Intellektuellit

”The belief seems to be spreading that intellectuals are no wiser as mentors, or worthier as exemplars, than the witch doctors or priests of old. I share that scepticism. A dozen people picked at random on the streets are at least as likely to offer sensible views on moral and political matters as a cross-section of the intelligentsia. But I would go further. One of the principal lessons of our tragic century, which has seen so many millions of innocent lives sacrificed in schemes to improve the lot of humanity, is — beware intellectuals. Not merely should they be kept well away from the levers of power, they should also be objects of particular suspicion when they seek to offer collective advice.”

Näin kirjoittaa Paul Johnson poleemisessa kirjassaan Intellectuals, joka ilmestyi 1980-luvun lopussa. Joku voi huomauttaa, että Johnsonin lauseissa kalskahtaa samanlainen henki kuin perussuomalaisten edustamassa kaikkitietävän kansan herra- ja eliittivihassa. Tällainen kritiikki johdattaa kuitenkin harhateille. Ei Johnson hyökkää tietoa tai asiantuntijuutta vaan ahdaskatseista dogmatismia vastaan. Sehän on tunnetusti ollut eurooppalaisen älymystön helmasynti.

Vanhassa maailmassa yhteisön suunnannäyttäjinä toimi papisto, mutta modernissa sekulaarissa maailmassa papiston tilalle astuivat intellektuellit. Mitä tyyppejä intellektuellit sitten ovat? Kirjanoppineita vailla minkään alan erityisasiantuntemusta. Monet heistä tekivät pohjimmiltaan samaa kuin papisto vanhassa maailmassa: levittivät viestiä paratiisista. Heidän paratiisinsa oli kuitenkin tämänpuoleinen eikä tuonpuoleinen, utopia eikä taivasten valtakunta. Myöhempinä aikoina intellektuellien rooli on toki muuttunut. Harva heistä saarnaa enää utopioiden puolesta, useimmat levittävät jonkinlaista yleispätevää hedonismin sanomaa, oikeutta nautintoon, jota kapitalistinen yhteiskunta uhkaa joko rakenteellisella väkivallallaan tai traditioista periytyvillä kielloilla ja rajoituksilla.

Albert Camus’n kerrotaan sanoneen Simone de Beauvoirille: ”Olemme samanlaisia siinä, että meille yksilöt merkitsevät eniten. Suosimme mieluummin konkreettista kuin abstraktia, mieluummin ihmisiä kuin doktriineja. Meille ystävyys merkitsee enemmän kuin politiikka.” Paha kyllä de Beauvoir katkaisi sittemmin välinsä Camus’n kanssa ja asettui Jean-Paul Sartren taakse. Sartrehan edusti aivan päinvastaisia asioita kuin Camus. Viime aikoina meillä Suomessa on kannettu huolta vihapuheesta. Eräät Sartren kirjoitukset edustavat hyytävintä älymystön edustajan vihapuhetta, mitä viime vuosisadalla kirjoitettiin. Hän oli esimerkiksi sitä mieltä että jälkikolonialismin ikeessä elävä vapauttaa eurooppalaisen tappaessaan kerralla kaksi ihmistä: sortajan ja sorretun. Väkivalta kiehtoi Sartrea, kuten on kiehtonut lukemattomia älymystön edustajia (ja heidän hännystelijöitään) ennen häntä ja hänen jälkeensä. Tämä on täysin ymmärrettävää ihmisille, jotka Sartren lailla asettavat abstraktit periaatteet ja ideologian ihmisten edelle.

Paul Johnsonin kirjan tärkein sanoma onkin juuri tässä. Kuten hän itse kirjoittaa: ”The worst of all despotisms is the heartless tyranny of ideas.”

Voi tietysti toivoa, että massamurhien täyttämä 1900-luku ja Sartren kaltaisten älykköjen harharetket ovat antaneet meidän aikamme ihmisille rokotussuojaa ideoiden tyranniaa vastaan. Vaan enpä tiedä. Dogmatismin sävyttämää ääriajattelua putkahtelee esiin vähän joka suunnasta, esimerkiksi Helsingin Sanomien älykköraadista. Atlas Saarikoski kirjoitti viime viikolla näin vastatessaan kirjallisuuspalkintoja koskeneeseen kysymykseen:

”Lisäksi on huojentavaa, että kirja, jossa keski-ikäinen valkoinen mies tulkitsee nuoren kurditytön elämää, on jätetty palkintosarjan ulkopuolelle.”

