Hippeys & kulutusyhteiskunta

”Why did the critique of consumer society lead so quickly to the triumph of consumerism in the 1960s? Because the slogans shouted in those days — ’We want everything right now!’, ’Death to boredom!’, ’Live constantly and enjoy without inhibitions!’ — applied less to the domain of love and life than to that of merchandise. People thought they were subverting the established order, but in fact they were, with the best of intentions, favoring the propagation of universal commercialism. It is the domain of hunger and thirst that everything must be immediately available, whereas the heart and desire have their own rhythms, their intermittencies. The intention was to produce freedom, but the result was advertising: what was liberated was less our libido than our appetite for unlimited shopping, our ability to lay our hands on all goods without restriction.”

Pascal Bruckner: Perpetual Euforia. On the Duty to Be Happy.

Toiston pysyvyydestä

”Just as for half a century we have been bombarded by supporters of resistance — that is, individuals born after 1945 who dream of cleansing themselves of the affront of collaborationism by fighting ’fascism’, we see coming back a generation of Third Worldists who are resuming the battles for liberation half a century after the countries of the South won their independence and are feverishly rehearsing their anticolonialist catechism and announcing that they are to liberate ’9-3’ [Seine-Saint-Denis, 93. kaupunginosa]. They make one think of those Japanese soldiers scattered around the Pacific islands who at the end of the twentieth century still didn’t know that the Second World War was over. It is a vocation to be a hero once the fighting is over; it gives you the luster of being a sniper without exposing you to the slightest danger.”

Pascal Bruckner: The Tyranny of Guilt. An Essay on Western Masochism.

Rahvas eliitti

Pitkät ajat olin sitä mieltä, että vain sellaiset kysymykset ovat oikeasti tärkeitä, joita Sartre käsitteli tuotannossaan. Sillä ei ollut suurta väliä, mitä hän mistäkin asiasta sanoi. Kunhan sanoi jotain.

Ehkä tästä syystä minua on aina huvittanut Michel Houellebecqin Alkeishiukkasissa kohta, jossa toinen päähenkilö Bruno kertoo pienimunaisuuskompleksistaan. Vasta aikuisiällä peniksensä vaatimattomaan mittaan havahtunut Bruno tuumii: ”Nyt se saattaa tuntua hullulta, mutta 70-luvulla peniksen kokoon ei juurikaan kiinnitetty huomiota; nuorena minulla oli kaikki mahdolliset kompleksit paitsi sitä. En tiedä kuka sen otti ensimmäisenä puheeksi, ehkä homot, ainakin se esiintyy amerikkalaisessa dekkarikirjallisuudessa, mutta Sartre ei sano siitä mitään.”

Sartre ei sanonut mitään pienimunaisuudesta eikä monesta muustakaan nykyajan ihmisiä puhuttavasta tai riivaavasta asiasta. Onko siis annettava lopullisesti periksi sille, että asiat, joista Sartre ei kirjoittanut mitään voivat sittenkin olla tärkeitä?

Ehkei sentään. Onhan aina mahdollista kontekstualisoida Sartren tekstejä uudelleen, luoda niille nykyaikaan sopivia sisältöjä, yhteyksiä ja lukutapoja. Parhaimmillaan tällä tavalla avautuu kiintoisia näköaloja. Esimerkiksi perussuomalaisten gallupkannatuksen hurjasta noususta Sartrella on paljonkin sanottavaa, kunhan sen vain osaa kaivaa esiin.

Itse asiassa Sartre kirjoitti perussuomalaisuudesta niinkin varhain kuin 1946. Hänen mukaansa lause ”Äänestän perussuomalaisia” ei ole pelkkä laiska heitto, vaan aikakautta määrittävä poliittinen kertosäe, joka liittää lausujansa tiettyyn traditioon ja yhteisöön — keskinkertaisiin. Yhteiskunnallisessa elämässä keskinkertaisuuden julistaminen ei suinkaan merkitse nöyryyttä ja vaatimattomuutta. Päin vastoin, keskinkertaiset tuntevat palavaa ylpeyttä omasta keskinkertaisuudestaan.

Meuhkatessaan sosiaalipummeja, ulkomaalaisia, suomenruotsalaisia ja vihervasemmistolaisia vastaan keskinkertaiset ilmaisevat kiinnittymistä ikiomaan eliittiinsä, rahvaan eliittiin. Toisin kuin useimmat modernin yhteiskunnan eliitit, tämä eliitti ei pohjaudu menestykseen tai meriitteihin vaan edustaa syntyperästä lähtevää kansanomaistettua aristokratiaa — aitoja, rehtejä, juuristaan vieraantumaattomia perussuomalaisia.

Päästäkseen rahvaan eliitin jäseneksi täytyy vain ilmoittautua kantasuomalaiseksi ja puhua, elehtiä ja käyttäytyä kuin kantasuomalaiset. Asema rahvaan eliitissä on elinikäinen saavutettu etu. Sitä ei voi menettää muuten kuin hurahtamalla vihervasemmistolaisiin arvoihin tai ryhtymällä juurettomaksi kosmopoliitiksi.

Näin puhui Sartre. Kauan sitten.