Tunteen vallassa

Eräs tuttuni inhosi vuosikaudet Michael Schumacheria, syytti häntä itserakkaaksi, ylimieliseksi, tunteettomaksi. Sitten Schumacher voitti jonkin kisan ja saavutti jonkin merkittävän rajapyykin (älkää kysykö tarkemmin, en ole ikinä piitannut formuloista) ja pillahti kisan jälkeisessä lehdistötilaisuudessa televisiokameroiden edessä itkuun. Tuttavani käsitys Schumacherista muuttui kerta heitolla. Sen jälkeen hän ei ole lausunut saksalaisesta formulasankarista poikkipuolista sanaa. Niin se käy.

Sentimentalismi hallitsee maailmaa, ja usein sentimentalismi nyrjähtää suoranaiseksi tunteiden pornografiaksi (kukapa ei muistaisi vaikkapa prinsessa Dianan kuoleman synnyttämää järjettömyyksiin paisunutta suruorgiaa). Suurta yleisöä on lähestulkoon mahdotonta taivutella ja ylipuhua punnituilla argumenteilla järkisyihin vedoten. Vaaditaan paatosta ja värinää, mielellään pari kyyneltä silmänurkkaan. Hyvin tunteva ihminen on parempi ja luotettavampi kuin hyvin argumentoiva. Niille, jotka ovat kiinnostuneita lukemaan aiheesta lisää, suosittelen Theodore Dalrymplen kirjaa Spoilt Rotten. The Toxic Cult of Sentimentality. Mutta varoitan: sitä voi olla vaikea saada käsiinsä, esimerkiksi Amazonista se oli myyty loppuun kun hiljattain katsoin. Uusia painoksia odotellessa kärsimättömät voivat lukea vaikka uuden Kerberoksen, jossa on Timo Hännikäisen arvio kyseisestä kirjasta.

Minua rupesi askarruttamaan, vaikuttaako elämänmenoamme hallitseva sentimentaalisuuden kultti kirjallisuuteen. Todennäköisesti vaikuttaa, eihän kirjallisuus ole kulttuurin valtavirroista eristyksissä oleva saareke. Nyyhkyromaaneja on tietysti julkaistu ja luettu aina, mutta olen taipuvainen yhtymään Martin Amisin esittämään arvioon, jonka mukaan nykypäivän kirjallisuuskritiikeissä ja -keskusteluissa romaaneilla on taipumus typistyä pelkiksi henkilögallerioiksi. On täysin luvallista sanoa, että Rouva Bovary on huono kirja, koska Emma Bovaryn persoona ei miellytä. Ihmiset haluavat samastua, myötäelää, nauraa, itkeä, voivotella, taivastella, huokailla ja huohottaa romaania lukiessaan. Tunnetta peliin!

Voisi kuvitella, että sentimentaalisuuden kultti vahvistaa sellaisen karkean, lukijaa manipuloivan fiktion asemaa, joka (David Foster Wallacen sanoin) on kuin ”televisiosarjaa kirjan sivuilla”. Saatan olla vainoharhainen, mutta mielestäni Jonathan Franzenin (yli)kehutussa Freedomissa heijastuu tämä ajan henki ikävällä tavalla, enkä voinut kirjan saippuaoopperamaista loppujaksoa lukiessani välttyä ajattelemasta, että tässä yritetään lypsämällä lypsää lukijasta vahvaa tunnereaktiota. Freedomiin verrattuna Franzenin edellinen romaani, vuonna 2001 ilmestynyt Muutoksia on ihmiskuvaltaan häijyn sarkastinen, jopa depressiivinen.

”Uskon, että tarvitsemme synkkinä aikoina onnellisia loppuja”, Franzen sanoi eräässä haastattelussa Freedomin ilmestyttyä. Jos vähän venytän noita sanoja, niin niistä on luettavissa ajatus, että kirjailijan ei ole pelkästään kirjoitettava hyvin vaan myös ”tunnettava hyvin”, voitettava lukijat puolelleen omalla suurisydämisyydellään.

On varmasti paljon sellaisia, jotka pitävät niin Franzenin kirjaa kuin hänen haastattelulausuntojaan vilpittöminä. Minä kuitenkin olen kyyninen surkimus enkä kykene liikuttumaan käskystä. Jos kirjaa lukiessa joskus nyyhkäisen, se tapahtuu täysin vahingossa.

Psykologinen henkilökuvaus toki kuuluu romaanitaiteen traditioon, mutta omasta näkökulmastani (kirjailijana ja lukijana) se on vähiten kiinnostavin ulottuvuus fiktiossa. En ole koskaan ymmärtänyt esimerkiksi sitä, miksi henkilöhahmojen pitäisi kasvaa romaanissa ”ehjiksi ja kokonaisiksi” persooniksi. Miksi ne eivät voi yhtä hyvin hajota ja pirstoutua, kutistua alati pienemmiksi? Mielestäni ajatus jostakin mystisestä syvästä minuudesta, jota henkilöhahmot ilmentävät puheillaan ja toiminnallaan on pahasti harhainen. En usko sellaiseen. Mitä ehjimmiksi ja kokonaisimmiksi kirjailija kuvaa henkilöhahmonsa, sitä vieraammilta ne minusta tuntuvat.

