Cooliuden synti ja kuinka se vältetään

Omien kirjallisten töiden sävyttämän kevään aikana olen lukenut monia kirjoja sieltä täältä, mutta harvoja kannesta kanteen.

Eräs läpiluettu on David Foster Wallacen postuumina julkaistu The Pale King. Sen yhteydessä tosin taitaa olla kyseenalaista puhua läpilukemisesta, koska eihän sitä ole oikeastaan edes läpikirjoitettu, ei ainakaan sen kirjallisen tietoisuuden toimesta, jonka tunnen David Foster Wallacena.

Parnasson (3/2011) kolumnissani luonnehdin The Pale Kingiä ”ehdotukseksi postuumiksi romaaniksi”, koska kustannustoimittaja Michael Pietsch kasasi sen kirjailijan jäämistöstä löytyneistä teksteistä. Eräässä haastattelussa Pietsch arveli, että DFW olisi elävien kirjoissa pysytellessään tehnyt  The Pale Kingiin tuntuvia revisioita, kirjoittanut useat jaksot kokonaan uusiksi. Emme saa koskaan tietää, millainen romaani siitä olisi lopulta tullut. Mutta hyvä, että se on olemassa edes tällaisena postuumisti julkaistuna kompromissina.

Yksi kiintoisa tapa lukea The Pale Kingiä onkin yrittää kuvitella, minkälainen se olisi voinut olla oikeana romaanina. Tällainen lähestymistapa pistää kirjallisen mielikuvituksen välillä vinhasti laukkaamaan, mutta välillä myös kovalle koetukselle. Liki 550-sivuiseen romaaniraakileeseen mahtuu nimittäin suuret määrät tekstiä, joka tuntuu poikkeuksellisen nerokkaan  tajunnan tuottamalta, mutta josta puuttuu kirjallinen hohdokkuus, lennokkuus, briljanssi.

Nerokas tajunta, superaivot. DFW:n tapauksessa ei ole liioiteltua puhua sellaisista; välillä jopa tuntuu, että hän oli liian älykäs romaanikirjailijaksi. Pushkin kuulemma sanoi joskus, että runoilijan pitäisi olla hiukan tyhmänpuoleinen. Liiallinen älykkyys tuskin sopii prosaistillekaan, ainakaan jos haluaa olla tehokas ja tuottelias. Jos The Pale King lasketaan mukaan (mitä ei ehkä pitäisi tehdä), DFW ehti tehdä vuodesta 1987 vuoteen 2008 kestäneellä urallaan vain kolme romaania (niiden lisäksi toki myös novelleja, lyhytproosaa, esseitä). Tavallinen tusina-aivoinen tusinakirjailija olisi naputellut siinä ajassa romaaneja lähemmäs parikymmentä.

DFW:n esikuviin kuulunut Thomas Pynchon on kirjalliselta mielikuvitukseltaan vähintään yhtä omaperäinen ja omalaatuinen, mutta älyllistä painoarvoa Pynchonilla on vähemmän. Siksikö Pynchonin proosa on usein herkempää, virittyneempää? Siksikö Pynchon on taitavampi rakentamaan romaaneja, sommittelemaan kompositioita, punomaan monipolvisia juonikuvioita? Mahdollisesti.

Puhdasverisen modernistin tunnistaa (tai tunnisti joskus) siitä, että hän tietää (tai tiesi), millä tavalla ei enää voi kirjoittaa. DFW:ssä tämä piirre näkyy selvästi.

Mahtoiko DFW kirjoittaa yhtäkään proosakatkelmaa olematta kaiken aikaa tietoinen omasta tekstistään, toisin sanoen siitä, minkälaiset konventiot vaikuttavat hänen tapaansa kirjoittaa ja millä tavalla hän voisi näitä konventioita koetella, horjuttaa, uudistaa?

The Pale Kingin luettuani päällimmäinen kysymys mielessäni oli, kuinka DFW onnistuu olemaan kirjailijana niin koskettava ja sydämeenkäypä vaikka hänen tajuntansa nerokkuus välillä pelottaa tai jopa vieraannuttaa. Monestihan ylivirittynyt kirjallinen itsetietoisuus johtaa abstraktiin, steriiliin, ylinokkelaan proosaan. Sellainen proosa ei kommunikoi lukijan kanssa vaan lannistaa lukijan. Valitettavan suuri osa niin sanotusta kokeellisesta kirjallisuudesta lankeaa tähän kategoriaan (DFW nimitti tällaista proosaa ”kato, ilman käsiä!” -kirjallisuudeksi).