En ota tässä yhteydessä kantaa Jari Tervoon ja hänen kirjaansa, toteanpahan vain että Atlas Saarikosken huomio edustaa tyylipuhdasta, suorastaan karikatyyrimäistä, esimerkkiä radikaaliälykön ääriajattelusta. Dogmaatikoille ei riitä, että ihmiset subjektiivisella tasolla kannattavat oikeita asioita, heidän on kannatettava niitä myös objektiivisella tasolla. Niinpä valkoinen heteromies ei yksinkertaisesti voi kirjoittaa ihmiskaupan uhreiksi joutuneista kurditytöistä. Hän on aina ja ikuisesti vastuussa kaikkien valkoisten heteromiesten kaikista pahoista teoista. Se täytyy Atlas Saarikosken kunniaksi sanoa, että hän ei sentään esitä sartremaiseen tyyliin, että valkoisen heteromiehen surmaamalla vapauttaa kaksi ihmistä: sortajan ja sorretun. (En tosin tiedä, onko hän jossain muualla tällaisen ajatuksen esittänyt, en ihmettelisi vaikka olisi, sillä sen verran stereotyyppiseltä radikaaliälyköltä hän vaikuttaa.)

Toki Atlas Saarikosken kaltaisilla hahmoilla ei ole samanlaista asemaa kuin oli 1900-luvun johtavilla intellektuelleilla. He ovat julkisuudessa lähinnä esittämässä itseään, henkilöä, jolla on äärimmäisiä mielipiteitä, koska tiedotusvälineet tykkäävät ihmisistä, jotka tuovat keskusteluun ”värikkyyttä”. Ehkä tällainen esiintyvän taiteilijan rooli onkin älyköille paras mahdollinen, vaarattomin se ainakin on. Kukaan ei silloin kuvittele, että heillä olisi oikeasti jotain annettavaa.

P.S.

Paul Johnson rusentaa Intellectuals-kirjassaan koko joukon länsimaisen kulttuurihistorian juhlittuja älykköjä tuomalla esiin minkälaisia despootteja, suoranaisia ihmishirviöitä he olivat yksityiselämässään vaikka julkisessa roolissaan saarnasivat paremman, oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Paha kyllä Johnsonin itsensä kohdalla voi esittää samanlaista kritiikkiä. Hän esiintyi vuosikaudet moraalisesti suoraselkäisenä perheenisänä ja hartaana katolilaisena. Sitten paljastui, että hänellä oli pitkä avioliiton ulkopuolinen suhde ja että hänellä oli tapana pyytää piiskaa rakastajattareltaan. Piiskaussessioiden aikana rakastajattaren piti sättiä Johnsonia ”tuhmaksi, tuhmaksi pojaksi”.

Suuri romaani vai ei?

”I couldn’t read that book if my life depended on it. It might be a ’good’ novel or it might be a ’bad’ novel, but something has happened to my imagination, which can no longer yield to the earnest embrace of novelistic form.”

Noin kirjoitti David Shields kymmenen vuotta sitten ilmestyneestä Jonathan Franzenin Muutoksia-romaanista. Todennäköisesti hän olisi samaa mieltä myös Franzenin uusimmasta, vastikään suomeksi ilmestyneestä megabestselleristä Vapaus.

Ymmärrän Shieldsiä. Hän kokee, että perinteinen romaani on menettänyt kulttuurisen relevanssinsa, kykynsä ilmaista tai välittää jotain olennaista siitä millaista on elää nykymaailmassa. Shields propagoi kirjassaan Reality Hunger kaunokirjallisen esseen puolesta, koska uskoo esseen pystyvän temppuihin, joihin perinteinen romaani ei pysty.

En ole yhtä kategorinen kuin Shields. Pidin aikoinaan Franzenin Muutoksia-romaanista. Vapaudesta en pitänyt yhtä paljon, mutta kyllä minä senkin ahmimalla luin. On selvää, että Franzen on kiinnostavampi kirjailija kuin …öh… Paul Auster ja Siri Hustvedt, mutta hyvän ystävänsä Don DeLillon tasolle hän ei yllä, ei lähellekään.

Viimeksi kuluneen vuoden, puolentoista aikana Franzen on kehuttu maasta taivaaseen. Ensin Yhdysvalloissa, sitten Euroopassa ja tänä syksynä myös Suomessa. Esimerkiksi Imagen arvostelija julisti Franzenin ”romaankirjallisuuden pelastajaksi”. Kaiken tämän hehkutuksen keskellä hiipii mieleen ajatus, tietäisimmekö Franzenista paljoakaan, jos hän ei olisi amerikkalainen vaan esimerkiksi bulgarialainen, romanialainen tai albanialainen kirjailija. Ainakaan hän ei olisi päätynyt Time-lehden kanteen eikä Oprahin tv-show’hun. Turha väittää, ettei tällaisilla asioilla ole merkitystä, että pelkästään kirjojen tasokkuus ratkaisee. Amerikkalaisen on paljon helpompi nousta ”romaanikirjallisuuden pelastajaksi” kuin bulgarialaisen, romanialaisen tai albanialaisen.