No jaa. Ehkä minä vain olen myötäelämiseen ja empatiaan kykenemätön yksilö. Tunteeton paskiainen.

Dandy, kaksi näkökulmaa

”Dandyn tulee pyrkiä olemaan herpautumatta ylevä; hänen tulee elää ja nukkua peili edessään.”

Charles Baudelaire

”Eternal inferiority of the dandy — this is my regretted conclusion; for, being committed to clothes and externals, he is committed to stupidity and physical ageing; spiritually opaque, he reigns for ten years and decays for forty more, while mind and body rust. The dandy is but the larval form of a bore.”

Cyril Connolly

J’aime, je n’aime pas*



Pidän:
kreikkalaisesta salaatista, täytetyistä paprikoista, homejuustoista, yrttisuolasta, salmiakista (Lakrisal-pötköistä), vasta leikatun ruohon tuoksusta (paitsi etten pitäisi siltä tuoksuvasta parfyymistä), orvokeista, kantarelleista, oreganosta, Louis-Ferdinand Célinestä, rommikolasta, häilyvistä poliittisista mielipiteistä, Juliette Binochesta (toisinaan maailman kaunein nainen), kylmästä tummasta oluesta, Jouko Turkan Aiheista, keskimuhkeista tyynyistä, paahtoleivästä, Matti Mäkelän ”Tursake”-esseestä, Mahlerista, Julian Copesta, flaneeraamisesta, omenasiideristä, vadelmarahkasta, tuoreista kirsikoista, tummista pikkutakeista, Nervalin Sylviestä, ylellisistä mustekynistä, jälkiruokalistojen silmäilystä, ruskeasta sokerista, juonettomista romaaneista, särökitaroista (joskus), maitokahvista, Edward Hopperista, Coetzeen omaelämäkerrallisten teosten itseinhosta (ja koko Coetzeen tuotannosta), muinoin uudeksi aalloksi nimitetystä musiikista, Camus’sta, Slavoj Žižekistä (etenkin hänen englannin aksentistaan), Neal Stephensonin Cryptonomiconista, Paul Krugmanin kolumneista, Bergmanin Talven valoa -elokuvasta, junamatkustelusta, syksyisistä aamuista Saimaalla mökkikauden päätyttyä, punaviineistä (erittelemättä), heräteostoksista Amazonissa, Bouvard ja Pécuchet’stä, pyöräilystä kesällä Vantaan Ylästön maisemissa, näkymästä iltavalaistulta Tuomaansillalta Turun keskustaan päin, Ei yhdeksän uutisista, Carl Schmittin joistakin teksteistä, meriaamiaisesta ruotsinlaivalla Tukholman saaristossa.

En pidä: Kalervo Kummolasta, hevistä ja hevifaneista, puolukkasurvoksesta, huilumusiikista, Pollockista, R-alkuisista lauseista, tautologioista, Voima-lehdestä, Stingistä, saksan kielestä (kuultuna, kuunneltuna), hotellien aulabaareista, Klaus Häröstä, tiistaiaamuista, oopperatalosta, Hectorista (noin yleisesti ottaen), Vivaldista, puhelimessa puhumisesta, Lumedemokratia-pamfletista (idiotismia), tihrusilmäisestä iskelmämusiikista, flarffista (noin yleisesti ottaen), viskistä (vaikka juonkin sitä), ruotsalaisista yhteiskunnallisista dekkareista, a cappellasta, Tarantinosta (Tarantino on moukka, ei voi mitään), tehoeläintuotannosta, Le Corbusieristä, suomalaisesta musiikkipitoisesta televisioviihteestä, ihmisistä joiden mielestä nykykirjallisuus ei ole tarpeeksi yhteiskunnallista, MTV3:n uutislähetyksistä (siitä kaikesta miellyttävyydestä), Anti-Oidipuksesta, moottoriurheilusta, bisneshenkisestä pukeutumisesta, tummasta suklaasta, kadettikoulusta, spontaanisuudesta, positiivisen ajattelun guruista, täpötäysistä hisseistä ja raitiovaunuista, poliittisista kaakattajista (en täsmennä), SDP:n nykyisestä johdosta, Hartwall Areenasta, Christopher Hitchensistä (ääliö), illastamisesta tuntemattomien ihmisten seurassa.

Pidän, en pidä: Tietenkään tällä listauksella ei ole merkitystä kellekään. Paitsi että julistaessani suosikkejani ja inhokkejani julistan samalla muille: en ole kuten te, pidän asioista, joita te ette voi sietää enkä arvosta asioita, joita te rakastatte palavasti. Kuitenkin meidän on oltava ns. liberaaleja. Tultava toimeen.

(Ainoa syy olla liberaali: ettei minua lopulta tapettaisi mielipiteideni tähden, enkä itse joutuisi tappamaan ketään hänen mielipiteidensä tähden. Bartheskin sanoi: olen liberaali, koska en halua olla tappaja.)

* Barthesin teoksessa Roland Barthes par Roland Barthes olevan fragmentin päälle kirjoitettua.