Kun itse luen ylinokkelaa proosaa (tai runoutta), minussa herää samanlainen vastenmielisyys kuin katsellessani parrasvaloissa viihtyviä julkkisälykköjä (esimerkiksi filosofeja tai kulttuurintutkijoita), jotka kehystävät kaiken sanomansa kepeällä itseironialla, koska pelkäävät, että muuten heitä ei pidetä hyvinä ja viileinä tyyppeinä. Kiitän aina luojaani, että nuo ihmiset eivät kirjoita proosaa tai runoutta.

Miksi DFW:tä lukiessa mielessäni ei häivähdä ironiseksi hipsteriksi tekeytyvän julkkisälykön hahmo? Siksi että DFW oli kaksinkertaisesti itsetietoinen. Hän oli tietoinen paitsi kirjallisten konventioiden rajoituksista myös niistä sudenkuopista, joita tulee vastaan silloin, kun tekee nämä rajoitteet näkyviksi ja kirjoittaa itseään ulos niistä.

Vaikka DFW osasi olla myös uuvuttava, häntä lukiessa ei tule koskaan tunnetta, että tässä nyt kirjailija poseeraa itsetietoisen ironisesti ollakseen mahdollisimman cool. Superaivojen vastapainoksi DFW:llä oli lämmin sydän ja kaunis sielu, niinpä hän halusi luoda aidon yhteyden lukijoihinsa, eikä vain tehdä heihin vaikutusta.

Cooliuden synti on kirjallinen kuolemansynti. Sitä pitää kaikin keinoin kaihtaa.

Romaanihenkilö tutuksi

Koska olen siviiliammatiltani toimittaja, päätin kirjoittaa henkilöjutun ensi syksynä julkaistavan Lohtu-romaanini toisesta päähenkilöstä, elokuvaohjaaja Johan Rautiosta. Tässä juttu luettavaksemme, pahoittelen sen pituutta.

Pyhä viha

”Minulla ei ole menneisyyttä, vain tulevaisuus”, Johan Rautio huokaisee.

Hän nojautuu tuolillaan taaksepäin ja pälyilee ympärilleen. Ikään kuin varmistaakseen, että kahvilan kätköistä ei ilmesty kiusallista todistajaa vastaamaan kysymyksiin hänen puolestaan.

Haastattelupaikkana on Wayne’s Coffee Helsingissä Kampin keskuksessa. Kello on kymmenen aamupäivällä, kahvilassa vain muutama asiakas. Heidän katseistaan näkee, että he tunnistavat kuuluisan elokuvaohjaajan.

Rautio haluaisi ruumiinkielestä päätellen kätkeytyä hupparinsa hupun suojiin.

Hupparin rintamuksessa lukee ”La littérature c’est de la merde”, kirjallisuus on paskaa. Eriskummallinen statement kirjallisen ihmisen maineessa olevalta elokuvaohjaajalta.

”Ei tämä ole mikään statement. Sain hupparin lahjaksi kaveriltani, en ole valinnut tekstiä itse”, Rautio sanoo.

Paljon tämän kummempia vastauksia häneltä ei irtoa mistään asiasta. Varsinaiseksi tuppisuuksi Rautio heittäytyy, kun puhe kääntyy hänen elämänvaiheisiinsa tai dokumenttielokuva Likaisen totuuden viime vuonna nostattamaan kohuun.

”Emmekö voisi puhua Berliini-projektista? Tarvitsen rahaa. On kammottavaa olla kerjuulla, mutta valitettavasti tämä leffa nielee rahaa, paljon rahaa.”

Berliini-projekti tarkoittaa Raution tekeillä olevaa elokuvaa, jolta puuttuu vielä nimi. Kyllä, me puhumme siitäkin. Mutta ensin puhumme kaikesta muusta.

Kaikki tuntevat Johan Raution. Tai pikemminkin: kaikki tuntevat hänen maineensa. Tuskin ketään toista suomalaista kulttuurintekijää on viime vuosina ylistetty ja parjattu yhtä paljon kuin Rautiota.

Viisi vuotta sitten häntä juhlittiin sankarina hänen voitettuaan ensimmäisenä suomalaisohjaajana Cannesin Kultaisen palmun elokuvallaan Mies ja hänen varjonsa.

