Me hukumme massaan, me olemme massaa

Eräässä Caj Westerbergin runossa puhutaan ”maailmasta ja viidestä miljardista minästä.” Tuo runo ilmestyi, ellei muistini pahasti rakoile, parikymmentä vuotta sitten.

Tämän aamun Helsingin Sanomat kertoo, että maailmassa on YK:n laskelmien mukaan kohta seitsemän miljardia ”minää”. Melkoinen väestönlisäys kahdessa vuosikymmenessä.

Väestönkasvun historia pistää mietteliääksi. 1500-luvun alussa maapallolla eli puoli miljardia ihmistä. Määrän tuplaantuminen miljardiin vei runsaat kolmesataa vuotta, mutta miljardin seitsenkertaistuminen on tapahtunut vain kahdessasadassa vuodessa.

Jos nykyinen väestönkasvun trendi jatkuu, maapallolla elää 40 vuoden kuluttua jo runsaat yhdeksän miljardia ihmistä. Onko täällä tilaa noin suurelle ihmismäärälle? Riittääkö kaikille ruokaa, turvaa, elinehtoja? Varsinkin kun samaan aikaan Kiinan ja Intian kaltaisissa  maissa kaupungistuminen etenee hurjaa vauhtia. Ei kulu kauaa siihen että Kiinassa ja Intiassa on enemmän keskiluokkaista elämäntapaa janoavia, lihaa syöviä ihmisiä kuin Euroopassa, vaikka molemmissa maissa valtaisa enemmistö ihmisistä elääkin yhä köyhissä ja alkeellisissa oloissa. Miten maapallo, ekosysteemi, suuret luonnonjärjestelmät kestävät sen kuormituksen, jonka keskiluokkaisen elintason leviäminen maailman väkirikkaimpiin maihin aiheuttaa?

En ole varmasti ainoa ihminen, joka pohtii tällaisia lukiessaan uutisia väestökasvusta. Pakko myöntää että tunnen suurta toivottomuutta näiden planeettamme kohtalonkysymysten äärellä. Samalla myönnän olevani kaikkea muuta kuin asiantuntija niihin vastaamisessa. Enkä myöskään viitsi ladella mitään moraalisaarnaa elämänmuotomme kestämättömyydestä, onhan kaikille järkeville ihmisille selvää että se on kestämätön, ja niitä, joiden mielestä se ei sitä ole, eivät moraalisaarnani tavoita. Niin kauan kuin elämme maailmassa, jossa ihmisillä on ensisijaisesti oikeuksia ja vasta toissijaisesti velvollisuuksia, toiveet radikaalista suunnanmuutoksesta ovat vähäisiä. Ehkä luonto jossain vaiheessa kostaa meille ja järjestää omilla keinoillaan asiat niin että maapallon ylikuormittaminen länsimaisella elintasolla käy mahdottomaksi. Se voi olla hirmuinen kosto.

Pienenä kulttuurihistoriallisena alaviitteenä voisin tässä mainita, että väestönkasvu ja kaupungistuminen loivat kirjallisuuteen aivan uudenlaisen hahmon. Häntä voi nimittää monella nimellä: flanööri, dandy, antiporvari, sivullinen, tarkkailija. Tämä hahmo syntyi niinkin varhain kuin 1800-luvulla, vaikka voisi kuvitella etteivät tuon ajan ihmiset vielä väestötrendeistä piitanneet. Mutta kyllä he piittasivat. Euroopan väkiluku kasvoi 1800-luvun alusta ensimmäisen maailmansodan syttymiseen 180 miljoonasta 460 miljoonaan. Samaan aikaan syntyivät modernit suurkaupungit ja niiden myötä kaupunkikulttuuri. Tässä uudessa uljaassa maailmassa hallitsevaan asemaan nousi porvaristo eli avoimesti menestystä ja mammonaa palvova ihmistyyppi. Aikakauden kirjailijat eivät voineet sietää porvareita, sillä kuten Gustave Flaubert sanoi, porvareilta puuttuu sielu. He eivät ymmärrä mitään totuudesta ja kauneudesta, he palvovat teknistä edistystä, vaikka aitoa edistystä voi tapahtua vain ihmisessä itsessään, hänen sydämessään. Flaubertin oppipoika Guy de Maupassant kirjoitti, että elämä Pariisissa — joka siis oli 1800-luvun New York ja Hollywood samassa paketissa — on sietämätöntä, koska kaikialla on ihmisjoukkoja eikä missään saa olla rauhassa. Sanomattakin on selvää mitä Maupassant ihmisjoukoilla tarkoitti: sieluttomia porvareita. Nuo sieluttomat ihastelivat Pariisin uutta nähtävyyttä, Eiffel-tornia. Maupassant otti tavakseen lounastaa sen juurella sijaitsevassa ravintolassa jotta säästyisi näkemästä moista rumilusta.

