Romaanihenkilöistä

Edellisessä merkinnässä ruotimassani Uskon sanat -kirjassa Tuomas Nevanlinna muistelee vitsiä saksalaisesta filosofista, joka kuoltuaan joutuu valitsemaan kahdesta kyltistä. Toisessa lukee ”Taivas” ja toisessa ”Luentoja taivaasta”. Saksalaisfilosofi lähtee oitis suunnistamaan jälkimmäisen osoittamalle tielle. Nevanlinna on sitä mieltä, että tuo vitsi kertoo myös hänestä.

Samaa vitsiä soveltaen voisin kuvailla omaa suhdettani romaanikirjallisuuteen. Jos minun on kuoltuani valittava kahdesta kyltistä, joista toisessa seisoo ”Iäisyys romaaneja lukien” ja toisessa ”Iäisyys kirjallisuusesseitä lukien”, valitsen epäröimättä jälkimmäisen.

Miksi näin? Olenhan ”enemmän” romaanikirjailija kuin esseisti, ainakin julkaisumäärieni perusteella. Eräs merkittävä syy lienee siinä, että minua kiinnostavat pikemminkin ajatukset kuin ihmiset, ja esseistiikkahan askartelee ajatuksilla, kun taas romaaneissa keskiössä ovat ihmiset, fiktiiviset tosin.

Minulle on turha kaupitella romaania luettavaksi sen kaltaisilla suosituksilla kuin että ”tässä on huikean tarkkanäköistä psykologista syväporausta”. En myöskään vaikutu kuullessani jotain kirjailijaa ylistettävän siitä, että hän kuvaa henkilöhahmojaan suurella lämmöllä ja avaralla sydämellä.

Siihen nähden kuinka paljon valtavirran kirjallisuuskeskustelussa uhrataan aikaa henkilökuvauksesta puhumiseen aihepiiristä saadaan irti hämmästyttävän vähän. Päivälehtikriitikko voi Suomessa kirjoittaa romaaneista kolmekymmentä vuotta jakamalla vuoroin kehuja siitä kuinka vaikuttavasti kirjailija onnistuu ”menemään henkilöhahmojensa nahkoihin” ja vuoroin moitteita siitä kuinka ”karikatyyrimäisiksi ja paperinohuiksi” kirjailijan henkilöhahmot jäävät.

James Woodin mainiossa kirjassa How Fiction Works on kaiken muun ohessa pohdintaa henkilökuvauksen roolista. Woodin mukaan keskustelu polarisoituu tyypillisesti näihin kahteen ääripäähän:

1) Henkilökuvauksen merkityksen ylikorostaminen
Tähän syyllistyvät ne, joiden mielestä romaani on vain juonta ja henkilögalleriaa. Henkilökuvausfanaatikkojen mielestä hahmot eivät saa olla ”stereotyyppejä”, vaan kirjailijan on kaivettava esiin heidän yksilölliset piirteensä, niin sanottu syvä minuus. Romaanin kuluessa henkilöhahmojen on ”kasvettava ja kehityttävä”, tultava lukijalle ikään kuin ystäviksi, joihin lukija voi kokea samastuvansa. Usein henkilökuvausfanaatikot ovat myös sitä mieltä, että hahmojen on oltava sympaattisia ja että heillä on oltava puhtaita ja kauniita tunteita. Eräänlaisia lukijan itsensä idealisoituja omakuvia siis, ”hyviä ihmisiä”.

2) Henkilökuvauksen merkityksen tyhjäksi tekeminen
Tämä on varsinkin postmodernistisesti orientoituneiden kirjallisuusihmisten helmasynti. Henkilökuvausskeptikot korostavat korostamasta päästyään, että hahmot ovat vain sanoja paperilla, tekstuaalisia konstruktioita, joita käytetään lukijoiden manipuloimiseen. Mitään syvää minuutta ei henkilöhahmoilla voi olla, koska ”minuus” on jo lähtökohtaisesti fiktio, joka on sijoitettava lainausmerkkeihin.

Jos vähän kärjistää, niin henkilökuvausfanaatikot ovat yleensä tavallisia kirjallisuudenharrastajia, jotka hakevat romaaneista vaikuttavia lukuelämyksiä. Lukijoina he ovat yhtä aitoja kuin ahdasmielisiäkin, sillä kuten Wood huomauttaa, Amazon.comin ”tavisarvosteluissa” on pilvin pimein kommentteja, joissa romaaneja haukutaan siitä, että niissä ei ole miellyttäviä henkilöhahmoja.