Nykyisin hän on pikemminkin konna kuin sankari. Ranskalainen Libération otti hänet mukaan listatessaan eurooppalaisen kulttuurielämän taantumuksellisia. Muita suomalaisia ei sillä listalla näkynyt. Eikä ihme. Kukaan toinen suomalainen ei ole saanut aikaiseksi samanlaista yleiseurooppalaista kulttuuriskandaalia kuin Rautio Likaisella totuudellaan.

”Onko minulla maine? Kenties on, mutta en vaivaa sillä päätäni”, Rautio sanoo.

Hän vilkaisee ympärilleen. Kahvilassa on yhä hiljaista ja rauhallista. Vihollisia ei näy. Mutta se ei tarkoita, että heitä ei olisi olemassa.

Ainoa asia, jonka Rautio suostuu Likaisen totuuden julkisuusmyräkästä sanomaan, on että sen ansiosta hän oppi tuntemaan vihollisensa.

”Olen ruvennut googlaamaan nimeäni. Se on tietysti noloa, mutta puolustelen käytöstäni sillä, että minun on pysyttävä selvillä siitä, mitä viholliseni minusta puhuvat.”

Mitä he sitten puhuvat? Raution mukaan levittävät ”ääliömäisiä” valheita hänen motiiveistaan. Sen tarkemmin hän ei kuitenkaan halua täsmentää, koska inhoaa julkisia tilityksiä.

”Saisinko hakea toisen kupillisen kahvia?” Rautio kysyy vaihtaakseen puheenaihetta.

Tiskin takana nuori naispuolinen myyjä hymyilee hänelle aurinkoisesti. Myyjän ilmeestä voi päätellä, että Rautio vastaa hymyyn, mutta pöytään palatessa hänen kasvoillaan ei näy hymyn häivääkään.

Millainen mies, millainen ihminen on Johan Rautio? Siitä me, hänen elokuviensa katsojat, tiedämme tuskin mitään. Paljon enempää eivät tiedä myöskään he, jotka ovat Raution kanssa työskennelleet.

Elokuvapiireissä kulkevan sutkautuksen mukaan Johan Rautio tulee aamulla töihin ja lähtee illalla kotiin. Työskennellessään hän jakelee neuvoja, ohjeita, määräyksiä, mutta toisin kuin monet kollegansa ei räiskähtele, kiukuttele eikä saa raivokohtauksia.

Mies ja hänen varjonsa -elokuvan tähti Lotta Larsson on sanonut, että Rautiossa on epäinhimillistä uutteruutta. Hän toimii kuin kone: ei väsy, ei tuskastu, ei vaivu epätoivoon.

Tanskalaista ohjaajaa Lars von Trieriä väitetään erakoituneeksi, mutta von Trieristä sentään tiedetään yhtä ja toista, kuten esimerkiksi se, että hänellä on hirmuinen määrä erilaisia fobioita. Raution inhimillisestä hauraudesta tiedämme tuskin mitään. Hän kätkee itsensä silloinkin kun puhuu avomielisesti. Etenkin silloin.

”Tapasin von Trierin kerran pariisilaisen hotellin miestenhuoneessa. Hän tuijotti minua uhkaavasti ja käski minua pitämään varani. Olen aina ihaillut hänen elokuviaan”, Rautio sanoo.

Entä mitä Rautio vastasi suurelle tanskalaiselle? Ei mitään, koska ei ehtinyt. Uhkauksensa lausuttuaan von Trier käänsi selkänsä ja poistui. Mitä Rautio olisi halunnut vastata? Sitä hän ei jaksa pohtia, koska pitää kysymystä teoreettisena.

Kun pyydän tietoisen provosoivasti Rautiota paljastamaan itsestään jotain henkilökohtaista, hänen silmissään välähtää suuttumus, mutta kiukunpurkausta ei tule. Rautio siemaisee kahvia, painaa päänsä alas ja pysyy tovin hiljaa.

”Mitä tarkoittaa paljastaa itsestään jotain henkilökohtaista? Haluatko esimerkiksi tietää, harrastanko itsetyydytystä. Noin 98 prosenttia miehistä puljaa oman munansa kanssa, siitä on olemassa oikein tilastoja. On siis hyvin todennäköistä, että minäkin teen niin. Ja sama pätee sinuun. Mutta ei mennä yksityiskohtiin. Yksityiskohdat ovat likaisia, alhaisia.”

