Kielen mahtavuudesta

”Se kirjoittaa niin mahtavaa kieltä.”

Tuollainen kehu esitetään jossain vaiheessa lähestulkoon prosaistista kuin prosaistista. Kenties Reijo Mäestäkin on esitetty, en tosin ole ollut paikalla kuulemassa.

Varsin usein kehujat tarkoittavat yksinkertaisesti sitä, että kirjailijan teksti on mukaansatempaavaa ja sitä lukee mielikseen. Toisin sanoen kyse ei ole oikeastaan kielestä vaan luettavuudesta.

Lukuarvoltaan laadukkaasta tekstistä ei todellakaan ole maailmassa pulaa. Sitä löytyy aikakauslehdistä vaikka millä mitalla. Monet nykyromaanit eivät poikkea kielellisesti paljoakaan ammattitaidolla tuotetusta aikakauslehtitekstistä. Jälki saattaa olla aavistuksen verran tyylitellympää ja omaperäisempää, mutta siinäpä se.

Välillä kummastelenkin sitä millaisia romaaneja ihmiset saavat päähänsä kiitellä ”mahtavasta kielestä”.

Tämä saattaa tuntua ahdasmieliseltä (ja kenties sitä onkin), mutta mielestäni hyväksi lukijaksi ja kirjoittajaksi voi oppia vain lukemalla paljon runoutta. Syykin on yksinkertainen: runous on kirjallisen ilmaisun rikkain muoto. Siinä missä proosa on lineaarista, analyyttistä ja suoraviivaista, runous on assosiatiivista, monivivahteista, äänteille, rytmeille ja nyansseille herkkää. Ollakseen ”kielellisesti mahtavaa” eikä pelkästään luettavaa proosan on lähestyttävä runoutta.

Nämä ajatukset nousivat mieleeni lukiessani Joseph Brodskyn esseekokoelmaa Less Than One. Esseessä nimeltä ”A Poet and Prose” Brodsky tähdentää, että maailmankirjallisuuden kaikki suuret prosaistit ovat tunnustaneet velkansa runoudelle. Esimerkiksi Vladimir Nabokov, eräs viimevuosisadan etevimmistä tyylitaitureista, vakuutteli itselleen ja muille olevansa sielultaan runoilija, vaikka pitikin leipälajinaan proosaa.

Monet kirjailijat ovat aloittaneet runoilijana, mutta siirtyneet myöhemmin prosaistiksi, myös meillä Suomessa. Vastakkaiset esimerkit ovat harvinaisempia. Brodskyn mukaan 20. vuosisadan suurista prosaisteista ainoastaan Thomas Hardy onnistui tulemaan myös suureksi runoilijaksi. Suomesta ei tule mieleeni ainuttakaan vastaavaa esimerkkiä. Veijo Meri rupesi uransa myöhäisessä vaiheessa julkaisemaan lyriikkaa, mutta ei yltänyt läheskään samalle tasolle kuin romaaneillaan.

Ilmeisen vakavissaan Brodsky esittää, että lyriikka menettää tuskin mitään, kun runoilija vaihtaa proosaan, mutta proosa voittaa suunnattoman paljon.

”What does a writer of prose learn from poetry?The dependence of a word’s spesific gravity on context, focused thinking, omission of the self-evident, the dangers that lurk within an elevated state of mind. And what does the poet learn from prose? Not much: attention to detail, the use of common parlance and bureaucratese, and, in rare instances, compostional know-how (the best teacher of which is music). All three of these, however, can be gleaned from the experience of poetry itself.”

Samoja asioita, joita prosaisti voi oppia runoudesta, voi oppia tietysti myös proosan lukija. Suosittelenkin kaikille tutkimusmatkoja lyriikan maailmaan!

Yksinäisyyden lievittäjä

Monet minulle tärkeät kirjailijat ovat amerikkalaisia. Ne, jotka ovat seuranneet tätä blogia tai lukeneet esseitäni, tietävät kuinka paljon Don DeLillo ja David Foster Wallace minulle merkitsevät. Heidän lisäkseen voin mainita Donald Barthelmen, Thomas Pynchonin, William Gaddisin, Cormac McCarthyn, Lydia Davisin, William T. Vollmannin ja uusista tuttavuuksista vaikkapa Jennifer Eganin, jonka mahtava romaani A Visit From the Goon Squad ilmestyy tänä keväänä suomeksi nimellä Aika suuri hämäys.