Henkilökuvausskeptikot taas ovat yleensä ihmisiä, jotka ovat vetäisseet yliannostuksen kirjallisuusteoriaa ja joilla on pakottava tarve esittää nokkelaa. Näissä porukoissa toistellaan tiuhaan John Barthin, William Gassin ja hämärien ranskalaisfilosofien nimiä.

Myönnän sijoittuvani enemmän henkilökuvausskeptikkojen kuin henkilökuvausfanaatikkojen leiriin, mutta en minä siinäkään leirissä oloani mitenkään kotoisaksi tunne. Kuten vastarannankiisket yleensä, henkilökuvausskeptikot sortuvat helposti vain korvaamaan valtavirran dogmit omilla vaihtoehtoisilla dogmeillaan.

Wood mainitsee avantgardekirjailija B.S. Johnsonin romaanin Christie Malry’s Own Double Entry, jossa Johnson ”paljastaa” kaikki romaaneihin perinteisesti kuuluvat elementit keinotekoisiksi, myös henkilöhahmot. Päähenkilön äiti esimerkiksi lausahtaa pojalleen: ”My son: I have for the purposes of this novel been your mother for the past eighteen years and five months to the day…” Tämä tällainen on pahimmillaan pelkkää triviaalia pelleilyä. Vai onko jossain oikeasti olemassa ihmisiä, jotka kuvittelevat että romaanihenkilöt elävät ja hengittävät siinä missä romaanien lukijat? Yhtä hyvin B.S. Johnson voisi ”paljastaa”, että joulupukkia ei ole olemassa.

Romaani on valhe, johon lukija haluaa vapaaehtoisesti uskoa. Sama pätee tietysti romaanihenkilöihin. Jos kiistää kategorisesti romaanihenkilöt, pitää samalla kiistää kategorisesti myös itse romaanit (kuten epäilemättä jotkut henkilökuvausskeptikot tekevätkin).

Wood huomauttaa, että itsetarkoituksellinen todellisuusilluusioiden murskaaminen vain työntää syrjään ne kysymykset, jotka romaanikirjallisuudessa ovat niin sanotusti perimmäisiä kysymyksiä. Katse pitää hänen mielestään suunnata metafiktiivisisistä ongelmista (”Ovatko nämä romaanihenkilöt todellisia?”) metafyysisiin ongelmiin (”Millä tavalla nämä romaanihenkilöt ovat olemassa todellisuudessaan?”). Tuon jälkimmäisen ongelman ruotiminen johdattaa samalla ruotimaan myös todellisen maailman asioita, eli sitä, millä tavalla totuus ja kauneus ovat läsnä elämässämme vai ovatko lainkaan.

Päivälehtikriitikoille (ja miksei muillekin kirjallisuuden lukijoille) Wood antaa oivan neuvon siitä, mikä romaanissa oikeasti mättää silloin, kun päivälehtikriitikko morkkaa että sen henkilökuvaus on ”ohutta”, ”pinnallista” tai ”epäuskottavaa”:

”I think that novels tend to fail not when the characters are not vivid or deep enough, but when the novel in question has failed to teach us how to adapt to its conventions, has failed to manage a spesific hunger for its own characters, its own reality-level.”

Kirjallinen uskon teko

”Sillä lopullisesti pitää hylätä se ateistinen oppi, jossa ensin maalaillaan naurettava olkimies (”siellä sitä palvotaan enkeleitä ja henkiä, heh heh”) ja sitten keskitytään palavasti näin karrikoidun uskon vastustamiseen.
Olkimies-ateismi on sekä kaikkein naiivein että kaikkein irrationaalisin ratkaisu. Sen ainoana käyttövoimana on 1760-lukulaisten ja 1960-lukulaisten yhteinen oletus siitä, että kirkko on aikamme vaarallisin ideologinen organisaatio. Tämä lähtökohta on yksinkertaisesti vanhentunut.”