Likaisuus, alhaisuus. Siinäpä sanoja, jotka sopivat Johan Raution suuhun.

Hänen elokuvansa tulvivat milloin riipaisevaa, milloin rujoa kauneutta, mutta kauneus on aina kuvissa, ei ikinä sanoissa.

Elokuvien henkilöt eivät käytä sellaisia sanoja kuin usko, toivo ja rakkaus, vaikka ikävöivätkin niitä. Se kyllä mainitaan ääneen, että maailmassa on paljon likaisuutta ja alhaisuutta.

”En löydä itseäni elokuvieni hahmoista. Enkä totta puhuen ole edes yrittänyt etsiä”, Rautio kuittaa epäilyt töidensä omaelämäkerrallisuudesta.

Sanotaan, että Rautiolla on synkkä näkemys ihmisluonnosta. Sen hän sanoo itsekin, mutta täsmentää hetken kuluttua, että hänen näkemyksensä on pikemminkin realistinen kuin synkkä.

Puolitoista tuntia kestävän haastattelun aikana Rautio innostuu vain kerran vuolaaseen tilitykseen. Se tapahtuu, kun pyydän häntä kuvailemaan ihmiskäsitystään.

”Minun pitäisi lähteä parin viikon kuluttua Yhdysvaltoihin. Se tuntuu vaikealta, koska en tule toimeen amerikkalaisten kanssa. He eivät usko perisyntiin. Olisi suunnaton onnettomuus, jos koko ihmiskunta menettäisi synnintuntonsa, kuten amerikkalaiset ovat menettäneet. Kaikilla muilla olennoilla paitsi ihmisellä on paikkansa luonnonjärjestyksessä, yksin ihminen on jäänyt harhailijaksi eikä löydä tarkoitusta omalle historialleen, omalle olemassaololleen. Sodat, taiteet, kaupankäynti, urheilu. Kaikki nämä ovat ilmausta ihmisen viihtymättömyydestä ja tyytymättömyydestä, hänen surkeudestaan. Sinä päivänä, kun ihmiset eivät enää tunne katumusta ja häpeää, heissä ei ole jäljellä mitään kunnollista”, Rautio sanoo.

Puheryöppynsä jälkeen hän näyttää kalpealta, hauraalta, väsyneeltä. Tuliko hän paljastaneeksi sisintään liikaa? Ja mitä hän oikeastaan paljasti?

Senkö, että elokuviensa henkilöiden tavoin hän ikävöi uskoa, toivoa ja rakkautta?

Ainakin hän ikävöi vanhaa maailmaa. Monet kerrat Rautio on tehnyt selväksi viihtyvänsä huonosti nykyajassa. Häntä on helppo syyttää kulttuuripessimismistä ja vanhojen aikojen haikailuista, ja monet syyttävätkin.

”Niin. Onhan se tavatonta, että joku ei repeä riemusta tässä edistyksen ja elintason joulumaassa”, Rautio tuhahtaa.

Minkälainen elämä on elettävä tullakseen Johan Raution kaltaiseksi ihmiseksi ja elokuvaohjaajaksi?

Rautiolta itseltään on sitä turha udella. Hänestä irtoaa vain huokaus, että hänellä ei ole menneisyyttä, vain tulevaisuus.

”Kukaan ei tivaisi minulta, minkälainen lapsuus tai nuoruus minulla oli, jos en olisi sattumalta ohjannut paria elokuvaa. Nyt minusta kirjoitetaan juttuja, joissa kerrotaan sadoille tuhansille ihmisille, millainen olen. Niin kuin olisin jotain ja olisin olematta jotain muuta. Minä en omista itseäni. Sitä on vaikea hyväksyä.”

Rautio varttui Kokkolassa yksinhuoltajaäidin kasvattamana vailla sisaruksia. Perheen isä kuoli liikenneonnettomuudessa Johanin ollessa parin vuoden ikäinen.

Äiti kuului hurmokselliseen herätysliikkeeseen eikä katsonut hyvällä poikansa murrosiässä herännyttä kiinnostusta elokuviin, kirjallisuuteen ja musiikkiin. Äidin ja pojan välit katkesivat lähes kokonaan, kun poika lähti opiskelemaan filosofiaa Helsingin yliopistoon.