Samaan hengenvetoon on todettava, että monet paljon huomiota saaneet amerikkalaiset (mies)prosaistit jättävät minut kylmäksi, esimerkiksi Michael Cunningham, Paul Auster, Jonathan Safran Foer ja jossain määrin myös Jonathan Franzen.

Viime päivät olen lueskellut Jeffrey Eugenidesin romaania The Marriage Plot, joka julkaistaan tänä keväänä suomeksi nimellä Naimapuuhia. (En ole ihan vakuuttunut suomennoksen nimestä; se antaa romaanille turhan kepeän ja koomisen säväyksen. Alkuperäinen nimi viittaa paitsi kirjan juonikuvioihin myös Jane Austenin ympärille rakentuvaan romaaniperinteeseen.)

Eugenides edustaa sitä amerikkalaisen nykyproosan virtausta, joka pyrkii ”vanhan kunnon romaanin” kunnianpalautukseen. Niinpä The Marriage Plot tarjoilee muotokokeilujen, antinarratiivisuuden ja kollaasimaisten tekstuaalisten kudelmien asemesta vetävää kerrontaa, vereviä henkilöhahmoja ja suuria tunteita. Se myös asemoi itsensä kertomakirjallisuuden tutun turvallisiin lajityyppeihin: siinä on aineksia niin kampusromaanista, kehitysromaanista kuin kolmiodraamaa noudattelevasta rakkausromaanista.

Eugenides ei peittele pyrkimyksiään tai preferenssejään vaan laittaa yhden romaanihenkilönsä, Austen-tutkijaksi pyrkivän Madeleinen lausumaan suorat sanat siitä, mistä kirjallisuudessa pitäisi olla kyse:

”What made Madeleine sit up in bed was something closer to the reason she read books in the first place and had always loved them. Here was a sign that she wasn’t alone. Here was an articulation of what she had been so far mutely feeling.”

(Madeleinen suosikkikirja on Roland Barthesin Rakastuneen kielellä, jota hän kantaa aina laukussaan. Hän ei kuitenkaan lue sitä sosiaalis-lingvistisen ilmiön nimeltä ”rakkaus” purkamisena ja erittelynä vaan rakastuneen ihmisen intiiminä ja vilpittömänä puheenvuorona. Myönnän itsekin lukeneeni kyseistä kirjaa juuri Madeleinen tavalla ja saaneeni siitä paljon lohtua. Hieno kirja.)

Nuo Madeleinen esittämät ajatukset ovat tuttuja niille, jotka ovat lukeneet Jonathan Franzenin ja David Foster Wallacen esseitä. Franzen ja DFW nimittäin tulivat yhteisten pohdintojensa jälkeen siihen tulokseen, että kirjallisuuden syvin tarkoitus on siinä että se saa ihmiset tuntemaan itsensä vähemmän yksinäisiksi. Olen heidän kanssaan pitkälti samaa mieltä. Tiedän omasta elämästäni, että tuntisin oloni orvoksi ja onnettomaksi, ellen lukisi. Toisaalta: poistaako kirjallisuus yksinäisyyden vai tekeekö siitä vain siedettävämpää? En ole aivan varma. Mutta siitä olen varma, että hetkellistä lukunautintoa tuottava eskapistinen kirjallisuus pikemminkin viivyttää yksinäisyyden kokemista kuin poistaa sen tai tekee siitä siedettävämpää. Jotta kirja vaikuttaisi, sen on jäätävä kummittelmaan tajuntaan lukutapahtuman jälkeen. Harva kirja jää. Harvasta jää edes jälkilämpöä.

The Marriage Plotia luin ensimmäiset pari sataa sivua ahmien, mutta viimeisten parin sadan sivun aikana aloin hieman nikotella. Eugenidesissa ei sinänsä ole erityisiä ärsytyksen aiheita, toisin kuin vaikkapa Austerissa (saan vieläkin puistatuksia Sattumuksia Brooklynissä -romaanin ah niin symppiksestä kertojasta) tai Franzenissa (Vapaus -romaanin amerikkalaisen ydinperheen ympärille rakentuva kommunitaristinen eetos ja paatos lähestulkoon oksettivat). Se mikä Eugenidesissa tökkii on amerikkalaisen valtavirtaproosan yleinen helmasyynti: teksti on yliviimeisteltyä, aivan kuin suuren kustantamon ”reader friendly” -vastaava olisi sen puleerannut lopulliseen muotoonsa. Harvassa ovat sellaiset korkean profiilin jenkkiromaanit kuin Denis Johnsonin muutaman vuoden takainen Tree of Smoke, joista saa miellyttävän karhean ja rosoisen lukuvaikutelman. Useimmista juhlituista amerikkalaisista (mies)prosaisteista herää tekstin perusteella epäilys, että he ovat kontrollifriikkejä, jotka kamman avulla suoristavat jokaisen matontupsun.

