Vaalipäivänä

Jokin aika sitten kerroin, että en tiedä äänestänkö eduskuntavaaleissa vai en.

Lopulta päätin kuin päätinkin tätä demokraattista kansalaisoikeuttani käyttää, ja myönnän avoimesti, että ääneni oli protestiääni. Ei kuitenkaan perussuomalaisten puolesta vaan heitä vastaan.
Tarkoitukseni oli alun perin kirjoittaa tähän pitkä ja polveileva pohdinta siitä, miksi tunsin polttavaa tarvetta protestiäänestämiseen. Hakattuani tekstiä viiden tuhannen merkin verran kuitenkin väsähdin ja jätin sikseen.
Tiivistäen voin sanoa sen, että perussuomalaisten vaaliohjelman kulttuuripoliittiset kannanotot olivat minulle vahva protestoinnin motivaattori, vaikka pidänkin kyseenalaisina kulttuuriväen suu vaahdossa esittämiä natsivertauksia. Natseillehan rappiotaide oli ilmausta juutalaisesta sielusta ja rappiotaiteen vastustamisella oli siten selvät rotuopilliset perusteet. Mitään tällaista en pysty perussuomalaisten kannanotoissa näkemään, en edes pahalla tahdolla. Vesa-Matti Saarakkalan ja kumppaneiden ”postmodernin tekotaiteen” paheksunta kielii lähinnä ennakkoluuloisuudesta, matalamielisyydestä ja timantinkovasta typeryydestä.
Loppujen lopuksi ”postmoderni tekotaide” taitaa olla vain yksi monista nimilapuista, joita persut käyttävät vastustaakseen vihaamiaan eliittejä.
Ajatellessani persujen eliittikapinaa mielessäni välähtää Vladimir Nabokovin romaani Bend Sinister, jossa eletään ”keskivertoihmisten puolueen” hallitsemassa filistereiden yhteiskunnassa. En haluaisi elää sellaisessa, enkä tosin usko että koskaan joudunkaan. Mutta aina on tärkeää vastustaa vallanhimoisia filistereitä.
Toisaalta perussuomalaisten nousussa on hyvätkin puolensa. Ideat ja arvot ovat palanneet politiikan asialistalle. En muista milloin eduskuntavaaleissa olisi ollut näin paljon sähköä.
Paha kyllä liikkeellä ovat sellaiset muutosvoimat, joita en voi kannattaa. Tunnen kyllä kulttuuri-ihmisiä, jotka äänestävät persuja kostaakseen vanhoille puolueille ja ummehtuneelle poliittiselle järjestelmälle. Minusta he muistuttavat umpimielisimpiä vasemmistoänkyröitä, joille riittää Venezuelan ja Kuuban tukemisen perusteeksi se, että Chavez ja Castro ovat Yhdysvaltain vihollisia. Ei se, että persut ovat mätää systeemiä vastaan tee heistä yhtään siedettävämpiä.

Härskiä ennakkomainontaa


Adlibriksestä näköjään löytyy jo tällaisen romaanin ennakkotiedot. Kuten myös vastikään ilmestyneestä WSOY:n ensi syksyn katalookista.

Laitanpa mainostekstin piruuttani näkyville tännekin. Kansikuvaa en laita, koska sellaista ei vielä ole.


Lohtu

(Sidottu)

Tommi Melender

Elis Mäki on tehnyt suuren päätöksen. Ellei hän 365 päivän aikana keksi pätevää syytä jatkaa elämäänsä, hän erkanee tästä maailmasta omatoimisesti.

Koetusvuotensa aikana Elis asettuu kasvotusten paitsi oman menneisyytensä myös raadollisen lähiötodellisuuden kanssa.

Eliksen tarinan rinnalla kulkee hänen lapsuudenystävänsä, läpimurron kynnyksellä kuolleen elokuvaohjaaja Johan Raution tarina. Romaanin maailmaan kuuluvat myös Guy de Maupassantin Bel-Amin pohjalta tehty elokuvakäsikirjoitus, nettikameran edessä klassikkoja lukeva nuori nainen, diktaattoreista patsaspuistoa rakentava suomalainen eksentrikko ja Pariisin esikaupungeissa sanomaansa paasaava ranskalainen oikeistopoliitikko.

Lopulta ei ole varmaa, mistä Eliksen tarina alkaa ja mihin se loppuu, tai onko Elis edes tarinansa päähenkilö. Siitä huolimatta Elis löytää tasapainon, sopusoinnun – ja lohdun.

Lohtu on romaani, joka sisällyttää itseensä vaihtoehtoisten romaanien mahdollisuuden.

  • Kirjailija: Tommi Melender
  • Kustantaja: WSOY
  • Sidosasu: Sidottu
  • Kieli: suomi
  • Julkaistu: 201109
  • ISBN10: 951038366X
  • ISBN13: 9789510383667


Vielä pitäisi rutistaa kevään aikana Lohtu sellaiseen kuntoon, ettei sitä tarvitse kauheasti hävetä sitten kun se syyskuussa julkaistaan. Eiköhän tämäkin tekemällä valmistu, kuten kirjat yleensäkin.
Muistan kuinka olin viime vuonna tähän aikaan epätoivoinen ja eksyksissä esseekokoelmani kanssa. Jotenkin minä sen lopulta valmiiksi sain, vaikka täpärälle menikin.

    Autenttisuus, olemassaolo

    Eräs kohtaus…

    ”I’d always been inauthentic. Even before the accident, if I’d been walking down the street just like De Niro, smoking a cigarette like him, and even if it had lit first try, I’d still be thinking: Here I am, walking down the street, smoking a cigarette, like someone in a film. See? Second-hand. The people in the films aren’t like that. They’re just doing their thing, real, not thinking anything.”
    Tom McCarthy: Remainder
    …ja sen kehys:

    ”Meille epäautenttisuus on itsen ydin, se mitä on olla ihminen. Tämä tarkoittaa sitä, että itsellä ei ole ydintä, vaan se on kokemusta jakautumisesta ja hajoamisesta. Sinällään kaikki sellaiset autenttisuuden kultit — olivatpa ne perinteisesti uskonnollisia, poliittisia, new age -tyyppisiä tai uusbuddhistisia liikkeitä –, jotka yrittävät elvyttää jonkin autenttisuuden käsitteen, tulee hylätä.”
    Kansainvälinen nekronauttiseura: Epäautenttisuuden julistus (Tom McCarthy ja Simon Critchley). Suomennos Matti Kangaskoski. Nuori Voima 1/2011.