Oikeiston hippi

En ole varma — enkä nyt jaksa tarkistaa — oliko se Ayn Rand, joka ensimmäisenä puhui oikeiston hipeistä. Napakoille termeille käy usein niin, että ne alkavat elää omaa elämäänsä ja saavat alkuperäisestä merkityksestään poikkeavaa sisältöä. Niinpä Rand taitaa itse olla lähellä sellaista hahmoa, jota nykykielenkäytössä tarkoitetaan oikeiston hipeistä puhuttaessa. Hänhän ylisti hurmahenkisesti yksilönvapautta ja kammoksui kaikenlaista kollektivismia, mukaan lukien hyvinvointivaltiota. Slavoj Žižek on luonnehtinut Randia hulluksi venäläiseksi naiseksi: ”Ayn Randin mukaan raha on ainoa vaihtoehto. Nykyään monet oikeistolaiset väittävät — hieman Randia seuraten — että Obama olisi kommunisti.”

Toisin sanoen oikeiston hipit edustavat jonkinlaista markkinafundamentalistista anarko-kapitalismia, jossa kuuluu yksityistää kaikki muu paitsi poliisi ja armeija, moraalikin. Onko meillä Suomessa oikeiston hippejä?

Toki on, mutta he pyörivät paremmiston piireissä keskenään eivätkä tule koskaan televisioon rahvaan pällisteltäviksi. Eräs poikkeus kuitenkin löytyy. Björn Wahlroos uskaltaa näyttää karvansa avoimesti eikä häpeä tippaakaan oikeistohippeyttään*. Viimeksi hän oli otsikoissa Kalevassa vaatiessaan tuloerojen kasvattamista. Aina kun Wahlroos avaa suunsa, sadat tuhannet suomalaiset pahoittavat mielensä, vaikka hänen näkemystensä ei luulisi olevan enää yllätys kellekään. Nehän tunnetaan yhtä hyvin kuin Pentti Linkolan tai Päivi Räsäsen näkemykset, ja siitä huolimatta — tai ehkä pikemminkin sen takia — Wahlroos onnistuu aina kohauttamaan.

Toki Wahlroosilla on myös ihailijansa. Eräs naispuolinen kokoomuspoliitikko (joka sittemmin on jättänyt politiikan, ainakin toistaiseksi) kertoi viime vuosikymmenen alkupuolella ostaneensa Sammon osakkeita ihan pelkästään Wahlroosin tähden. Hänelle sijoitus Sampoon oli ”eettinen sijoitus” siinä, missä jollekin toiselle vihreään sähköön siirtyminen. Helsingin finanssipiireissä on paljon sellaisia, jotka pitävät Nallea ”älyllisesti ylivoimaisena” (olen kuullut hänestä tällaisen luonnehdinnan useita kertoja). Eivätkä Wahlroosin kanssa tekemisissä olleet toimittajatkaan lakkaa ylistämästä hänen valovoimaansa ja esiintymistaitoaan (jotka ovat nykymaailmassa arvokkaampi sosiaalinen pääoma kuin äly ja sivistys).

Hieman, mutta vain hieman, yllätyin lukiessani viime syksynä Helsingin Sanomista Matti Klingen Wahlroosille kirjoittaman fanikirjeen, joka syystä tai toisesta oli taitettu lehteen normaalin artikkelin näköiseksi. ”Aina näkyvän tyylikkästi pukeutunut Wahlroos on näyttävimmin sitoutunut identiteettimme eurooppalaisen korkeakulttuurin ja hienostuksen olemukseen”, Klinge kirjoitti. Eli hänkään, hänkään ei ole säästynyt Nallen karisman lumolta. Vaikka onko se mikään ihme? Onhan Klingessä muitakin epäilyttäviä piirteitä, esimerkiksi hillitön ranskalaisen kulttuurin ihailu.

Mikä sitten on Wahlroosin salaisuus, miksi hän kuohuttaa mieliä niin puolesta kuin vastaan? Olisiko kyse siitä, että hän on samaan aikaan sekä täysin härski että täysin vilpitön ja lisäksi äärimmäisen vakuuttava. On vaikea kuvitella, että Wahlroos voisi tuntea itsensä heikoksi tai haavoittuvaiseksi, hänen olemuksensa ja puheensa huokuvat niin huimaa itsevarmuutta, että sellainen voi olla vain äärimmäisellä narsistilla, ihmisellä, joka ei hetkeäkään epäile etteikö olisi paras, fiksuin ja valovoimaisin. Tuo itsevarmuus on oikeistohipin itsevarmuutta, tyypin, joka on nähnyt valon, joka on järkkymättömän varma siitä, että markkinafundamentalismi ei ole historiallinen ilmiö vaan universaali totuus, koko maailman ja maailmankaikkeuden järjestys ja mieli.

