Kirjallisuuspalkinnoista

Tämän vuoden Finlandia-voittajaa, Ulla-Lena Lundbergin Jäätä on myyty huimat määrät, kuten odottaa saattoi. Palkinto siis palveli tärkeintä, eli kaupallista, tehtäväänsä.

On varmaan klisee sanoa, että mitä vahvemmassa asemassa kirjallisuuspalkinnot ovat, sitä heikommassa asemassa on kirjallisuuskritiikki, koska julkisuus muuttuu silloin palkintovetoiseksi ja spektaakkeli nousee sisällön edelle. Tässä on toki liioittelun makua. Suomessa vain yhdellä kirjallisuuspalkinnolla on vahva asema. Muut paitsi Finlandia kuitataan pikku-uutisilla.

Kirjailijoille palkinto tuo mainetta ja rahaa, ja useimmille ne ovat yhtä lailla tervetulleita. Eräs suosikkikirjailijoistani, itävaltalainen Thomas Bernhard suostui ottamaan kirjallisuuspalkintoja vastaan vain siihen saakka, kunnes täytti neljäkymmentä. Harva kirjailija on kertonut suhteestaan palkintoihin ja palkituksi tulemiseen yhtä brutaalin rehellisesti.

Kirjassaan Wittgensteins Neffe (englanniksi Wittgenstein’s Nephew) Bernhard tunnustaa sietäneensä teennäiset seremoniat ja juhlallisuudet mahtipontisissa saleissa vain siksi että tarvitsi rahaa:

”Annoin heidän kusta päälleni juhlasaleissa ja kokoushuoneissa, sillä palkinnon myöntäminen kirjailijalle on todellakin samaa kuin hänen päälleen kuseminen. Palkitseminen on tuntunut minusta aina pikemminkin suurelta nöyryytykseltä kuin suurelta kunnianosoitukselta. Kaikki palkintoraadit koostuvat typeryksistä, jotka haluavat vain kusta palkittavan päälle.”

Yhden ainoan kerran Bernhard suostui ottamaan vastaan palkinnon ilman shekkiä. Se tapahtui 1972, kun hänelle myönnettiin Itävallan merkittävin, Franz Grillparzerin nimeä kantava näytelmäkirjallisuuspalkinto. Sen aikaisempiin voittajiin kuuluivat Gerhart Hauptmann, Franz Werfel ja Friedrich Dürrenmatt. Vuoden 1972 palkintotilaisuus oli erityisen juhlava, koska silloin oli kulunut sata vuotta Grillparzerin kuolemasta. Mutta kun Bernhard saapui juhlaseremoniaan, kukaan ei ollut ottamassa häntä aulassa vastaan. Bernhard meni muina miehinä istumaan salin kymmenennelle penkkiriville. Lopulta joku tilaisuuden järjestäjistä tunnisti kirjailijan. Bernhardia pyydettiin siirtymään ensimmäiselle penkkiriville, mutta hän suostui vain sillä ehdolla, että Akatemian presidentti tulisi henkilökohtaisesti pyytämään häntä. Näin tapahtui, ja juhlaseremoniat saatiin vietyä lävitse. Berhardia koko episodi kuvotti. Grillparzer-palkinnon kunniakirjakin oli ”tyylittömyydessään vertaansa vailla, kuten kunniakirjat yleensäkin.”

Tuo tapaus ei ollut Bernhardin uran ainoa palkintoskandaali. Vielä suuremman kohun hän sai aikaan 1967 vastaanottaessaan valtionpalkintoa. Bernhardia ärsytti se, että hänelle myönnettiin valtionpalkinnoista pienempi, vaikka toisaalta hän oli sitä mieltä, että suuremman valtionpalkinnon saajat olivat olleet järkiään kusipäitä: ”Eivätkä mitä tahansa kusipäitä, vaan katolisia tai kansallissosialistisia kusipäitä, muutamaa kiintiöjuutalaista lukuun ottamatta.” Saatuaan palkinnon Bernhard nousi pitämään puhetta ja sai yleisön kuohuksiin. Paikalla ollut ministeri pomppasi pystyyn, heilutti nyrkkiä, solvasi Berhardia ja marssi mielenosoituksellisesti ulos salista hännystelijät kintereillään. Bernhard ihmetteli myöhemmin (teennäisen viattomasti) ministerin reaktiota, koska palkintopuhe oli hänen mielestään sävyltään filosofinen. ”Sitä paitsi siinä mainittiin sana ’valtio’ useammankin kerran”.

Mitä Bernhard palkintopuheessaan sitten sanoi? Suunnilleen samaa kuin kirjoissaan: leimasi Itävallan suureksi vankileiriksi, jossa typeryys ja ajattelemattomuus pitävät valtaa ja jossa kansalaiset ovat sietämättömän matalamielisiä.

Vuosien varrella tienaamillaan palkintorahoilla Bernhard osti itselleen muun muassa maalaistalon ja kalliin urheiluauton. Pari päivää ennen kuolemaansa hän laati testamentin, jossa kiellettiin hänen teostensa julkaiseminen ja näytelmiensä esittäminen postuumisti Itävallan rajojen sisällä.

Nykyään Bernhard on kotimaansa kirjallisuuden suurimpia ikoneja. Päällekusijat pitävät häntä suuremmassa arvossa kuin koskaan.

P.S.

Aikaisemmin kerroin täällä, että Bernhardista tulisi Yhden hengen orgioihin vain hajahuomioita, ei kokonaista esseetä. Nyt joulunpyhinä olen kuitenkin tullut toisiin ajatuksiin. Tarkoitukseni on sittenkin laatia Bernhard-essee kevään kirjaani.