Nykyajan hallitseva ihmistyyppi on jonkinlainen vanhan porvarin degeneroitunut muoto: leveästi hymyilevä, urheilullinen, elämänmyönteinen, nautinnon spektaakkeleita tavoitteleva ihmistyyppi. Jokainen itseään kunnioittava kulttuuri-ihminen tietysti paheksuu tällaista moukkaa, aivan kuten Flaubert, Baudelaire ja kumppanit paheksuivat oman aikansa porvareita. Maailma ei siis ole oikeastaan paljonkaan muuttunut, vaikka ajan ilmiöt ovat muuttuneet. Se on tietysti huolestuttavaa, mutta on se jollain tavalla myös lohdullista.

Eräs opetuskin tähän tarinaan liittyy, kuten tarinoihin yleensä. Nimittäin kuvitelma siitä, että porvaria sättivä antiporvari olisi jotenkin autenttinen, omaehtoinen hahmo, on todellakin pelkkää kuvitelmaa. Hänhän on, niin perverssiltä kuin se tuntuukin, massojen oheistuote, mitä modernein olento kaikista antimoderniuden juonteistaan huolimatta.

Kritiikin kriisi

Olen joskus valitellut kirjallisuuskritiikin tilaa suomalaisissa päivälehdissä. Nämä valituksen aiheet eivät kuitenkaan ole syynä yllä olevaan otsikkoon. Eihän se sinänsä kriisistä kerro, jos kirjailijat löytävät nurinan aihetta lehtikriitikoiden tekemisistä. Päin vastoin. Olisi vaarallista, jos kirjailijat kiittelisivät vuolaasti arvostelujen tasoa ja laatua. Sehän tarkoittaisi, että he eivät edes yritä kirjoittaa teoksia, jotka aiheuttavat lehtikriitikoille ymmärtämis-, tulkinta- tai muita vaikeuksia.

Missä kritiikin kriisi mielestäni sitten piilee? Lyhyesti sanottuna mediamaailman rakennemuutoksessa. Printti menettää asemiaan netin vahvistuessa. Tämä ei tietenkään ole pelkästään huono asia kirjallisuuskritiikin ja -keskustelun kannalta, vaan monessa mielessä se edustaa jopa tervettä kehitystä. Mutta jos ajatellaan sitä miten kritiikki tulevaisuudessa kohtaa suuret lukijajoukot, niin huoleen on aihetta.

Helsingin Sanomat tenttasi jokin aika sitten Uuden Suomen päätoimittajalta, miksi Uusi Suomi ei enää julkaise muita kuin elokuvakritiikkejä. Tietenkään se ei julkaise. Ne, jotka muuta odottavat, eivät kerta kaikkiaan ymmärrä, miten kaupallinen verkkomedia toimii. Se ei elä levikkituloista, koska sisältö on lähtökohtaisesti ilmaista. Siispä sen on hankittava tulonsa mainostajilta, ja mistä mainostajat maksavat? Yksinkertaisesti sanottuna klikkauksista.