Kuutisen vuotta sitten Marketta Rautio kuoli syöpäsairauden murtamana, eikä Johan saapunut äitinsä hautajaisiin. Hän viimeisteli Miestä ja hänen varjoaan Lontoossa eikä pukahtanut avustajilleen halaistua sanaa äitinsä poismenosta.

Suriko hän? Jos suri, niin hiljaa yksinäisyydessään.

Kouluaikaiset tuttavat Kokkolan vuosilta muistavat Raution estyneenä ja eristyneenä taiteilijasieluna.

Lukiovuosinaan hän pukeutui kaapumaiseen mustaan takkiin ja nojaili välitunneilla yksinään seinään T.S. Eliotia lukien.
”Johan ei ollut kuten muut, hänestä aisti ylenkatsetta. En taida pahasti liioitella jos sanon, että hän oli laajalti inhottu. Kukaan tuskin osasi kuvitella hänen olevan jonain päivänä kuuluisa elokuvaohjaaja, häntä pidettiin pelkkänä mahtailijana”, Raution lukioaikainen luokkatoveri, Helsingin Sanomien politiikan toimittaja Veli-Pekka Pajulaakso muistelee.

Pajulaakso arvelee Kokkolan olleen Raution kaltaiselle nuorelle miehelle ahdistava ympäristö: matalakattoinen pikkukaupunki, jota halkoo mitätön puronliru. Taiteilijasielun veri veti etelään.

Vanhoilla kotikulmillaan Kokkolassa Rautio ei ole käynyt kahteenkymmeneen vuoteen. Ei vaikka häntä on maaniteltu osallistumaan sikäläisiin kulttuuritapahtumiin.

”Miksi minä sinne menisin? Ei siellä ole minulle ketään”, Rautio ihmettelee.

Kysymys siitä, onko hän kääntänyt selkänsä synnyinkaupungilleen kostoksi nuoruusvuosiensa ahdistuksesta, saa hänet mietteliääksi. Hän sanoo, että ei ole ainakaan tietoisesti tuntenut tarvetta kostaa.

”Vaikka sinänsä ajatus kostosta… Sehän on hyvin inhimillinen.”

Miksi Rautio päätyi lukion jälkeen Helsingin yliopistoon filosofian opiskelijaksi? Osittain siksi, että hän ei päässyt Teatterikorkeakouluun dramaturgian linjalle.

Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian professori Kristian Laurikainen aloitti opinnot filosofian laitoksella samana vuonna kuin Rautio. Hän muistaa hontelon tummatukkaisen kokkolalaispojan, jonka olemus henki yksinäisyyttä ja uhmaa.

”Istuimme monet illat kantakaupungin olutluolissa. Johanilla oli kyky mykistää ihmiset nousuhumalaisella esitelmöinnillään. Hänellä oli tasan kolme aihetta: Bresson, Schopenhauer ja Joy Division. Vaikka hän toisti samoja asioita, joka kerta tuntui kuin hänellä olisi ollut pakahduttavan tärkeää, ainutkertaista sanottavaa. Puoli tuntia paasattuaan hän väsähti ja menetti kiinnostuksensa ihmisten kanssa seurusteluun. Ilta päättyi siihen, että Johan kiersi pöydän, joi kaikkien lasit tyhjiksi ja häipyi omille teilleen. Se ei ollut tahdikasta käytöstä, mutta se annettiin anteeksi, koska se ikään kuin kuului hänen kuvioonsa”, Laurikainen muistelee.

Vanhat opiskelutoverit pitävät edelleen yhteyttä toisiinsa. Genevessä asuva Rautio vierailee joka kesä Laurikaisten suvun huvilalla Turun saaristossa.

”Ennen kävimme kapakoissa, mutta nykyisin vaihdamme kuulumisia lähinnä sähköpostin välityksellä. Johan tykkää ilmaista itseään kirjallisesti. Hänen meilinsä venyvät joskus kymmenien liuskojen pituisiksi. Näennäisen vähäpätöiset asiat, kuten kämmenpohjien hikoilun aiheuttamat sosiaalisesti kiusalliset tilanteet, kirvoittavat hänestä polveilevia miniesseitä”, Laurikainen kertoo.

Jumalaan Johan Rautio ei myönnä uskovansa, vaikka uskookin perisyntiin. Mutta mikä hänen maailmassaan on perisynnin vastapaino?