Marko Hautala kirjoitti hiljattain blogissaan siitä, kuinka oudoilta hänestä tuntuvat puheet perinteisen romaanin uudistamispakosta tai peräti kuolemasta. Hautalan mielestä on pikemminkin niin, että perinteisen romaanin potentiaalia ei nykyään malteta tai osata käyttää. Amerikkalaista keskustelua seuratessa vallalla tuntuvat kuitenkin olevan pikemminkin perinteisen romaanin puolustuspuheet kuin kuolinprofetiat. Varsinkin Franzenin Vapaus on jymymenestyksellään nostanut ”vanhan kunnon romaanin” taas kirjallisuuden keskiöön. Haastavampi proosa tuntuu ajautuvan Yhdysvalloissa entistä selvemmin marginaaliin, kenties myös Euroopassa ja Suomessa.

Itse pidän vastakkainasettelua perinteisen ja kokeellisen romaanin välillä turhana ja suurelta osin keinotekoisena, kuten aiemmassa merkinnässäni ”Liberty Valancen tappajat” tähdensin. Olen samaa mieltä David Foster Wallacen kanssa siitä, että julistuksellisesti kokeellinen proosa on 90-prosenttisesti silkkaa roskaa. Toisaalta tiukasti vakioasetuksissa pitäytyvä kertomakirjallisuus tuottaa mitä sovinnaisinta perusmössöä. Sven Laakso kirjoitti taannoin blogissaan romaanin palvelevan niitä, jotka saavat hupia ”vammauttamisesta ja vammaisen tarkkailusta”. Vähän kärjekäs näkymys kieltämättä, mutta haroo oikeaan suuntaan. Perinteisen romaaniestetiikan itseriittoisuuteen kouristuksenomaisesti takertuva fiktio suoltaa sellaista todellisuuskuvaa ja sellaisia henkilöhahmoja, jotka pikemminkin esittävät vakiintuneen kirjallisuuskäsityksen mukaista todellisuuskuvaa ja henkilöhahmoja kuin kertovat meille jotain tärkeää meidän elämästämme. Todellisuutta ”vammautetaan” jotta se voidaan ottaa haltuun siinä muodossa kuin perinteinen romaaniestetiikka vaatii. Vähin mitä minä kirjailijalta odotan on vaikutelma siitä, että hän on edes jossain määrin kriittisesti tutkiskellut niitä prosaistin työkaluja, joita käyttää. Kirjallisuushistorian parhaat henkilöhahmot, juonet ja tarinat löytyvät edelleen Balzacin tuotannosta. Viimeisten sadan vuoden aikana sekä ympäröivä todellisuus että kertomakirjallisuus ovat muuttuneet niin perusteellisesti, että nykypäivän prosaisteilla ei ole paluuta balzacmaisiin vakioasetuksiin. 

The Marriage Plotin luettuani en nosta Jeffrey Eugenidesia aivan tärkeimpien amerikkalaisprosaistien joukkoon, mutta kyllä minä kyseisen romaanin ns. mielikseni luin. Se muistutti minua siitä vanhasta totuudesta, että elämyksellinen lukeminen vaatii tunnistuspisteitä.  Omalla kohdallani vahvin tunnistuspiste The Marriage Plotissa on yliopistomaailma. Eugenidesin romaanin rakastavaiset, Madeleine ja Leonard, tapaavat toisensa osallistuessaan semiotiikan luentosarjaan 1980-luvun taitteessa, jolloin jälkistrukturalismi tuli voimalla amerikkalaiseen yliopistomaailmaan. Muistin elävästi millaista on olla kusipäinen kirjallisuudenopiskelija lukiessani Eugenidesin kuvauksia Semiotics 211 -kurssin tärkeilevistä valopäistä. Eräs heistä esittelee itsensä luentosarjan alkukokoontumisessa näin:

”Um, let’s see. I’m finding it hard to introduce myself, actually, because the whole idea of social introductions is so problematized. Like, if I tell you that my name is Thurston Meems and that I grew up in Stamford, Connecticut, will you know who I am? O.K. My name’s Thurston and I’m from Stamford, Connecticut. I’m taking this course because I read Of Grammatology last summer and it blew my mind.”

