Kesän hyvät & huonot

Ei ole järkeä kirjoittaa helteillä pitkästi blogiin. Varsinkin kun romaanin viimeistely on vielä (helteestä huolimatta) hitusen kesken (viikon kuluttua lähetän käsiksen taittoon).

Tyydyn siis rolandbarthesmaisesti listaamaan loppuaan kohti kallistuvan kesän hienot ja vähemmän hienot jutut (ennimmäkseen kirjallisuuteen & kulttuuriin liittyvät).

HIENOT JUTUT
Kylmä Guinness kuumalla kotiterassilla (tai kuumassa puutarhakeinussa), Aronofskyn Black Swan, Joan Didionin esseet, Nervalin Sylvie (pyrin mahduttamaan sen kaikille listoilleni), ei-crocseilta näyttävät Crocsit jalassa tepastelu, Sueden Dog Man Star, Luke Hainesin brittipop-aiheinen muistelmakirja Bad Vibes (rokkikanalja, joka osaa kirjoittaa ei-hävettävää proosaa, todellinen harvinaisuus), halloumi & salaatti, suoraan puskasta syödyt karviaismarjat, tontin nurkalla iltaisin vieraileva siili, Beckettin kolmen romaanin nide (Molloy, Malone Dies, The Unnamable), Rossellinin Rooma avoin kaupunki, The Economistin artikkelit euromaiden velkakriisistä, Colm Tóibínin romaanit (Brooklyn, Blackwater Lightship ja The Master), Cyril Connollyn esseet, terassilla nukkuminen hautovina helleöinä, salmiakkijäätelö, Chymoksen kahvilikööri, Pulpin biisien maratonkuuntelu Spotifyn soittolistalta, Black Box Recorderin uudelleen löytäminen (Luke Hainesin kirjan ansiosta), Copa American ottelut Canal Plussalta (OK, lopputulokset eivät välttämättä miellytä), muutamat jumalallisen oivalluksen hetket romaankikäsiksen parissa, pöytätuulettimen puhallus kasvoilla, uusi tietokone (jolla teksti melkein kirjoittaa itse itsensä).

VÄHEMMÄN HIENOT
Kasvismakkaroiden puute lähikaupoissa, Fizz-omenasiideri (en tykkää vaikka muistelin tykkääväni), Brasilian ja Argentiinan heikko menestys Copa Americassa, suomalaisten keihäänheittäjien surkea tuloskunto (OK, pieni harmin aihe, mutta harmin aihe kumminkin), ruohonleikkuukoneen sytytystulpan pidikkeen halkeaminen, David O. Russellin Taistelija, ”Ei pidä mennä katsomaan” -säännössäni lipsumiset (eli liiallinen nettikeskusteluille altistuminen), kunnon ukonilmojen puuttuminen, muutamat kotimaiset romaanit, jotka aloitin mutta jätin tylsistyneenä kesken (jääköt nimet mainitsematta; eivätkä edes kaikki nykyromaaneja), kyvyttömyyteni nauttia aidosti viskistä, yleisen moukkamaisuuden voittokulku kotimaisessa politiikassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Pieni muutos

Poistin tuosta oikeasta reunasta yhden sivupalkin eli sen jossa oli linkkilista muihin blogeihin.

En enää jaksanut muokata ja päivittää sitä, joten on vaivattomampaa luopua siitä tykkänään. Ne muutamat minulle oikeasti tärkeät blogit olen tallentanut oman selaimeni suosikkilistaan.

Pyrin muutenkin vähentämään altistumistani nettikeskustelulle.

Olen nimittäin huomannut henkisen hyvinvointini ja yleisen elämänuskoni vahvistuneen tuntuvasti sen jälkeen kun lakkasin seuraamasta niin sanotun suuren yleisön keskustelufoorumeita. Edelleenkin toki ahdistun, kun näen Helsingin Sanomien nettiuutisen lopussa ilmoituksen ”259 kommenttia”, mutta ahdistus ei ole mitään verrattuna siihen, että lukisin nuo ”259 kommenttia” tai edes osan niistä.

Fiksut blogit ja blogikeskustelut ovat tietysti ihan toinen juttu kuin kaiken kansan keskustelufoorumit. Vaan enpä mahda mitään sille, että myös netissä käytävä kirjallisuuskeskustelu tuntuu enimmältään hukkaan heitetyltä. Olen välillä osallistunut tällaisiin keskusteluketjuihin ja vielä useammin seurannut niitä sivusta vain vaivoin kommentointihaluni hilliten. Sangen usein on jäänyt päällimmäiseksi ikävä, tympääntynyt tai likainen fiilis.

Nettikeskustelun luonteeseen ilmeisesti kuuluu kaivaa toisten puheenvuoroista heikkoja kohtia ja iskeä niihin, ja tämä pätee yhtä hyvin Helsingin Sanomien ja Uuden Suomen kuin kirjallisuusblogien keskusteluihin. (Olen myös itse tehnyt tätä silloin, kun olen lähtenyt keskusteluihin mukaan.) Harvoin nettikeskusteluissa tulee mitään merkityksellistä sanotuksi, olipa keskustelemassa kuinka tasokas porukka hyvänsä. Useimmiten kyse on vain siitä, että jokainen käy vuorollaan esittämässä omat repliikkinsä ja siinä sivussa tölväisee vastustajikseen kokemia parhaansa mukaan.

Parhaiten nettikeskustelut taitavat soveltua ihmisille, jotka ovat luonteeltaan ja mielenlaadultaan joko inttäjiä, räksyttäjiä tai jonkin asian tai ajatussuunnan itse itsensä nimittämiä pääideologeja. En mielestäni kuulu mihinkään näistä kolmesta ryhmästä.