Verkkolaskureiden ansiosta sivustojen kävijämäärät tiedetään tarkasti samoin kuin yksittäisten juttujen lukijamäärät eli klikkaukset. Mainostajat laittavat bännerinsä sellaisiin paikkoihin, joissa saavat rahoilleen parasta vastinetta — siis eniten näkyvyyttä. Siksi kaupallisen verkkomedian elinehto on tuottaa sivuilleen aineistoa, joka houkuttaa ihmisiä klikkaamaan. Tämä näkyy muun muassa siinä, että otsikot eivät ole enää otsikoita perinteisessä journalistisessa mielessä vaan eräänlaisia teasereita. Verkkotoimittajan ammattitaidon ydintä on narrata netissä seikkaileva lukija viemään kursori otsikon päälle ja painamaan hiiren vasenta näppäintä. Tilastoissahan näkyy vain klikkausten määrä, ei se mitä lukijat itse jutusta ajattelevat.

Nykypäivän toimituspalaverit ovat valtaosin sitä että ruoditaan kävijätilastoja ja mietitään millaisilla aiheilla saataisiin enemmän klikkauksia, mikä kohauttaisi ja kiihottaisi nettikansaa. Toimittajat mieltävät juttunsa tuotteiksi, ja siksi heidän onkin luontevaa puhua sisällön tuotannosta. Jos sisältöä oikeasti olisi, sitähän ei tarvitsisi erikseen tuottaa. Mutta kun se kerran on tuotettava, niin se kannattaa tuottaa asiakkaiden (joita siis ennen kutsuttiin lukijoiksi) oletettuja mieltymyksiä vastaavaksi.
Kaupalliset verkkomediat meillä ja muualla ovat täysin alistuneet toimimaan klikkausmäärien tyrannian määrittämässä maailmassa. Onko siis ihme, jos ne eivät halua satsata kritiikkiin? Eräs verkkomedian vaikuttaja sanoi hiljattain, että ei ole mitään järkeä maksaa kriitikolle paria sataa euroa jutuista, joita kukaan ei lue. Mitä sitten tarkoittaa tuo ”kukaan ei lue”? Suuret joukot tavoittavassa kaupallisessa verkkomediassa se tarkoittaa todennäköisesti sitä että juttua klikataan parhaimmillaan ehkä tuhat kertaa. Jos samaan aikaan vedätysotsikko kansanedustajan hoipertelusta kännissä kerää kymmeniä tuhansia klikkejä, niin toimituksessa on helppo laskea, kumpi juttu edesauttaa paremmin mainostulojen hankkimista verkkolaskureiden mukaan päätöksensä tekeviltä mainostajilta.

Moni verkkomedian edustaja kokee edustavansa uutta edistyksellistä aikakautta (vaikka kyse on vain uudesta teknologiasta) ja suhtautuu printin edustamiin toimituskäytäntöihin halveksivasti tai säälitellen. ”Kyllähän me voitaisiin kritiikkejäkin julkaista, jos jostain löytyisi kriitikoita, jotka eivät ole printin saastuttamia”, he saattavat sanoa. Minkälainen kriitikko sitten ei olisi printin saastuttama? Todennköisesti sellainen, joka osaisi kaivaa uutuuskirjoista kohu- ja häväistysjuttuja lukematta niitä, tai lukematta ylipäänsä mitään. Otsikoiksi tällainen nykymedian huippuosaaja suoltaisi teasereita tyyliin ”Syksyn kohuromaani: menestyskirjailija paljastaa himoinneensa naapuriaan.”

Printtimaailmassa suuri osa lehtien liikevaihdosta muodostui levikkituloista. Vaikka moni lehti toki oli riippuvainen myös suurista mainostajista (esimerkiksi maakunnan tärkeimmistä kauppiaista), eivät ne olleet läheskään samalla tavalla mainostajien armoilla kuin nykyiset kaupalliset verkkomediat. Tässä on yksi selitys sille, miksi päivälehdet saattoivat toimia ns. täyden palvelun medioina, eli julkaista myös pienempiä lukijasegmenttejä kiinnostavia juttuja, kuten taidekritiikkiä tai selostuksia kunnallispolitiikasta. Toimituksissa toki tiedettiin, että urheilusivuja lukevat useammat kuin kulttuurisivuja, mutta kulttuurisivuja pidettiin tärkeinä lehden monipuolisuuden tähden. Toimituspalavereissa ei ruodittu sellaisia asioita kuin mitkä olivat tuoreimman lehden luetuimmat ja vähiten luetut jutut, koska printtiä eivät saastuttaneet klikkejä mittaavat verkkolaskurit.