Myöhemmin tämä samainen Thurston vähättelee Jonathan Cullerin On Deconstructionia, koska se hänen mielestään yrittää eksplikoida auttamattomasti vanhentuneella diskurssilla jotain niin paradigmaattisen vallankumouksellista asiaa kuin dekonstruktio. Huh, huh. Been there, done that…

Toinen tunnistamispiste minulle on Leonardin hahmo. Eugenides sai Atlantin tuolla puolen aikaan pienoisen kirjallisen kohun, koska hänen epäiltiin käyttäneen Leonardin esikuvana David Foster Wallacea. Tietyt asiat kieltämättä täsmäävät: Leonard pitää samanlaista värikästä päähuivia kuin DFW ja on samanlainen supernero ynnä kärsii vaikeista mielenterveysongelmista ja joutuu syömään psyykenlääkkeitä. Eugenides itse kiisti piirtäneensä kuvaa edesmenneestä tuttavastaan, mutta kirjailijoiden puheet nyt ovat kirjailijoiden puheita. En mahtanut mitään sille, että aina kun Leonardin hahmo ilmestyi kirjan sivulle, näin mielessäni DFW:n. Se kieltämättä lisäsi tekstin koskettavuutta.

Kuinka massat pelastivat Wall Streetin

”Let us acknowledge that the conservative comeback of the last few years is indeed something unique in the history of American social movements: a mass conversion to the free-market theory as a response to hard times. Before the present economic slump, I had never heard of a recession’s victims developing a wholesale taste for neoclassical economics or a spontaneous hostility to the works of Franklin Roosevelt. Before this recession, people who had been cheated by bankers almost never took that occasion to demand that bankers be freed from ’red tape’ and the scrutiny for the law.”

Näin kirjoittaa Thomas Frank poliittisen pamflettikirjallisuuden parhaita perinteitä edustavassa kirjassaan Pity the Billionaire. The Hard-Times Swindle and the Unlikely Comeback of the Right. New York Timesin kriitikko luonnehti Frankia ajattelevan ihmisen Michael Mooreksi. Ihan hauska luonnehdinta, vaikka en ole varma, tekeekö se oikeutta sen paremmin Frankille kuin Moorelle.

Latasin Frankin kirjan iPadille luettuani New York Timesin arvostelun. Kirjaa lukiessani huomasin tuumiskelevani, että tämä tällainen on minun ajanvietekirjallisuuttani. En ole koskaan innostunut dekkareista tai trillereistä, mieluummin katson dvd:ltä Jason Bourne -leffoja. Yksi Jo Nesbö vuodessa riittää minulle jännityslukemistoksi. Sen sijaan Pity the Billionairen kaltaista poleemista ei-kaunokirjallista asiaproosaa luen ahmimalla. Frank hallitsee genrensä hyvin, ei pyri ”objektiivisuuteen” tai ”neutraaliin yhteiskuntatieteelliseen otteeseen”, vaan hyökkää avoimesti amerikkalaista oikeistoa vastaan, välillä melkein sylki pärskyen. Pity the Billionaire täyttää pamflettikirjan tärkeimmän vaatimuksen: se lohduttaa yksiä ja suututtaa toisia.

Eipä silti, kyllä Frank esittää kiintoisia analyysejäkin. Kuten kirjan alaotsikosta voi päätellä, häntä askarruttaa se, miksi finanssikriisi ja lama — jotka olivat pahimmat sitten 1930-luvun — eivät ole lisänneet tuntuvasti vasemman laidan kannatusta, vaan pikemminkin luoneet pohjan ärhäkän oikeiston nousulle, josta selvin esimerkki Yhdysvalloissa on teekutsuliike. Samoja kysymyksiä on pohdiskeltu myös Suomessa ja Euroopassa.

Frankin mielestä Yhdysvalloissa demokraatit luottivat liikaa siihen, että vanhat historialliset kaavat toteutuvat automaattisesti eli äänestäjät hylkäävät republikaanit. Sehän tuntuikin loogiselta, olivathan finanssikriisi ja lama seurausta siitä politiikasta, jota republikaanien johdolla oli kolmen vuosikymmenen ajan toteutettu. Kuitenkin 2010 kongressivaaleissa republikaanit saavuttivat suurimman voiton vuosikymmeniin. Frankin mielestä tämä johtuu siitä, että republikaanipuolueen oikeistosiipi onnistui uhkayritykseltä näyttäneessä ”hyökkäys on paras puolustus” -taktiikassaan. Ärhäkkä oikeisto käänsi talousahdingon koetteleman kansan vihan mädästä systeemistä erilaisia yhteiskunnan eliittejä kohtaan (poliitikot, virkamiehet ja heidän kanssa kytköksissä olevat suuren rahan edustajat). Teekutsuliikkeen propaganda väitti, että finanssikriisin ja laman syyt eivät olleetkaan reaganilaisten oikeistohippien 1980-lukulaisen vallankumouksen luomassa sääntelyn purkamisen, yksityistämisen ja markkinoiden vapauttamisen kolmiyhteydessä. Itse ongelmasta äänestäjien huomio suunnattiin ongelman epäsuosittuihin ratkaisumalleihin, kuten rahoitusalan pelastuspakettiin TARPiin (joka oli republikaanipoliitikkojen käsialaa). Lisää vettä myllyynsä ärhäkkä oikeisto sai virkakauttaan aloittelleen Obaman hallinnon terveydenhuoltouudistuksesta, joka suistaisi Yhdysvallat ”sosialismin tielle”.