Mutta missä mielessä Franzen sitten ”pelastaa” romaanikirjallisuuden? Jos ymmärsin Imagen arvostelijan ajatuskulkua oikein, niin Vapaus on suuri romaani siksi että sitä on niin viihdyttävä lukea, sen haukkaa kerralla kuin herkullisen leivoksen. Samanlaisia argumentteja ovat käyttäneet muutkin Franzenin ylistäjät. He pitävät Vapauden ansiona sitä, että se ei ole lainkaan avantgardistinen, kokeellinen tai kikkaileva vaan edustaa jonkinlaista mystistä paluuta romaanitaiteen juurille, alkuperäiseen epiikan lumoon. Etenkin siitä on jaksettu kohkata, että Vapauden sivuilla kummittelee Leo Tolstoin Sota ja rauha paitsi alluusioina myös eräänlaisena esteettisenä ja kerronnallisena esikuvana.

Ajatus ”paluusta” modernismia ja postmodernismia edeltävään 1800-luvun romaaniin on hullunkurinen. Eihän kulttuurissa tai elämässä ylipäätään ole mahdollista palata vanhaan, korkeintaan konservoida ja säilyttää vanhaa. Gustave Flaubert sanoi Balzacista ja muista tärkeistä edeltäjistään, että he kirjoittivat kuin eläimet, pelkillä vaistoilla vailla tyyliä. Flaubertille itselleen taas tyyli oli kaikki kaikessa, ja viimeistään Flaubertista lähtien romaanikirjallisuus onkin ollut tietoinen keinoistaan ja lähtökohdistaan (itsereflektiivisyys ei todellakaan ole postmodernistien keksintöä). Kun on kerran viattomuutensa menettänyt, ei voi palata elämään pelkillä vaistoillaan. Niinpä on häkellyttävän naiivia kuvitella, että Franzen – tai kukaan muukaan kirjailija – voisi ”pelastaa” romaanikirjallisuuden ”alkuperäisten asetusten mukaiseen tilaan”. Toivon totisesti, ettei Franzenin vanavedessä tule leegioittain jäljittelijöitä, keskinkertaisuuksia, jotka yrittävät hänen laillaan kirjoittaa kuin vanhan ajan mestarit, kuin Tolstoi. Se olisi jo silkkaa travestiaa.

Toki Franzen itse ei ole niin naiivi, että kuvittelisi voivansa kirjoittaa nykyaikaan päivitetyn Sodan ja rauhan. Tolstoin mestariteos edustaa hänelle romaanin ihannetta korkeintaan käsitteellisessä mielessä. Siitä huolimatta hän innostui vuosituhannen vaihteessa kirjoittamassaan ja monet kerrat siteeratussa Harper’sin esseessään (joka julkaistiin päivitettynä versiona nimellä ”Mr. Difficult” Franzenin kirjassa How to Be Alone) lyömään amerikkalaisen postmodernismin ikoneja Sodalla ja rauhalla päähän. Hän nosti sen antiteesiksi avantgardistisille romaaneille – kovin epähistoriallisesti ja problematisoimatta. Yksille Sota ja rauha on Franzenin mukaan viihdettä ja toisille taidetta, mutta molemmat saavat siitä lukunautintoa. Tämä huomio kiteyttääkin hänen kirjailijankutsumuksensa: tarjota lukemista kaikille, niin vannoutuneille kirjallisuudenystäville kuin satunnaislukijoille.