Oikeistohipin itsevarmuus kumpuaa suoraan hänen erehtymättömyydestään. Hänen maailmassaan ei ole ristiriitoja, paradokseja, umpikujia, hämäriä alueita. Olipa kysymys tulonjaosta, kehitysavusta tai finanssipolitiikasta hän tietää ainoan oikean, ainoan mahdollisen vastauksen. Ja kun tällainen ihminen kertoo vastauksensa Wahlroosin karismalla, se mykistää hetkeksi jokaisen, joka on kokenut, miltä tuntuu painiskella raastavien epäilyjen, raastavan epävarmuuden puristuksessa.

Toisaalta Wahlroos hyötyy siitä, että suomalainen talousjournalismi on kesyä ja hampaatonta, olennaisesti heikompitasoista kuin poliittinen journalismi. Toimittajat eivät pane häntä tiukoille. Mitellessään heidän kanssaan Wahlroos pärjäisi vaikka toinen käsi selän taakse sidottuna. Ja kuitenkaan hänen talous- ja yhteiskuntateoreettinen apparaattinsa ei ole kummoinen. Sehän muodostuu The Road to Serfdomista poimituista iskulauseista ja uusklassisen taloustieteen perusteeseistä. Wahlroos uskoo, että maailma koostuu rationaalisista valitsijoista, jolloin mikä tahansa taloudellinen tai yhteiskunnallinen ongelma on hoidettavissa siten, että kehitetään riittävän tehokkaat insentiivit ohjaamaan yksilöiden käyttäytymistä. Talous- ja yhteiskuntatiede on väärällään tutkimusta ja kirjallisuutta, joka tarjoaisi päteviä vasta-argumentteja.

Vaan kun Wahlroos ei koskaan epäile itseään, eivät toimittajatkaan epäile häntä. Hänellähän on karsimaa, hänellä on purevaa älyä, hänellä on hienostunut tyyli. Ja häneltä saa taatusti iskevän otsikon ja raflaavia kommentteja.

Nämä pohdinnat heräsivät, kun luin Nouriel Roubinin ja Stephen Mihmin finanssikriisiä ruotivan teoksen Crisis Economics. Heidän tärkein viestinsä kuuluu, että talouspolitiikka ei saa nojautua valmiisiin uskomusjärjestelmiin, vaan sen on oltava pragmaattista ja sen on otettava huomioon historialliset tilanteet. Joskus toimivat keynesiläiset keinot, toisinaan monetaristiset, välillä niiden erilaiset yhdistelmät.

Finanssikriisi osoitti, että erehtymättömät ja itsevarmat oikeiston hipit — joihin myös USA:n keskuspankin ex-pääjohtaja Alan Greenspan kuului — voivat olla vaarallisia olentoja. Valitettavasti ennen kaikkea muille kuin itselleen.

* Amerikkalaisessa kontekstissa Wahlroos ei olisi tyylipuhdas oikeistohippi, mutta pohjoismaisessa kontekstissa hän on sitä ehdottomasti.

Yhteentörmäys vai rinnakkainelo?

Luin yhdeksänkymmentäluvun alkupuolella Foreign Affairs -lehdestä Samuel Huntingtonin esseen sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä. Myöhemmin Huntington laati esseen pohjalta kirjan The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order (1996), joka nosti hänet maailmanmaineeseen.

Huntingtonin teesillä sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä on huono kaiku humanistisissa piireissä, joissa toisinaan liikun (silloin kun ylipäänsä jossain liikun). Vakiintuneessa puheessahan teesi konkretisoituu lännen ja islamin väliseksi vastakkainasetteluksi. Se taas ei ole sopusoinnussa suvaitsevan, arvoliberaalin maailmankuvan kanssa.

Aiemmassa merkinnässä siteeraamassani esseekokoelmassa Maailma järkkyy Amin Maalouf puolustaa uutterasti ajatusta kahteen kulttuuriin pohjautuvasta identiteetistä (sellainenhan hänellä itsellään on libanonilaissyntyisenä eurooppalaisena). Maalouf on kaikin tavoin ihailtava ja sympaattinen hahmo, ja maailmassa olisi paljon parempi elää, jos hänen kaltaisiaan olisi enemmän (Maailma järkkyy tosin ei ole puhtaasti esseistiikkana innostavaa luettavaa, Maaloufin esseitä nimittäin vaivaa vetelänlauhkea pääkirjoitustyyli).

Ansioksi Maaloufille lasken sen, että hänellä ei ole turhia illuusioita maailmanmenosta. Hän kritisoi huntingtonilaista teesiä sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä, mutta ei naiivisti, typerästi tai ideologisen paatoksen sävyttämänä. Muistan kuinka itse silloin kauan sitten tuhahtelin Huntingtonille, koska ajattelin, että eiväthän kulttuurit käytä ihmisiä vaan ihmiset kulttuureja, jolloin olisi typerä väittää lännen ja islamin olevan predestinoituja kahakoimaan keskenään. Nykyisin olen sitä mieltä, että kulttuurit muovaavat ihmisiä siinä missä ihmiset kulttuureja (tässä tulee vastaan yhteiskuntatieteen klassinen toimija-rakenne-ongelma, jota ei voi lopullisesti ratkaista kummankaan hyväksi). Putkahdamme maailmaan sellaisten olosuhteiden keskelle, joita emme ole itse valinneet ja nuo olosuhteet väistämättä vaikuttavat meihin, kuten huomautti se parrakas saksanjuutalainen, joka eli 1800-luvulla ja kirjoitti yhtenään pääomasta — mikäs sen tyypin nimi taas olikaan?