Ei ainakaan armo. Rautio ei puhu armosta sen enempää kuin uskosta, toivosta ja rakkaudesta.

Pyhyydestä hän kuitenkin puhuu, välillä suorastaan intohimoisesti. Hänen silmissään välähtää jotain tutkimatonta, kun pyydän häntä selittämään, mitä pyhyys hänelle merkitsee.

”Se on jotain muuta kuin toivoa ja odotusta. Ihmiset ovat nykyisin sairaita toivosta, he odottavat koko ajan jotain: unelmatyötä, ihannepuolisoa, lottovoittoa, laihtumista. Moderni elämä on pelkkää hypostaasiksi muuttunutta odotusta. Enkä minä ole poikkeus, minäkin kihisen jatkuvaa kärsimättömyyttä. Esimerkiksi nyt kun tarvitsen rahaa Berliini-projektiin. Tällainen orientaatio on tuhoisa, se hävittää yhteyden pyhyyteen”, Rautio sanoo.

Pyhyys on siis haluista, tarpeista ja vaatimuksista vapaa olemisen tila. Missä tai miten sellaisen voi saavuttaa? Rautio virnistää puolella suulla ja levittää neuvottomana kätensä.

”Turha minulta kysyä. En olisi tässä, jos tietäisin…”

Nuoruudenystävät menisivät vaikka valalle siitä, että Rautiolla oli yhteys pyhyyteen, kun hän istui parikymppisenä elokuvateatteri Orionissa katsellen eurooppalaisten mestareiden töitä.

Kansanedustaja ja kulttuurivaikuttaja Martin Huhmar muistelee Orionin aulaa, johon kerääntyi vakavia ja hiukan koppavia nuoria ihmisiä, filmihulluja. Siellä oli myös Johan Rautio, muita vakavampana ja koppavampana, epäilemättä myös filmihullumpana.

”Aluksi seurasin häntä etäältä. Mietin, että mikähän tyyppi tuo on, mitä hän täältä etsii. Sitten aloin kuulla juttuja hänen elokuvatietämyksestään. Eräänä iltana menin näytöksen jälkeen hänen luokseen, kerroin olevani töissä Ilta-Sanomissa ja kysyin haluaisiko hän kokeilla filmikritiikkien kirjoittamista. Hän tuijotti minua alta kulmien ja puisti päätään. Parin kuukauden kuluttua hän tuli vetäisemään minua hihasta. ’Onko tarjous vielä voimassa?’ Olihan se. Siitä alkoi yhteistyömme”, Huhmar kertoo.

Aikalaisten mukaan Rautiolla oli kyky uppoutua täydellisesti katsomiskokemukseensa. Jotkut hänen lähellään istuneet väittivät aistineensa hänen ympärillään voimakentän.

Elokuvakriitikko Armi Untolan mukaan moiset puheet ovat huulenheittoa, mutta eivät tyystin tuulesta temmattuja.

”Kyllä minäkin havaitsin, että Johanilla oli aivan poikkeuksellinen kyky nauttia elokuvasta joka solullaan silloin kun innostui näkemästään. Tuntui kuin hänen ruumiinsa olisi sulanut pois, lehahtanut toisiin sfääreihin. Elokuvateatterin ulkopuolella hän oli kireä ja estynyt. Orion taisi olla hänen pyhäkkönsä, ainakin se oli paikka, jossa hän saattoi hengittää vapaasti”, Untola sanoo.

Muistot kaukaiselta yhdeksänkymmentäluvulta eivät saa Rautiota nostalgiseksi. Hän myöntää viettäneensä runsaasti aikaa Orionissa, mutta lisää samaan hengenvetoon, että on istunut vuosien saatossa monissa muissakin elokuvateattereissa.

Entä pyhyys? Saavuttiko hän yhteyden pyhyyteen Orionin salissa ihailemiensa ohjaajien töiden äärellä?

”Mahdollisesti. Mutta ei sellaisesta voi puhua, minulta puuttuu sellainen sanasto, jolla voisin selittää näitä asioita tätä juttua lukeville ihmisille. Mitä ihmiset nykyään katsovat ja mitä he näkemästään tajuavat? Jos televisiossa lähetettäisiin lauantai-iltana Béla Tarrin leffa, kotikatsomoissa vaihdettaisiin kanavaa vihaisten karjahdusten säestämänä. Ihmiset haluavat katsoa tosi-tv:tä, jossa yksi syö hämähäkkiä ja toinen kirkuu vieressä. Turha minun on puhua pyhyyden kokemuksesta tällaisessa maailmassa”, Rautio sanoo.

