Imperiumin ikävä

Niin kauan kuin olen kirjallisuutta harrastanut, olen tiennyt että on olemassa romaani nimeltä Radetzky-marssi. Nimi jäi mieleeni selatessani lukiolaispoikana Tammen Keltaisen kirjaston julkaisuluetteloa. Koska listassa on vain kirjailijoiden sukunimet, luulin ensin että Radetzky-marssin kirjoittaja on Philip Roth, jonka Portnoyn tautia pidin mestariteoksena, mutta sitten selvisi, että kirjoittaja onkin jokin tuntematon Joseph Roth. En viitsinyt lukea Radetzky-marssia, koska oli niin monta Philip Rothin teosta vielä lukematta.

Vuosien varrella Keltaisen kirjaston julkaisuluettelo on kasvamistaan kasvanut, ja aina sitä selaillessani olen numeron 84 kohdalla muistanut, kuinka luulin Josephia Philipiksi. En ole varma, kauanko siitä on, kun päätin ”jonain päivänä” lukea Radetzky-marssin, mutta kauan joka tapauksessa. Nyt olen sen vihdoin lukenut, ja ilokseni voin todeta, että Joseph Roth (1894-1939) on minulle lähes yhtä tärkeä kirjallinen löytö kuin Curzio Malaparte taannoin. He ovat kirjailijoina erilaisia, mutta heidän elämässään ja kirjallisessa urassaan on jotain samaakin: molemmat esimerkiksi työskentelivät journalisteina ja olivat viimeisinä vuosinaan katolilaisia (kuinka hartaita, sitä en osaa sanoa).

Malaparte heilui elämässään poliittisesta aatteesta toiseen, eikä Rothkaan ole helposti määriteltävä hahmo. Roth kirjoitteli lehtijuttuja sekä liberaaleihin että sosialistisiin sanomalehtiin, käyttipä jossain vaiheessa itsestään nimitystä ”Der rote Joseph”, vaikka loppujen lopuksi inhosi vasemman laidan radikaaleja yhtä palavasti kuin oikean laidan. Galitsiassa, Itävalta-Unkarin keisarikunnassa syntyneen Rothin elämää määritti juutalaisuus (hänen oikea nimensä oli Moses Joseph Roth, mutta hän pudotti Moseksen pois ensimmäisen maailmansodan aikana), ja se varmasti selittää, miksi Rothilla ei missään vaiheessa ollut samanlaisia oikeistosympatioita kuin Malapartella.

Weimarin tasavallan aikana Roth asui ja työskenteli pitkään Berliinissä, mutta poistui Saksasta ikuisiksi ajoiksi vuonna 1933, jolloin Hitler nousi valtaan. Radetzky-marssi valmistui vuonna 1932, joten se ehti parahiksi natsien kirjarovioissa poltettavaksi. Otettuaan hatkat Saksasta Roth kirjoitti ystävälleen Stefan Zweigille: ”Barbaarit ovat ottaneet komennon. Älä petä itseäsi. Helvetti on valloillaan.”

Hyvästijättö Saksalle oli epäilemättä kova pala Rothille, vaikka hänen kirjeenvaihtonsa (josta on julkaistu kattava nide englanniksi) sisältää vimmaisia vihanvuodatuksia Berliinistä ja berliiniläisistä: ”Kun tänne tulee, tuntuu kuin menettäisi sukupuolielimensä.” Rothin mielestä missään ei ollut niin rumia naisia (tai huoria) kuin Berliinissä. Kaikki miehet puolestaan käyttäytyivät kuin partionjohtajat. Sävykkäämpää Berliinin kuvausta englannin kielisenä käännöksenä voi lukea Rothin lehtiteksteistä koostetusta teoksesta What I Saw: Reports from Berlin 1920-1933. Nuo tekstit edustavat journalismin vanhaa kunnianarvoista juttutyyppiä feuilletonia, joka nykymaailmassa on saanut väistyä tärkeilevien kolumnien tieltä. Roth itse luonnehti lehtijuttujaan ”tosiasioiden ilmaisemiseksi puolessa sivussa”. Jos verrataan Rothin journalismia Malaparteen, on sanottava, että Malaparten käsitys ”tosiasioista” oli…öh… luovempi ja laveampi, vaikka toki Rothkin ymmärsi kirjallisten efektien päälle: ”En ole mikään reportteri”, hän sanoi eikä pitänyt reporttereja, todellisuuden passiivisia (ja naiiveja) ylöskirjaajia, suuressa arvossa.