Amerikkalaisen politiikan voimatekijäksi noussut teekutsuliike ei ratsastanut perinteisillä uskonnollisen oikeiston teemoilla, kuten abortin vastaisuudella, vaan uskonnollisuudeksi muutetulla vapaan markkinatalouden puolustamisella. ”Your mortgage is not my problem!” sanottiin erään teekutusliikkeen kannattajan kyltissä. Frankin mielestä se kiteytti olennaisen. Teekutsuliikkeen peruskannattajissa oli runsaasti talousahdingon koettelemia pienyrittäjiä. Heihin upposivat väitteet, joiden mukaan finanssikriisin aikaan saanut subprimelainakaaos johtui siitä, että heidän naapurustossaan elää parasiitteina laiskoja ihmisiä varoihinsa nähden liian kalliissa kodeissa. Teekutsuliikkeen piirissä talouden pelastuspaketeissa herättivätkin suurinta raivoa tavallisille asuntovelallisille myönnetyt huojennukset. ”Tämä tällainen ei kuulu Amerikkaan!” Wall Streetin pankkiirien bonukset toki herättivät myös närää, mutta ne kohut menivät ohi varsin nopeasti. Frankin mielestä tämä asetelma kuvastaa amerikkalaiseen kapitalismiin läpi vuosikymmenten kuulunutta ideologista sumutusta: äärimmäisen kova markkinatalous myydään suurelle yleisölle tavallisen pienyrittäjän kasvoilla, vaikka verojen leikkaukset ja sääntelyn purkamiset hyödyttävät eniten harvalukuista rikkaiden joukkoa.

1980-lukulaisen vallankumouksen jälkeen Amerikan rikkaat ovat olleet ennen kaikkea pankkiireja ja sijoittajia, eli niitä jotka tekevät rahalla rahaa, kun taas takavuosikymmeninä varakkuuslistojen kärki koostui industrialisteista, joiden omistamat yritykset valmistavat konkreettisia tavaroita kuluttajien tarpeisiin. Rahoitusala muodostaa nykyään Yhdysvaltain bkt:sta kahdeksan prosenttia, kun kolme vuosikymmentä sitten osuus oli viisi prosenttia. Taloustieteen nobelistin Paul Krugmanin mukaan rahoitusala on todellisuudessa pikemminkin tuhonnut kuin lisännyt arvoa kansantaloudessa. Se 400 miljardia dollaria, joka muodostuu rahoitusalan bkt-osuuden kasvusta, on puhdasta finanssikeinottelua, vaurauden illuusion luomista ja ylläpitämistä yhä monimutkaisemmilla ja vaikeammin hallittavilla sijoitusinstrumenteilla, kuten johdannaisilla ja  strukturoiduilla tuotteilla.

Frankin kirjan ikävimmät osiot keskittyvät kuitenkin Barack Obamaan. Vaalikampanjassaan hän valoi miljooniin äänestäjiin toivoa ja tulevaisuudenuskoa, mutta nyt virkakauden lähestyessä loppuaan useimmat toiveet ovat valuneet tyhjiin. Frankin mielestä Obama on pettänyt häneen uskoneet ihmiset. Omalta kohdaltani voin sanoa, että en missään vaiheessa odottanutkaan Obaman muuttavan Yhdysvaltain politiikkaa juurta jaksain. Tämä kävi minulle selväksi siinä vaiheessa, kun selvisi että Obama on saanut eniten kampanjarahaa Wall Streetilta. Samoihin aikoihin haastattelin erästä englantilaista hedgerahaston salkunhoitajaa, joka puhui innostuneesti Obaman taustajoukoista. Silti minä iloitsin Obaman valinnasta. Oli tärkeää, ettei Yhdysvaltain presidentiksi valittu John McCainia ja varapresidentiksi Sarah Palinia.