Mutta vaikka hän on vuosikaudet julistanut elokuvan tekevän kuolemaa rahan, vallan ja pornon hallitsemassa maailmassa, omassa elämässään hän on toiminut aina elokuvan ehdoilla. Muuttoa Suomesta Rautio luonnehtii välttämättömäksi, koska ei olisi voinut täällä tehdä mieleisiään leffoja.

Raution kollega Otto Kaskipuro ei täysin jaa tätä käsitystä. Ennen Sveitsiin muuttoaan Rautio toimi apulaisohjaajana Kaskipuron minimalistisessa rakkauselokuvassa Varjoisa kuja ja teki taidoillaan suuren vaikutuksen.

”Mitä pitemmälle kuvaukset etenivät, sitä enemmän tukeuduin Johaniin. Hänellä oli uskomaton kuvallinen mielikuvitus. Pienillä hienovaraisilla asetelmien muutoksilla hän onnistui loihtimaan kohtauksiin aivan uudenlaista syvyyttä. Jankutin kaikille, jotka jaksoivat kuunnella, että tuosta jätkästä tulee iso nimi. Sitten Johan vain katosi”, Kaskipuro sanoo.

Ensimmäisen elokuvansa, Olavi Paavolaisesta kertovan Suuren ajan, Rautio teki suomalaisella rahalla suomalaiselle yleisölle.

Esikoistyö herätti paheksuntaa rujolla Paavolais-kuvauksellaan, mutta ei kerännyt kiitosta tai kunniaa.

Kristian Laurikainen muistelee, kuinka istuskeli pari päivää ensi-illan jälkeen Raution kanssa pikkutunneilla kotonaan Punavuoressa. Kaverukset naukkailivat viskiä ja juttelivat niitä näitä, välttäen Suuren ajan huonoista kritiikeistä puhumista.

”Äkkiä Johan meni kalpeaksi, aivan kuin olisi nähnyt aaveen. Kyselin, mikä hätänä, oletko sairas. Hän vastasi, että Suomi on hänelle myrkkyä. ’Haluan menettää isänmaani, haluan menettää isänmaani”, Johan hoki. Se kuulosti pateettiselta enkä ottanut hänen sanojaan vakavasti. Mutta nythän tiedämme, että hän oli aika lailla tosissaan”, Laurikainen sanoo.

Rautio ei ole suostunut täsmentämään, minkä takia on ottanut tavakseen kutsua Suomea entiseksi kotimaakseen.
”Suomi on minulle kuin lyijytakki. Minä jättäisin suomalaiset rauhaan, mutta suomalaiset eivät jätä minua”, Rautio murahtaa.

Ketkä suomalaiset häntä sitten ahdistelevat? Toimittajat ainakin. Eikä ihme, sillä Rautiosta riittää kirjoitettavaa, olipa aiheena taiteellinen menestys tai julkiset kohut, kuten Pro Finlandia -mitalin palautus, salattu ja eroon päättynyt avioliitto Debbie Bloomin kanssa tai Likaisen totuuden aiheuttamat syytökset äärioikeiston liehittelystä.

”Johan on kohdellut suomalaista mediaa kypsymättömästi. Hän lakkasi puhumasta Helsingin Sanomille, mutta jakeli sarkastisia onelinereitaan iltapäivälehdille. Jos Suomi on hänelle niin yhdentekevä, miksi hän alentuu tekemään tällaista jäynää”, Veli-Pekka Pajulaakso kummastelee.

Pajulaakson sanoissa on perää. Kukapa ei muistaisi esimerkiksi terveisiä, jotka Rautio lähetti Ilta-Sanomien kiertohaastattelussa kevään uusille ylioppilaille: ”Unohtakaa kauniit haaveenne, kaikki menee kuitenkin päin helvettiä.”

”Enhän minä tuollaista enää harrasta. Tämäkin haastattelu julkaistaan vakavahenkisellä foorumilla. Tosin suostuin tähän vain siksi, että saisin puhua Berliini-projektista”, Rautio sanoo kuulostamatta tippaakaan ivalliselta.

