhteiskunta pienoiskoossa.

Yhdysvallat tunnetaan tietoyhteiskunnan ikoneiksi nousseista firmoistaan, mutta tosiasiassa se on pikemminkin Wal-Mart-yhteiskunta kuin tietoyhteiskunta.

Paradoksaalisena voi pitää sitä, että Wal-Mart-yhteiskunta on informaatioteknologian vallankumouksen tuotos. Juuri sähköiset tietojärjestelmät ovat mahdollistaneet palvelusektorilla sen tuottavuuden kasvun, joka kulminoituu Wal-Martissa.

Tämän uljaan teknologisen edistyksen oheisvahinkona suunnaton määrä ihmisiä on käynyt ”tarpeettomiksi”. Markkinataloudella ei ole enää heille käyttöä kuin korkeintaan hanttihommissa.

Teollisessa yhteiskunnassa uudet keksinnöt loivat työtä monille, mutta jälkiteollisessa yhteiskunnassa uudet keksinnöt luovat rikkautta harvoille. Niin se käy.

Toki Yhdysvalloissa on edelleen myös keskiluokka, mutta voiko se hyvin ja onko sillä syytä uskoa tulevaisuuteen? Ehkä sille riittää kurjistumista odotellessa kulutus ja tittytainment (eli tissiviihde Zbigniew Brzezinskin mainiota termiä käyttääkseni)?

Palattuani iltapäivällä töistä kotiin minua odotti postilaatikossa mieluisa yllätys: Vesa Haapalan uusi runokokoelma Kuka ampui Ötzin? Olen ehtinyt vasta selailla sitä, mutta saatan jo aavistella että sen runsaina vyöryvät tekstimassat johdattavat minut syvälle niihin kulttuurisiin kerrostumiin, jotka aukeavat Wal-Mart-yhteiskunnan kimaltavien julkisivujen takana.

Tosin Haapalan kokoelmassa ei liikuta Wal-Martin käytävillä vaan Vantaalla Kauppakeskus Jumbossa. Se onkin minulle tuttu paikka, joten Kuka ampui Ötzin? näyttäytyy minulle kaiken muun lisäksi myös perverssinä kotiseuturunoutena sekä kirjaimellisesti että metaforisesti (metaforisesti siinä mielessä että kellepä nykyihmiselle spektaakkelien, elämysten ja kuluttamisen maailma ei olisi toinen tai vähintään kolmas kotimaa).

Hauska yhteensattuma, että juuri tämä kirja odotti minua kun saavuin kotiin Wal-Mart-pohdintojeni jälkeen.