Franzen jakaa romaanit kahteen kastiin. Toiset perustuvat statukseen, eli saavat voimansa taiteellisesta merkittävyydestään ja kirjallisen eliitin arvostuksesta, kun taas toiset taas perustuvat sopimukseen, eli tarjoavat lukuelämyksiä suurille joukoille ja luovat fiktiivistä yhteenkuuluvuutta kirjailijan ja lukijan välille. Franzen myöntää statusarvostuksen hivelevän kirjailijan itsetuntoa, mutta sanoo kaipaavansa enemmän sopimusarvostusta, yhteyttä suureen yleisöön.
Loppujen lopuksi Franzen onnistuu kertomaan vastakkainasettelullaan vain sen, mikä häntä miellyttää ja mikä ei. Harper’sin essee nostaa esiin sinänsä tärkeitä kysymyksiä romaanikirjallisuuden asemasta nykykulttuurissa, mutta Franzen kääntää ne kerta toisensa jälkeen subjektiivisiin kokemuksiinsa, omaan kirjailijahahmoonsa ja kirjalliseen uraansa. Ilkeästi sanottuna häntä tuntuukin kiinnostavan pikemminkin oma status kuin romaanikirjallisuuden status. Franzen valittelee, että merkittävillä romaaneilla ei ole enää paikkaa nykykulttuurin keskiössä vaan ne sysätään laitamille, marginaaleihin (hän todellakin kirjoitti Harper’sin esseen ennen maailmanmenestystään). Miksi hän ajattelee tai ajatteli näin? Siksi että hänen omat romaaninsa (ennen Muutoksia) eivät herättäneet säpinää suuren yleisön keskuudessa, vaikka saivatkin runsaasti kiittäviä arvosteluja. Rivien välistä voi lukea Franzenin kadehtineen elokuvan nauttimaa massajulkisuutta. Mutta mitä oikeastaan voi sanoa kirjailijasta, joka haluaa tulla huomioiduksi kuin Hollywoodin blockbustereiden tekijät? Ellei Franzen olisi kahdella uusimmalla romaanillaan myynyt miljoonia ja päässyt Time-lehden kanteen hän olisi varmasti todella katkera tyyppi.

Epäilyttävimpänä pidän kuitenkin Franzenin ajatusta siitä, että merkittävillä romaaneilla olisi oltava oitis paikkansa nykykulttuurin keskiössä, että niiden pitäisi heti saada osakseen julkisuutta ja hyväksyntää, puhuttaa ihmisiä työpaikkojen kahvipöydissä ja teattereiden lämpiöissä. Eivätkö uraa uurtavat kaunokirjalliset teokset pikemminkin luo aluksi tyhjän tilan ympärilleen yllättäessään ja hämmentäessään aikalaislukijat? Walter Benjamin sanoi, että jokainen suuri teos joko murtaa yhden olemassaolevan genren tai luo kokonaan uuden. Ne muuttavat kulttuurihistoriaa mutta eivät (välttämättä) nykyhetkeä.

Oli miten oli, on aivan liian aikaista julistaa Vapautta suureksi romaaniksi. Varmasti voi sanoa ainoastaan sen, että se on kirja jota on lyhyessä ajassa myyty helvetisti ja kehuttu helvetisti.

P.S.

Tässä tekstissä on hiukan muunnellussa muodossa katkelmia Franzen-esseestäni, joka julkaistiin Parnassossa viime vuoden lopulla (7/2010).

Finlandia 2011

Olen tutustunut tänään julkistetuista Finlandia-ehdokkaista vain yhteen, Kristina Carlsonin William N. päiväkirjaan. Se onkin kirkkaasti paras tänä vuonna lukemani kotimainen uutuusromaani.

Carlsonin teoksessa on paljon minulle läheisiä elementtejä alkaen sen miljööstä, 1800-luvun Pariisista. Ennen kaikkea minua ilahduttaa kuitenkin sen valtavirtaromaaneista poikkeava muoto. Nimensä mukaisesti teos koostuu päiväkirjamerkinnöistä. Se ei etene tarinana vaan havaintoina, ajatuksina, enemmän ja vähemmän tärkeiden tapahtumien ylöskirjaamisena ja kommentointina. Päiväkirjamerkintä, muistiinpano, fragmentti, kirje — kaikki nämä lajit kiehtovat minua kaunokirjallisessa mielessä enemmän kuin juonivetoinen kerronta.

Carlsonin teoksen minäkertojana toimiva jäkälätutkija William N. ei ”kasva” tai ”kehity” romaanihenkilönä sovinnaisessa mielessä vaan pysyy täysin kaltaisenaan. Päiväkirjamerkinnät valottavat kuitenkin hänen eri puoliaan. Hän ei ole henkilönä ”miellyttävä”, onneksi. En ole koskaan ymmärtänyt vaatimuksia siitä, että romaanihahmojen olisi oltava ”miellyttäviä”.

Viime aikoina lukemistani romaaneista ei tule mieleeni montakaan henkilöhahmoa, joka tuntuisi yhtä kiinnostavalta kuin William N. En kuitenkaan pidä häntä kiinnostavana siksi että samastuisin häneen. Ainoa sepitteelinen hahmo, johon olen samastunut taitaa olla Lumikin ilkeä äitipuoli, ja tämäkin tapahtui joskus lapsuudessani. William N. kiinnostaa minua ennen kaikkea kirjallisena figuurina. Hänessä yhdistyvät jännästi 1800-luvun maailman vastakkaiset virtaukset: toisaalta tiede- ja edistysusko, toisaalta kulttuuripessimismi. Vaikka William N. ei ole boheemi taiteilija, hän muistuttaa sielunelämältään välillä hyvinkin paljon niitä 1800-luvun kirjallisuuden arkkityyppisiä yksinäisen miehen hahmoja, joihin viittasin edellisessä merkinnässäni.