Tehdään siis, kuten Rautio haluaa. Puhutaan vihdoinkin Berliini-projektista.

Elokuva kertoo viisikymppisestä amerikkalaismiehestä, joka saapuu iltamyöhällä nykyajan Berliiniin ja herää seuraavana aamuna 1960-luvun Itä-Berliinissä, muurin väärällä puolella.

Luvassa on siis reaalifantasiaa elokuvan muodossa? Kyllä ja ei. Raution mukaan tarina on riipaisevan realistinen, ja sen ytimessä luuraa elämän suurin kysymys. Se kysymys ei ole ”Miksi elämme?” vaan ”Kenen vuoksi elämme?”

”Ei minulla ole muuta syytä tehdä sitä leffaa kuin vuodattaa sieluni valkokankaalle.”

Raution sanomana se ei kuulosta pateettiselta, vaan pikemminkin surulliselta. Ikään kuin kyseessä olisi asia, jota hän ei haluaisi tehdä mutta ei voi olla tekemättäkään.

”Yritän tehdä tämän leffan aivan toisella tavalla kuin aikaisemmat. Olen ollut elokuvaohjaajana tähän saakka pyöveli, nyt haluaisin olla uhri. Se vaatii uudenlaisia voimavaroja. En ole varma, onko minulla niitä”, Rautio sanoo.

Hän nousee pöydästä hakeakseen kolmannen kupillisen kahvia. Tuntuu kuin hänen sanansa jäisivät kaikumaan hänen jälkeensä. Noissa sanoissa kenties piilee syvä totuus Johan Rautiosta. Mutta minkälainen totuus, kuka osaisi sen tulkita?

Pöytään palatessaan Rautio ei halua enää puhua uhreista tai pyöveleistä, vaan rahasta. Berliini-projektista on tulossa hänen kallein elokuvansa.
”Olen tiennyt, että rahan saaminen on vaikeaa, mutta en olisi uskonut, että se voi olla näin vaikeaa. Elokuvateollisuus on nykyisin prostituutiota, eikä siinä pärjää, ellei ole sielultaan huora”, Rautio sanoo.

Asioista perillä olevat lähteet kertovat, että Berliini-projektin rahoitusta ei millään tavoin edistä Likaisen totuuden nostattama kohu. Filmialan sijoittajapiirit ovat aina pitäneet Rautiota hankalana tyyppinä, mutta nyt ne pitävät häntä myös poliittisesti epäilyttävänä.
Olisiko asiaa auttanut, jos ohjaaja itse olisi sanoutunut painokkaasti irti Likaisen totuuden ”tähden” oikeistopopulisti Benjamin Brousseaun ajatuksista? Sitä Rautio ei halua arvailla. Hän toistaa saman, minkä on toistanut lukemattomia kertoja aikaisemmin: tekijän ei pidä selitellä töitään.

Joten hyväksykäämme se, ei selityksiä. Mutta voimme sentään kysyä, mitä Rautio tuumii Euroopan tilasta. Onko Eurooppa menossa päin helvettiä sillä tavalla kuin Brousseau väittää?

”Ei ole kyse vain Euroopasta, ei ole ollut enää pitkään aikaan. Minä ajattelen koko läntistä sivilisaatiota, enkä voi olla tuntematta surua. Näen katoavan maailman. Mutta samalla on sanottava, että sivilisaatioiden illankoitossa on omanlaistaan kiehtovuutta. Miltä mahtoi tuntua viimeisestä antiikin kreikkalaisesta tai roomalaisesta? Tätä minä nykyään ajattelen. Paitsi silloin kun en ole surullinen, en ajattele mitään”, Rautio sanoo.

Hän on juonut kahvinsa loppuun, neljättä kupillista hän ei halua närästyksen pelossa. Olisiko tämä haastattelu nyt tässä? Ei aivan. Rautio haluaa puhua vielä ”yhdestä tärkeästä jutusta”. Vanhan 35-millisen filmin puolustamisesta on tullut hänelle sydämen asia, koska hänen mielestään elokuvaohjaajien on tehtävä elokuvia eikä digitaalisia tiedostoja.

”Vihaan digitaalista tekniikkaa. Vihaan, vihaan, vihaan ja vihaan niin syvästi ja leppymättömästi kuin ihminen ikinä voi mitään vihata”, Rautio sanoo ja luo katseensa alas.

Se taitaa olla pyhää vihaa.