Mahdollinen yhteinen piirre Rothin ja Malaparten välillä on, että he olivat molemmat upseereja. Sanon mahdollinen, koska Rothin tekemisistä ensimmäisessä maailmansodassa ei ole täyttä varmuutta. Hän itse väitti palvelleensa upseerina ja joutuneensa sotavangiksi, ja omaksui myöhempinä vuosina käytökseensä ja puheeseensa keisarillisen armeijan upseerien maneereja. Malaparten upseeriutta ei kyseenalaista kukaan. Hän kulki toisen maailmansodan aikaan Suomessakin Italian armeijan upseerin univormussa.

Radetzky-marssi kuvaa Habsburgien valtakunnan rappeutumista ja lopullista tuhoa Trottan perheen kolmen sukupolven kautta. Roth itse sanoi: ”Der Leutnant Trotta, der bin ich”. Viittaus Flaubertiin (”Madame Bovary, c’est moi.”) on harkittu ja myös merkityksellinen. Flaubert oli Rothille tärkeä kirjallinen esikuva, ja Radetzky-marssi on monessakin mielessä pikemminkin 1800-lukulainen kuin 1900-lukulainen romaani. Se muistuttaa hengeltään, estetiikaltaan ja kerronnaltaan pikemminkin Flaubertia ja hänen aikalaisiaan kuin vaikkapa Robert Musilia, jonka Mies vailla ominaisuuksia on saman aihemaailman innoittama kuin Radetzky-marssi, mutta 1900-lukulaisen moderni.

Roth julkaisi lyhyeksi jääneen kirjallisen uransa aikana myös useita pienempiä romaaneja, mutta ne hän naputteli nopeassa tahdissa, mikä kuulemma näkyy puolitekoisuutena (en ole lukenut Rothin romaanituotannosta Radetzky-marssin lisäksi muuta kuin suomennoksen Kapina; ja se on kyllä ansiokas lyhyen muodon romaani). Radetzky-marssia Roth kirjoitti pitkään ja kärsivällisesti, minkä voi aistia tekstistä. Flaubertilainen ihanne, jonka mukaan jokaisen proosalauseen on oltava yhtä viimeistellty ja lopullinen kuin runosäkeen, on varmastikin elähdyttänyt Rothia. Hänen lehtijuttunsakin edustavat huolellista ja tarkkaa sanontaa, mutta Radetzky-marssissa leveällä rintamalla etenevä kerronta tuo tekstiin vielä huomattavasti lisää ilmaisuvoimaa.

Minulle henkilökohtaisesti Radetzky-marssi edustaa yhtä viimeisistä suurista 1800-lukulaisista eurooppalaisista romaaneista. Se on kirjoitettu kulttuurisessa murroskohdassa, aikana, jolloin romaanikirjallisuus alkoi lopullisesti suistua elämänpelon ja itsereflektion tielle, jonka myötä se menetti uskonsa mahdollisuuksiinsa käsitellä kokonaisia yhteiskuntia tai historiallisia aikakausia ja tavoittaa niistä sellaista, joka voidaan tavoittaa vain perinteisen fiktiivisen kerronnan keinoin. 1930-luvun taitteessa, jolloin Roth kirjoitti Radetzky-marssin, epiikan työkalut olivat vielä niin hyvässä terässä, että niillä sai aikaan sellaista jälkeä, joka ilmentää 1800-lukulaista romaania voimansa tunnossa. Modernismin myötä työkalut vaihtuivat.