Pakko sanoa vielä sekin että Carlsonin proosa on tyylikästä, se oli sitä Herra Darwinin puutarhurissa ja on sitä myös William N. päiväkirjassa.

Finlandia-palkintoa koskevassa uutisoinnissa nostettiin tuttuun tapaan pääosaan ulkokirjalliset seikat, eli se että kaikki ehdolle valitut sattuvat olemaan naisia. MTV3 teki vielä toisenkin ”omaperäisen” havainnon otsikoidessaan: ”Kuusi naista tavoittelee Finlandiaa — mukana menestyskirjailija.” Ilmeisesti nuo viisi muuta ovat menestymättömiä kirjailijoita sen lisäksi että ovat naisia. Mutta niinhän se menee, että kirjailija voi kerätä joko symbolista tai taloudellista pääomaa. Ne, jotka keräävät tuota jälkimmäistä leimataan tässä mammonaa palvovassa maailmassa menestyjiksi. Laila Hirvisaaren ehdokkuudesta olen yhtä kaikki mielissäni. Varmasti hän on sen ansainnut.

Olen monesti sanonut, että Finlandia-palkinnolla on ylikorostunut merkitys suomalaisessa kirjallisuudessa. Vuosien varrella minulla on esimerkiksi ollut suunnattomia vaikeuksia ymmärtää ehdokasvalinnoista mielensä pahoittavia kirjallisuustoimittajia, jotka haukkuvat televisiossa, radiossa tai lehtien palstoilla raadin lyttyyn. Pitäisi vihdoin päästää irti siitä yhtenäiskulttuurin jäänteistä nousevasta ajatusharhasta, että Finlandia-ehdokkaiden valinnoissa voisi toteutua jokin objektiivinen hyvä kirjallinen maku, kirjavuoden huippujen loistelias yhteenveto. Jokainen raati loppujen lopuksi valitsee listalleen sopivimmat kirjat, koska parhaita kirjoja ei ole olemassakaan. Voisi olla jopa positiivista, jos raati ilmoittaisi aivan suoraan toimineensa jonkin tietyn agendan mukaan. Yhtenä vuotena voitaisiin poimia rikoskirjoja, toisena ihmissuhdekirjoja, kolmantena yhteiskunnallisia kirjoja, neljäntenä proosakerrontaa uudistavia kirjoja ja niin edespäin. Kuten tämän vuotisen raadin puheenjohtaja Hannu Marttila sanoi, ehdolle asetetuista 130 kirjasta olisi voinut koota useammanlaisia kuuden kirjan paketteja.

Niin kauan kuin Finlandia-palkintoa ympäröi jonkinlainen pönäkän juhlava yleiskatsauksellisuuden illuusio, se tuntuu ilmiönä pikemminkin kitschiltä kuin vakavasti otettavalta kirjallisen kulttuurin instituutiolta. David Shields on verrannut suuria amerikkalaisia kirjallisuuspalkintoja rahoitusalan pelastuspaketteihin, joiden ainoa tehtävä on yrittää pitää hengissä jo tuhoon tuomittuja rakenteita. Sama tulee välillä mieleen nykyisen kaltaisesta Finlandia-palkinnosta.

Kun Pirkko Saisio voitti Punaisella erokirjallaan Finlandia-palkinnon, hän kiinnitti huomiota niihin henkisiin paineisiin, joita maamme ainoa myynnin kannalta merkittävä kirjallisuuspalkinto kirjailijoille aiheuttaa. On väitetty, että ehdokkaiden julkistusta edeltävä tiistai on kirjailijoille silkkaa piinaa, kun he joutuvat jännittämään tuleeko kustantajalta ehdokkuudesta kertovaa soittoa vai ei. Sen perusteella mitä olen jutellut omien kirjailjatuttavieni kanssa ani harva kuitenkaan suhtautuu Finlandia-palkintoon näin epätoivoisesti. Onnitellessani muutama vuosi sitten erästä ehdokkaaksi valittua tämä totesi lakonisesti: ”Arvallahan nämä vedetään.”

Ja niinhän se on. Arvalla ne vedetään, turha sitä kieltää. Jos kirjoittaa kirjoja voittaakseen palkintoja, kirjoittaa aivan vääristä syistä.