Caprin mies

Tietokilpailukysymys: ”Kuka kuuluisa kirjailija asui huvilassa Caprilla?”
Useimmat suomalaiset kirjallisuudenharrastajat vastaisivat todennäköisesti Axel Munthe. Tämän ruotsalaisen filantroopin teos Huvila meren rannalla on lukijoiden rakastama niin meillä kuin maailmalla. Minä en ole sitä lukenut enkä aiokaan, vaikka uskon että siinä on hienoa maisemakuvausta ja koskettavaa tarinointia. Minulle Caprin tärkein kirjallinen asukki on Curzio Malaparte. Olenkin haaveillut matkasta Caprille, jotta voisin nähdä hänen huvilansa, Casa Malaparten, omin silmin. Tuo erikoinen arkkitehtoninen luomus on näyttämönä Jean-Luc Godardin uuden aallon elokuvaklassikossa Keskipäivän aave.
Markku Komonen kirjoitti Arkkitehti-lehdessä (4/1998), että Casa Malaparten rakentaminen oli kirjailijan vastalause keinotekoiselle Capri-tyylille, joka levisi tuolle jylhänkauniille Napolinlahden saarelle pääasiassa saksalaisten tuomana historiallisena tyylirihkamana. Talon itse suunnitellut Malaparte arvosti perinteisten caprilaistalojen puhtautta ja yksinkertaisuutta. Komonen vertaa korkealle kallionharjanteelle rakennettua pompeijinpunaista pitkänomaista rakennusta makaavaan alligaattoriin, kattiin tai kasemattiin. ”Sen tunnelmassa yhdistyvät merkillisellä tavalla kömpelyys, karheus ja eleganssi – siinä on arkaainen ja moderni talo samassa paikassa”, Komonen tiivistää. Omaleimaisen ilmeen Casa Malapartelle antavat kattotasanteelle johtavat ylöspäin levenevät portaat, joihin Malaparte sai idean Liparin saarella olevasta kirkosta.
Romaanissaan Iho Malaparte kertoo, kuinka legendaarinen aavikon kettu, panssarikenraali Erwin Rommel vieraili hänen luonaan Caprilla keväällä 1942 vähän ennen El Alameinin taistelua. Malaparte saattoi Rommelia huoneesta huoneeseen, ja lopulta he seisahtuivat avaraan halliin, jonka suurista ikkunoista avautuu huikaisevan kaunis maisema merenlahdelle. Maisemaa ihaillessaan miehet nautiskelivat Pompeijin ympäristön viinitarhoissa kasvanutta Vesuviuksen viiniä. ”Prosit”, Rommel sanoi ja tyhjensi lasinsa yhdellä kulauksella. Ennen lähtöään hän kysyi Malapartelta, oliko tämä ostanut huvilansa valmiina vai rakennuttanut sen itse. Malaparte kertoo: ”Vastasin että olin ostanut talon valmiina, vaikka se ei ollutkaan totta. Ja sitten osoitin käsivarret levällään Matromanian äkkijyrkkää seinää, Faraglionen kolmea jättiläismäistä kalliota, Sorrenton niemimaata, Seireenien saaria, Amalfin kaukaa sinisenä häämöttävää rannikkoa ja vielä kauempana näkyvää kultaista hiekkarantaa Paestumin luona ja lisäsin vielä: − Minä olen sen sijaan suunnitellut maiseman.”
Hieno tarina kerta kaikkiaan. Ainoa vika siinä on, että Rommel ei koskaan vieraillut Casa Malapartessa.
Tällaiset pikkuseikat eivät kuitenkaan Malaparten tarinankerronnan nautintoa häirinneet. Hänen mielestään kirjailijan ei pidä alistua todellisuuden ahtaisiin kahleisiin. Taide voi valehdella, mutta silti kertoa totuuden.
Axel Munthen ihailijoille Malaparten Ihosaattaa aiheuttaa närkästystä. Siinä hän nimittäin kertoo, kuinka vanheneva Munthe yritti herättää nuoremmassa kollegassaan sääliä pyytäessään tätä saattajakseen Tukholmaan: ”Minä olen vanha, Malaparte, ja sokea.” Malaparte ei henno kieltäytyä vanhuksen pyynnöstä, vaikka tietääkin, ettei tämä mustista silmälaseistaan huolimatta ole oikeasti sokea. Sokeus kuulemma oli Munthen näppärä keksintö, jonka tarkoituksena oli hellyttää Huvilaa meren rannalla rakastavia romantiikkaa etsiviä lukijoita. ”Sillä milloin hän halusi nähdä, hän näki erittäin hyvin.”
Kumpi valehteli, Munthe vai Malaparte? 

Kirjallisuudesta, lukemisesta, vaikeudesta

”Only in literature, however, is difficulty considered a fault rather than a virtue. Only readers resist what Yeats called ’the fascination of what’s difficult’. In diving competitions and gymnastics, ratings depend on the degree of difficulty. Magicians who pull off difficult feats get more applause than the guy who merely pulls a rabbit out of a hat, as do jugglers who keep a dozen objects in the air rather than two or three oranges. Experienced climbers and skiers prefer the challenge of a difficult mountain over an easy one; for a good golfer, a ’difficult’ course is an exciting one. If you enjoy working jigsaw puzzles, do you want a simple one with 30 pieces, or a ’difficult’ one with 300? A crossword puzzle from TV Guide or the New York Times? Add your own examples. But when it comes to literature, many readers want to be spoon-fed; they want the bunny slope rather than the challenging one, miniature golf rather than the real thing. No wonder movies usually portray bookish types as pansies.”

Steven Moore: The Novel. An Alternative History — Beginnings to 1600 (Continuum 2010)