Osasyy Radetzky-marssin koskettavuuteen on siinä, että Roth kirjoitti sen sydänverellään, mutta onnistui tekemään sen suistumatta patetiaan — kerronnan viritys on ironinen samassa mielessä kuin monilla muilla eurooppalaisen kirjallisuuden klassikoilla, enkä tarkoita nyt meidän päivillemme ominaista poseeraavaa ironiaa, vaan etäännyttävän kerronnan kautta syntyvää asioiden suhteellistumista, joka saa romaanihenkilöiden elämän ja teot näkymään lukijalle erilaisessa valossa kuin missä romaanihenkilöt ne itse näkevät. Sydänverellä kirjoittamisen tuntu syntyy Radetzky-marssiin nostalgiasta katoavaa maailmaa kohtaan. Roth todellakin ikävöi Habsburgien valtakuntaa. Hän sanoi tunteneensa itsensä Itävalta-Unkarin aikana patriootiksi ja maailmankansalaiseksi. Imperiumin sortuminen riisti tällaiset kiintopisteet. ”Rakastin isänmaani hyveitä ja saavutuksia, ja nyt kun sitä ei enää ole, rakastan myös sen vajavaisuuksia ja heikkouksia”, Roth kirjoitti. Viimeisinä vuosinaan hän julistautui katolilaiseksi ja rojalistiksi, ja oli mukana poliittisessa hankkeessa, jonka tarkoituksena oli palauttaa Habsburgit takaisin valtaistuimelle. Suru imperiumin tuhosta ja mahdottomuus pelastaa vanhaa maailmaa luo Radetzky-marssiin traagisen pohjavireen, joka huokuu tekstistä lähes joka sivulta. Roth oli niin taitava kirjailija, että osasi annostella vahvimmatkin, repivimmätkin tunteensa proosaansa sopivina annoksina. Hänen kirjeenvaihtoaan lukiessa taas piirtyy esiin raadollisempi hahmo: vihainen, katkera, armoton ja ilkeä Joseph Roth.

Toki Rothilla oli syytäkin olla vihainen ja katkera. Rothin isä tuli hulluksi ennen hänen syntymäänsä, eikä Roth tavannut isäänsä koskaan. Rothin vaimokin menetti henkisen tasapainonsa, ja joutui Saksassa mielisairaalaan, jossa myös kuoli natsien eutanasiaohjelman uhrina. Roth itse tienasi parhaina vuosinaan hyvää palkkaa toimittajana, mutta sotki raha-asiansa perusteellisesti. Suurimman osan elämästään hän eli ilman vakituista osoitetta, maallinen omaisuus kahdessa matkalaukussa. Alkoholismiin Roth väitti suistuneensa jo 8-vuotiaana, mikä saattaa olla liioittelua. Viinaan hän joka tapauksessa menehtyi, 45-vuotiaana pariisilaisessa sairaalassa oltuaan sitä ennen neljä päivää delirium tremensin kourissa.

Inhokit

En ole tässä blogissa hirveästi ruotinut omia kirjallisia tekemisiäni, enkä aio ruvetakaan. On tarpeeksi rasittavaa kirjoittaa romaani. Ei sen kirjoittamisesta jaksa enää erikseen kirjoittaa. Sitä paitsi ketä kiinnostaa lukea kirjailijan vuodatuksia luomisprosessinsa tuskan (ja välillä onnen) hetkistä.

Tänään Helsingin Sanomissa oli juttu, jossa kysyttiin muutamalta kirjailijalta, mikä on vaikeinta kirjoittamisessa. Kaikki on vaikeinta, koko kirjoittaminen. Parasta on se, kun pääsee työstä eroon, tai pikemminkin hankkiutuu eroon, koska yksikään teos ei tule luonnollisella tavalla valmiiksi, on vain lopetettava työstäminen jossain vaiheessa. Yleensä siksi että deadline tulee vastaan.

Sain äskettäin käsistäni uusimman kirjani, tämän, jossa siis olen toinen kirjoittaja. Olo on nyt vähän aikaa huojentunut ja kevyt. Tuota kirjaa, sen tekstejä minun ei enää ikinä tarvitse hioa ja parannella. Olen vapautunut niistä, lopullisesti. Tulevaisuudessa ahdistun jostain ihan muusta.

Tätä tämän kevään kirjaa tehdessäni suunnittelin mielessäni jo kiivaasti seuraavaa. Nyt sormeni syyhyävät päästä naputtelemaan sitä. En ole tekemässä romaania vaan tekstikokoelmaa, jonka ajatuksia, teemoja ja muotoa en viitsi tässä tarkemmin paljastaa. Sen verran voin kuitenkin kertoa, että eräs teksteistä käsittelee kirjallisia inhokkejani.