Näin kirjoittaa Tuomas Nevanlinna yhdessä Jukka Relanderin kanssa julkaisemassaan kirjassa Uskon sanat (Teos 2011). Nevanlinna suomii vapaa-ajattelijoiden taannoista Jumalaa tuskin on olemassa -kampanjaa siitä, että se edustaa hänelle kaikkein vierainta ”Jumala on mahdollinen mutta epätodennäköinen” -koulukuntaa. Yhtä lailla Uskon sanoissa parjataan kristittyjen fundamentalistien yrityksiä esittää maailmankuvalleen ”tieteellisiä” todisteita intelligent design -hölynpölyn avulla.

Ostaessani Uskon sanat tunsin maksavani itseni kipeäksi. Siitä piti pulittaa Akateemisessa Kirjakaupassa 35,90 euroa. Voin kuitenkin antaa anteeksi moisen kiskurihinnan, sillä kirja on lukemisen, miksei ostamisenkin, arvoinen. Uskon sanat on Suomen oloissa harvinainen kristinuskoa käsittelevä kirja, koska siinä uskosta ja uskonnosta keskustellaan älykkäästi ja uteliaasti, kuten mielestäni pitääkin tehdä. Hartauskirjallisuuttahan meillä kyllä julkaistaan, samoin kuin teoksia, joissa uskonoppinut ja tiedemies tai uskonoppinut ja vapaa-ajattelija ottavat mittaa toisistaan enemmän tai vähemmän herrasmiesmäisessä hengessä. Näitä tällaisia kirjoja ei tarvitse lukea, koska edeltä käsin jo tietää, mitä niissä sanotaan.

Paitsi kirjana Uskon sanat miellyttää minua myös tekona. Nevanlinnalla ja Relanderilla ei kummallakaan ole uskonnollista taustaa, pikemminkin päinvastoin, edustavathan he liberaalia älymystöä, joka lähtökohtaisesti suhtautuu uskontoon, ja varsinkin kristinuskoon, vihamielisesti tai vähintäänkin kriittisesti. Uskon sanojen lähtökohtana on sukeltaa kristinuskon kysymyksiin avoimin mielin, ”mukaan heittäytyen”, kuten esipuheessa todetaan. Tämä on rohkea lähtökohta ja osoittautuu myös hedelmälliseksi.

Nevanlinna ja Relander saavat peittelemätöntä nautintoa siitä, että kieltäytyessään tarkastelemasta kristinuskoa normin mukaisella tavalla kriittisestä takakenosta he herättävät hämmästystä älymystöpiireissä. Uskon sanoissa muistutetaan avomielisyyden ja suvaitsevaisuuden perikuvana esiintyvään liberalismiin sisältyvästä paradoksista: ”kaikki vaan mukaan, paitsi ne, jotka eivät ole liberaaleja.”

Kuten Nevanlinna kirjoittaa: ”Uskonnon äkkiväärä tuomitseminen ’dogmaattiseksi’ itsenäisen ja yksilöllisen ajattelun nimissä on yhä vahvemmin alkanut tuntua pelkältä liberaalilta latteudelta, jota on liian helppo hokea. Ja on toki myönnettävä, että pieni provokaatio tuntuu aina mukavalta. On jotensakin kutkuttavaa nähdä ateistiystävien vilpitön järkytys kristillisen slangini äärellä; kuin olisin poikennut kaidalta polulta.”

Niille, jotka nyt säikähtävät Nevanlinnan ja Relanderin ”hurahtaneen uskoon”, voin vakuuttaa, ettei mistään tällaisesta ole kyse. Uskon sanat on filosofishenkistä pohdiskelua, jossa ei ole tunnustuksellisen julistuksen häivääkään. Nevanlinnaa ja Relanderia eivät kiinnosta arkiset uskon elämän kysymykset vaan kristinuskon käsitteet ja ilmiöt. Toisin sanoen Uskon sanat paikantuu pikemminkin teologisen tiedekunnan kuin kristillisen seurakunnan tontille.

Innostuakseen kristinuskon kysymyksistä Nevanlinna ja Relander toki tarvitsivat esikuvat. Kun Giorgio Agambenin, Alain Badioun ja Slavoj Žižekin kaltaiset älymystön supertähdet ryhtyivät ruotimaan Raamattua, sen teemat alkoivat kiinnostaa myös Uskon sanojen tekijöitä. Tämä lähtökohta myös näkyy kirjasta. Nevanlinnaa ja Relanderia elähdyttää mahdollisuus radikalisoida kristillinen traditio, kaivaa siitä edistyksellistä muutosvoimaa. Eikä siinä mitään, ajatus on kaunis ja päämäärä jalo. Mikä tärkeintä, Nevanlinna ja Relander eivät päästä itseään niin vähällä, että vain toistelisivat 60-lukulaisten terhopursiaisten ja marttilindqvistien hokemia siitä, kuinka ”Jeesuskin oli radikaali ja ensimmäinen kommunisti.”

