Vastakulttuurin kritiikki

”The idea of a counterculture is ultimately based on a mistake. At best, countercultural rebellion is pseudo-rebellion: a set of dramatic gestures that are devoid of any progressive political or economic consequences and that detract from the urgent task of building a more just society. In other words, it is rebellion that provides entertainment for the rebels, and nothing much else. At worst, countercultural rebellion actively promotes unhappiness, by undermining or discrediting social norms and institutions that actually serve a valuable function. In particular, the idea of counterculture has produced a level of contempt for democratic politics that has consistently handicapped the progressive left (not least, by refusing to acknowledge the distinction between compromising and ’selling out’).”

Joseph Heath & Andrew Potter: The Rebel Sell. How the Counterculture Became Consumer Culture.

Hippien kapinaa eivät voittaneet hipit vaan markkinatalous. Eikä hippieetoksella ja juppieetoksella ole kovin suurta eroa — kyse on lähinnä muotoseikoista.

Hyvä vastaus ikuiseen kysymykseen

Miksi jotkut kirjoittavat, vaikka lukeminen on mukavampaa, vaivattomampaa ja ennen kaikkea luonnollisempaa?

Miksi minä kirjoitan?

Siksi että minun ei tarvitsisi ulvoa ääneen.

Tämä(kään) ajatus ei ole omani. Marguerite Duras on nimittäin sanonut kirjoittamisesta näin: ”Se on sitä, ettei puhu. Että pysyy hiljaa. Että ulvoo ääneti.” Loistava määritelmä. Samanveroinen kuin Jules Renardin, joka sanoi (ulkomuistista siteeraten), että kirjoittaminen on puhumista ilman että kukaan keskeyttää.

Tästedes kun joku tulee kysymään minulta miksi kirjoitan, aion vastata Durasin hengessä.

Löysin tämän ulvomisajatuksen Enrique Vila-Matasin romaanista Bartleby & Co, joka on idealtaan briljantti: se koostuu pelkistä alaviitteistä näkymättömään tekstiin. Vila-Matas tarkastelee romaanissaan kirjallisuushistorian monia Barleby-hahmoja, eli henkilöitä, joilla on halu ja tarve kirjoittaa, mutta jotka syystä tai toisesta eivät kirjoita tai lopettavat kirjoittamisen, tulevat sanoneeksi kuten Bartleby: ”I would prefer not to.”

Vila-Matasin romaanin motto vääntyy minun mielessäni myös kannanotoksi tämän maailmanajan nettihälinään (motto on Jean de la Bruyéreltä): ”Joidenkin ihmisten loisto ja ansiot ovat seurausta siitä, että he kirjoittavat hyvin; toisten taas siitä, että he eivät kirjoita lainkaan.”

Toden totta. Monille ihmisille olisi kunniaksi olla kirjoittamatta, mutta nykyään yhä useammat haluavat kirjoittaa, ja vieläpä laittaa tekstinsä kaikkien nähtäville.

Syksyn kirjanlehtiä

Kirjasyksy on taas ovella, ja HS on tuttuun tapaansa listannut kattavan valikoiman uutuuskirjoja.

Sinänsähän kirjasyksyn käsite on täysin keinotekoinen. Kustantamot saavat syyn julkaista uutuuskirjojen katalookinsa markkinoinnin pohjaksi. Tiedotusvälineet saavat syyn ruotia etukäteen tulevan syksyn kirjasatoa ja jälkikäteen taivastella menneen kirjasyksyn kehnoutta tai oivallisuutta, parhaassa tapauksessa jopa ennakoida suomalaisen romaanin kriisiä tai uutta kukoistuskautta. Esityön jälkikäteisruodintaa varten tekevät palkintolautakunnat, jotka nostavat satojen kirjojen joukosta esiin muutaman huipun enemmän tai vähemmän mielivaltaisin perustein.

Kirjasyksyn kruunaa joulumyynti, jossa uusinta Finlandia-voittajaa ostetaan törkeät määrät riippumatta siitä, millainen kirja on kyseessä. Joulun jälkeen tätä virallisesti vuoden parasta romaania päätyy palautuksina kirjakauppoihin, kun monet äidit ja isät ovat saaneet sitä vahingossa kaksin kappalein. Veikkaisin myös, että useassa perheessä Finlandia-voittaja nostetaan paketista suoraan kirjahyllyyn, jonne se sitten unohtuu. Monikohan Antti Hyryn Uunin joululahjaksi saanut jaksoi lukea sen läpi?

Finlandia-ehdokkaiden julkistamisen aikoihin lehtien palstoilla alkaa ilmestyä ansioituneiden kriitikoiden ja kirjallisuudentutkijoiden analyysejä siitä, mitä uutuuskirjat kertovat kirjallisuutemme tai yhteiskuntamme nykytilasta. Onko näkyvissä merkkejä vanhan kunnon epiikan paluusta vai nostaako maailmalla yleistynyt autofiktio päätään myös meillä? Entä miten yhteiskunnan eriarvoistuminen, arvojen koventuminen ja suvaitsemattomuuden kasvu näkyvät kirjasyksyn tarjonnassa, ovatko kirjailijamme ajan hermolla? Oma lukunsa ovat esikoiset, mahtaako niiden joukossa lymytä uusi Sofi Oksanen? Onneksi HS:n kriitikot kertovat meille esikoiskirjakilpansa selostusten yhteydessä, oliko tänä vuonna poikkeuksellisen hyviä vai poikkeuksellisen huonoja debytantteja, säästyy paljon vaivaa, kun voi omaksua valmiin mielipiteen Antti Majanderin kommentin pohjalta (myönnän kerran sanoneeni kapakkapöydässä, että olipas paskoja esikoisia tänä syksynä mainitsematta lähdettä eli Majanderia).

Samat kuviot siis toistuvat syksystä toiseen, vain kirjat vaihtuvat (joskaan eivät kirjojen tekijät; vaikka aina jostain kaivetaankin joku vanha konkari, joka on tekevinään uutta aluevaltausta tai loikkaavinaan uuteen vaiheeseen pitkällä ja ansiokkaalla urallaan). Yhtenäkään vuonna uutuuskirjoilla ei kuitenkaan ole juuri muuta tekemistä keskenään kuin ilmestymisvuosi. Mutta tästä pienimmästä yhteisestä nimittäjästä saa polttoainetta koko kustannusmaailma ja kulttuurijournalismi.

Useimmille lukijoille (tai ainakin minulle) kirjasyksy on tosiasiassa vain iso läjä nimikkeitä, jotka sattuvat ilmestymään saman parin kuukauden ajanjakson sisällä. Aina sieltä joitakin kiinnostavia löytyy, mutta herttaisen yhdentekevältä tuntuu, minkälaisen joukon tuo kirjaröykkiö ”kokonaisuutena” mahdollisesti muodostaa. Suhteellisuudentajuinen ihminen kun tietää, että yksi kirjasyksy on aivan liian lyhyt ja sattumanvarainen periodi minkäänlaisiin johtopäätöksiin siitä, mihin suuntaan kirjallisuutemme valtavirta tai marginaalit ovat menossa tai millä tavalla ajan trendit näkyvät romaaneissa, novelleissa, esseissä ja runoissa.

P.S.

HS:n mukaan minun tämän syksyn kirjassani ”itsemurhaa suunnitteleva mies pui menneisyyttään.” Hassu luonnehdinta, mutta kieltämättä lehden omaksuman tyylilajin mukainen. Samapa tuo. HS:n kulttuuritoimituksen ennakkoluonnehdinnat unohtuvat onneksi vielä nopeammin kuin itse kirjat.