Hahmoteltuani kyseistä tekstiä olen havainnut, kuinka vaikea on kirjoittaa inhokeista. Toki kirjailijoita on helppo lytätä lonkalta, kenestä tahansa kirjailijasta voi tehdä naurettavan pelkästään sillä, että kuvailee millainen kirjailija hän on ja ryydittää kuvailua ilkeyksillä. Blogissa tällainen voi ehkä toimia, mutta ei vakavahenkisessä asiaproosassa. Jos haluaa kirjoittaa inhokeistaan hyvin, heitä on luettava yhtä tarkasti kuin kirjailijoita, joista pitää. Oikeastaan vielä tarkemmin. Sillä tavalla inhokit tulevat osaksi henkilökohtaista kaanonia. He ovat minulle erityisiä kirjailijoita, mutta eivät siksi että ihailisin heitä vaan siksi että inhoan heitä. Saa nähdä kuinka onnistun tekstissäni vai onnistunko lainkaan.

Voisin minä tietysti poiketa asiaproosalinjalta ja heittäytyä sarkastiseksi, tehdä jotain samaa kuin David Foster Wallace teki Bret Easton Ellisille novellikokoelmassaan Girl with Curious Hair, siinähän niminovellissa seikkailee hahmo, joka on suoraa parodiaa Ellisin romaanihenkilöistä. Sick Puppy on rikas sliipattu Yalesta valmistunut yritysjuristi, emotionaalisesti täysin ontto. Hän ei pysty kiihottumaan seksuaalisesti, ellei saa polttaa partnereitaan. Sick Puppy hengailee Keith Jarrettin konsertissa militantin huumepöllyissä sekoilevan punkkarijengin kanssa:

”I am fortunately an entirely handsome devil and appear even younger than twentynine. I look like clean cut youth, a boy next door, and a good egg, and my mother stated at one time that I have the face of a heaven’s angel.”

Onko novelli oivaltava vai pelkästään pahantahtoinen Bret Easton Ellisin tuotannon lyttäys? Vastaus riippuu siitä, mitä mieltä sattuu Ellisin kirjoista olemaan. Minä satun inhoamaan niitä, joten pidän DFW:n parodiaa oivaltavana. Novelli onnistuu siinä mihin DFW ilmeisestikin pyrki — eli osoittamaan, että Ellis on pelkkä kirjallinen kupla, joka jostain käsittämättömästä syystä on onnistunut vakuuttamaan jotkut ihmiset siitä, että hänen yksiulotteiset henkilöhahmonsa ja kulttuurisista kliseistä koostettu narratiivinen maailmansa muka kertovat jotain tärkeää nykyisestä maailmanmenosta.

Kuten DFW kritisoi Ellisiä eräässä haastattelussa: ”If the contemporary condition is hopelessly shitty, insipid, materialistic, emotionally retarded, sadomasochistic and stupid, then I (or any writer) can get away with slapping together stories with characters who are stupid, vapid, emotionally retarded, which is easy, because these sorts of characters require no development.”

Minä en tietenkään omassa tekstissäni aio Bret Easton Ellisiä käsitellä. En osaa sanoa, johtuuko se siitä että inhoan häntä liikaa vai siitä että en inhoa häntä tarpeeksi paljon.

Eräs näkökulma vanhan vasemmiston menetykseen

”The historical background to this disturbing loss of moral confidence seems to me in large measure the collapse of the old Left, with all its faults, and the attendant ascendancy of the soft cultural Left. Thus American liberals feel vaguely uncertain about what exactly the ground is that they stand on when they say that they disapprove something. We’re easier with the problem of good and evil if it is unambiguously located in another time (or place); we’re more comfortable saying we don’t like witch dunking, or we don’t like the Gestapo. But we are not always quite clear how we should state our opposition to, e.g., female clitorectomies in East Africa — for the fear of giving cultural offense. And that hands huge hostages to those (normally but not always on the right) who, in a much cruder way, think they know exactly what’s right and wrong, false and real, and so on. And who are willing to say so in a self-assertive, confident way. The problem of ethical insecurity has kneecapped two generations of liberals.”

Tony Judt: Thinking the Twentieth Century