Uskon sanat edustaa muodoltaan dialogia, eli Nevanlinna ja Relander kirjoittelevat ajatuksiaan vuoronperään ikään kuin keskustelisivat kynä kädessä. Tämä on hyvä ratkaisu, koska se parantaa luettavuutta ja auttaa hahmottamaan kirjoittajien ajattelussa esiintyvät painotus- ja vivahde-erot. Nevanlinna on kaksikosta se, jolla polla säteilee kirkkaammin. Paikoin häneltä suorastaan ryöppyää älyllisiä paradokseja, kuperkeikkoja ja nurinkääntämisiä. Relanderilla piisaa sinnikkyyttä ja yritystä, mutta hän ei yllä ajattelijana Nevanlinnan sfääreihin.

Mikä sitten on se radikaali ydin, jonka Uskon sanat kristinuskosta löytää? Relanderin mielestä kristinusko tarjoaa ensimmäisen ja alkuperäisen vallankumouksen mallin, joka iskostui syvälle länsimaiseen sivilisaatioon. ”Vasemmisto ja kirkko ovat jollakin hyvin epäselvällä tavalla toistensa myötäisiä voimia muussakin kuin vain kummankin lähetysvoiman rinnakkaisessa ehtymisessä”, Relander kirjoittaa. Hänen mielestään vasemmisto ja kirkko ovat nykymaailmassa saman haasteen edessä: kuinka muotoilla sanoma, joka herättää aidosti toivoa.

Nevanlinnaa miellyttää kristinuskon sisältämä potentiaali, joka mahdollistaa perinteisten ideologisten karikkojen ohittamisen. Paavalin lähtökohtana ei ollut rakentaa kristillistä identiteettiä Roomaa vastaan, vaan Rooman rinnalle jotakin uutta ja siitä täysin riippumatonta. Nevanlinna muotoilee ajatuksen itselleen tunnusomaisella kimuranttisuudella: ”Kirkon suhde Roomaan ei ollut ulossulkeva, vaikka olikin sitä. Rooman annettiin olla, sille maksettiin verot. Se purettiin sekä suorasta että käänteisestä merkityksestään, siihen suhtauduttiin välinpitämättömästi.”

Etukäteen pelkäsin löytäväni Uskon sanoista sellaista muotijorinaa, jota Nevanlinna ja Relander ovat joskus harrastaneet NYT-liitteessä. Tällaista filosofiaa urbaaneille boheemeille (eli tuttavallisemmin urboille) ei kirjassa onneksi ollut niin paljon, että se olisi erityisemmin ärsyttänyt. Ajoittaisia puistatuksia kylläkin koin, esimerkiksi kaksikon pohtiessa Pyhän hengen olemusta ja merkitystä analogialla Beatlesin musiikin vaikutuksista entisen Neuvostoliiton luhistumiseen. Tällainen lennokkaan poseeraava filosofiaverbaliikka ehkä vetoaa urboihin, mutta jos ei ole ottanut tavakseen hengailla urbojen kanssa, se tuntuu vaivaannuttavalta.

Oli miten oli, mielikseni minä Uskon sanat luin. Välillä väittelin kiivaastikin kirjoittajien kanssa, mutta sehän kuuluu asiaan. En minä Žižekiltäkään osta kuin irtoajatuksia sieltä täältä, mutta nekin riittävät. Tärkeintä on, että niitä ajatuksia ylipäänsä on, ja että ne eivät ole valmiita ajatuksia.

Eräs tuokiokuva taistelusta elitismiä vastaan

”The growing fear of elitism and the attendant reluctance to differentiate has also had its impact in the arts. Symphony orchestras, for instance, are becoming uneasy about playing the classics and — according to a report of the American Symphony Orchestra League — of  ’creating the image of an exclusive, arrogant, possibly racist institution’. The orchestras have been advised ’to become more representative of their communities’. These concerns have their origins in the scarcity of Hispanics and blacks among both musicians and audiences of symphony orchestras.”

Paul Hollander: Anti-Americansim. Irrational & Rational.