Jotkut vertaavat nettikeskusteluja baarihölinään, ja se onkin osuva vertaus. Baarihölinät kuitenkin haihtuvat saman tien jälkiä jättämättä, kun taas kaikki nettiin kirjoitettu tallentuu kollektiiviseen sähköiseen muistiin ja on kaivettavissa ylös koska tahansa.

Yritän siis pitäytyä vanhanaikaisissa painotuotteissa sekä sellaisessa nettiaineistossa, jossa toimii tavalla tai toisella editoriaalinen kontrolli, sivistyksen elinehto. Baarihölinöitä aion jatkaa entiseen malliin, saatanpa jopa innostua nostamaan äänenvoimakkuutta.

Ei huono mutta…

Huomaan tulevani vuosi vuodelta säyseämmäksi ja sovinnollisemmaksi. En jaksa rähistä huonoista tai keskinkertaisista kirjoista entiseen malliin (valtaisa enemmistö julkaistavista kirjoista on huonoja tai keskinkertaisia eikä mikään määrä rähinöintiä asetelmaa muuksi muuta). Paras nauttia niistä harvoista hyvistä kirjoista, jotka kohdalle osuvat.

Jokainen hyvä kirja on poikkeustapaus. Oikeastaan suoranainen ihme. On suuri etuoikeus saada silloin tällöin nauttia sellaisista.

Toki on olemassa myös kirjoja, joita ei voi moittia huonoiksi, mutta jotka eivät laadukkuudestaan huolimatta tunnu hyviltä. Anne Swärdin romaani Viimeiseen hengenvetoon on minulle tällainen. Se on herkkävaistoisen, lahjakkaan prosaistin kirjoittama teos, suuresti ylistetty Ruotsissa ja ilmeisesti muuallakin.

Mutta minä en ole oikea lukija siitä nauttimaan. Kansiliepeessä Swärdin proosaa kiitellään ”aistillisesta kielestä ja tiiviistä tunnelmakuvista.” Jokseenkin tuollaisilla epiteeteillä minäkin hänen tekstiään kuvailisin, tai jos haluaisin olla ilkeä voisin puhua taidekouluproosasta. Swärdiä lukiessa tulin välillä miettineeksi, että onkohan tässä kyse nokkelasta jekusta, kirjoittaako kirjailija salakavalaa parodiaa siitä tyylilajista, jota on vilpittömästi edustavinaan. Mutta ei. Ei Swärd parodioi. Hän uskoo oikeasti ”aistilliseen kieleen ja tiivisiin tunnelmakuviin.” Eikä siinä mitään. Voihan niihin uskoa. Mutta tekstin pitäisi kyllä tuntua ja näyttää joltain ihan muulta kuin taidekouluproosan esimerkkilauseilta.

Voihan tietysti olla niinkin, että minä olen menettänyt lukijana viattomuuteni enkä kykene aistimaan Swärdin kielen vitaalisuutta, voimaa, koskettavuutta (sikäli kuin hänen kielessään näitä ominaisuuksia on; mielestäni ei liiemmälti ole.) Oli miten oli, en juuri koskaan jaksa innostua niin sanotusta lyyrisestä proosasta. Karmeimmat lukukokemukseni asettuvat ”lyyrisen proosan” kategoriaan. Olen sitä mieltä, että kaikki mikä siittää on kovaa, ainakin proosasta puhuttaessa (no juu, liioittelen nyt tahallisen ironisesti).

Toinen seikka, joka minua Swärdin kirjassa tökkii on maailmankuvallinen juttu. Jules Renard sanoi kauan, kauan sitten olevansa kyllästynyt aikalaiskirjallisuuteen. ”En enää jaksa lukea tarinoita aisankannattajista”, Renard täsmensi. Rouva Bovary oli noina aikoina vakiinnuttanut jo maineensa. Renardia mukaillen voisin sanoa, etten jaksa enää lukea tarinoita seksuaalisen vallankumouksen jälkeisistä itsensätoteuttajista.

Viimeiseen hengenvetoon -romaanin päähenkilö, nuori nainen nimeltä Lo, makaa kaikkien muiden miesten kanssa paitsi sen yhden, jota (kaiketi) rakastaa. Totuuden nimissä on sanottava, ettei Swärdin romaani ole mikään elostelun ja estottomuuden ylistyslaulu vaan tutkii seksin ja rakkauden välistä rajankäyntiä paikoin ansiokkaastikin, mutta kun tämä teema yhdistetään aistilliseen (tai ”aistilliseen”) kieleen ja ajoittain pateettisiksi nyrjähtäviin elokuvaviittauksiin (arvaatte kyllä mistä elokuvasta on kyse), tuloksena on sellainen hetteikkö, jossa rämpiminen ei jaksa ainakaan minua kauheasti innostaa.

Mutta näistä vastaluseistani huolimatta en kuitenkaan voi enkä halua moittia Swärdin romaania huonoksi. Olen kyllä pitänyt monesta huonosta kirjasta enemmän kuin siitä, mutta se on toinen juttu.

Lähiaikoina aion keskittyä sellaiseen kirjallisuuteen, jonka tiedän jo edeltä käsin hyväksi, harvinaiseksi, ihmeelliseksi. Lukupinoni päällimmäisinä ovat Samuel Beckettin kolmen romaanin (Molloy, Malone Dies ja The Unnamable) kokoelma sekä Flannery O’Connorin koottujen teosten nide. Niiden jälkeen voisin sitten lukea taas jotain huonompaa ja keskinkertaisempaa säilyttääkseni suhteellisuudentajuni.