Printin kulta-aikoina oli ainakin teoriassa mahdollista, että aamiaispöydässä lehteä selaavat saattoivat pysähtyä silmäilemään kritiikkejäkin, vaikka eivät olisi niistä ensisijaisesti kiinnostuneet. Nykymaailmassa tällaista ei enää kohta voi tapahtua, koska kaupalliset verkkomediat eivät suostu julkaisemaan juttuja, ”joita kukaan ei lue”. Tämä taas tarkoittaa sitä, että kritiikkien lukemisesta tulee entistä selvemmin pienten piirien, taiteen ja kirjallisuuden suurkuluttajien, yksinoikeus. Samalla verkkoon syntyy varmasti myös uusia kritiikin foorumeita, jotka toimivat muista kuin kaupallisista lähtökohdista. Kritiikki vetäytyy kolmannelle sektorille: sitä eivät tee enää ammattilaiset vaan aktivistit. Se on monessa mielessä hyväkin asia, mutta hintana on valitettavasti se, että kritiikki tavoittaa suuren yleisön paljon huonommin kuin printin kulta-aikana. Taiteesta ja kirjallisuudesta jäävät massajulkisuuteen jäljelle ne asiat, jotka kaupalliset verkkomediat sivustoilleen kelpuuttavat eli ihmiset ja ilmiöt — eniten myyneet, eniten palkitut, suurimman kohun herättäjät ja pahimmat tyrkyt (tai nykymaailman newspeakilla ilmaistuna ammattitaitoisimmat itsensä brändääjät).

P.S.

Tässä ilmainen idea kaikkien kaupallisten verkkomedioiden hyödynnettäväksi: rekrytoikaa Kiinasta köyhiä syrjäseutujen asukkaita klikkailemaan juttujanne nimellistä korvausta vastaan. Kiinalaisillehan pienikin raha on iso raha, ja heitä on PALJON. Mainostajat ryntäävät luoksenne!

Nobelistin lohtu

Onneksi ruotsalainenkin on vielä mahdollista palkita kirjallisuuden Nobel-palkinnolla. On tärkeää, että myös ansioituneet eivätkä pelkästään ansioituneet ja sopivat voivat voittaa maailman tärkeimmän kirjallisuuspalkinnon.

Tomas Tranströmerin palkitseminen sai minut iloiselle mielelle. Hän on yksi niistä, joiden vuoksi aloin lukioikäisenä lukea runoja ja myöhemmin kirjoittaakin niitä. Enää en runoja kirjoita, mutta yhä luen Tranströmeriä.

Eräs hänen runoistaan on minulle niin sanotusti lohturuno. Se ei ole hänen parhaitaan, mutta minulle se on erityinen ja omakohtainen. Lainaan sen tähän (käännös on Caj Westerbergin, ja sisältyy kokoelmaan Kootut runot 1954-2000):

Pääoman rakennukset, tappajamehiläisten pesät, hunajaa harvoille.
Siellä hän palveli. Mutta pimeässä tunnelissa hän levitti siipensä
ja lensi, kun kukaan ei nähnyt. Hänen oli pakko elää elämänsä
         uudelleen.

Tuo runo on minulle lohturuno, koska se kertoo minulle omasta elämästäni, sen ristipaineista, ristiriidoista, paradokseista. Siviilityössäni taloustoimittajana joudun vaeltamaan ”pääoman rakennusten” keskellä eikä se ole se ympäristö, joka on minulle läheisin ja mielekkäin. Yöt ja illat ovat sitten se ”pimeä tunneli”, jossa voin levittää siipeni ja lentää kenenkään näkemättä. Tässä tapauksessa siipien levittäminen tarkoittaa siviilityön vastapainoa, elämäntyötä. Siis kirjallisuutta, sen lukemista ja kirjoittamista.

Tranströmerkin on muuten ansainnut suuren osan elämästään elantonsa muulla tavoin kuin kirjallisuutta tekemällä. Hän on koulutukseltaan psykologi ja toimi vuosikymmenet tässä ammatissa auttaen mm. nuorisorikollisia, narkomaaneja ja huono-osaisia.