Huntingtonilainen teesi on nähdäkseni osittain oikea ja osittain väärä. Jos sen ymmärtää tarkkana todellisuuden kuvauksena, se menee monessa kohdassa pahasti metsään. Eiväthän länsi ja islam ole jatkuvassa, leppymättömässä nujakassa, saati ikuisesti tuomittuja sellaiseen. Jos taas sen ymmärtää ideaalityyppinä, teoreettisena pelkistyksenä nykyisissä yhteiskunnissa vaikuttavista voimista, se osuu valitettavan monessa kohdassa oikeaan. Jännitteet lännen ja islamin välillä eivät ole luuloteltuja tai tuulesta temmattuja, vaan vaikuttavat niin ylätasolla kansainvälisessä politiikassa kuin alatasolla eurooppalaisten suurkaupunkien arjessa.

Amin Maalouf on riittävän tarkkanäköinen ja rehellinen tunnistaakseen ja tunnustaakseen huntingtonilaisen teesin molemmat ulottuvuudet. Hän myöntää suurten ideologioiden konkurssin johtaneen identiteetteihin perustuvien vakaumusten nousuun, mikä taas synnyttää konflikteja (ennen kaikkea länsimaisten ja islamilaisten välillä). Samalla Maalouf kuitenkin pyrkii hahmottelemaan ulospääsyä yhteentörmäysten noidankehästä. Hänen ehdottamansa ratkaisut ovat abstrakteja, maailmoja syleileviä, mikä on sinänsä ymmärrettävää, koska ongelmakenttä on niin laaja ja vaikeasti hallittava.

”Näiden seikkojen valossa ajattelen ahdistuneena alkuperäistä isänmaatani Libanonia ja mutisen: loppujen lopuksi kommunitarismi oli umpikuja, johon isiemme ei olisi koskaan pitänyt syöksyä! Sitten ajattelen uutta isänmaatani Ranskaa ja koko Eurooppaa, jonka varaan lasken nykyään viimeisen toivoni, ja lisään samaan hengenvetoon: maahanmuuttajien sopeutumista ei edistetä saati tulevia kahnauksia vältetä kommunitarisoimalla vaan siten, että kaikille maahanmuuttajille suodaan yhteiskunnallinen, kulttuurinen ja kielellinen ihmisarvo ja heitä kannustetaan hyväksymään kaksitahoinen identiteettinsä.”

Maalouf osuu ongelmien ytimeen nostaessaan esille kommunitarismin. Ei nimittäin voi antaa hyvää arvosanaa sille, miten Euroopan maat ovat vuosikymmenten saatossa hoitaneet maahanmuuttoon liittyvät kysymykset. Sotien jälkeen muslimivähemmistöt olivat useimmissa Euroopan maissa pieniä, mutta 1950- ja 1960-luvulla alkaneen muuttoaallon seurauksena vanhalla mantereella on nykyisin parikymmentä miljoonaa muslimia. Alun perin he tulivat siirtotyöläisinä paikkaamaan jälleenrakentamisen aikaista työvoimapulaa. ”Ne tekevät hommansa ja palaavat takaisin”, ajateltiin silloin. Ei puhettakaan kotouttamisesta, integroimisesta, suunnitelmallisesta maahanmuuttopolitiikasta. Asenteet islaminuskoisia vierastyöläisiä kohtaan olivat kuitenkin jos eivät suopeita niin ainakin sovinnollisia, mikä osaltaan johtui kolonialismin perinnön eurooppalaisiin (ja natsismin saksalaisiin) juurruttamasta syyllisyydentunnosta.

Sotien jälkeinen työvoimapula osoittautui ohimeneväksi ilmiöksi, ja talouden rakennemuutokset hävittivät Euroopasta valtaisan määrän teollisuustyöpaikkoja, jotka takavuosikymmeninä toivat elannon vierastyöläisille. ”Hommansa tehtyään” vierastyöläiset eivät palanneet takaisin, tai ainakaan suuri osa heistä. He jäivät Eurooppaan pysyvästi ja toivat perheenjäsenensä entisestä kotimaastaan. Nyt he ja heidän jälkeläisensä asuttavat Euroopan suurkaupunkien betonilähiöitä, noita Le Corbusierin houreisten ideoiden pohjalta rakennettuja helvetin esikartanoita. Monissa Euroopan maissa nuo kerrostalokammotukset rakennettiin alun perin valtaväestölle, ja tarkemmin sanottuna sen työväenluokalle. Esimerkiksi Ranskassa valtaväestön edustajat muuttivat vihaamistaan betonilähiöistä pois, jos vain suinkin pystyivät. Niistä, jotka joutuivat jäämään, tuli vaalikarjaa Le Penille ja Front Nationalille. Betonilähiöiden muslimiväestö taas on luonut oman rinnakkaisyhteiskuntansa, joka haluaa pysyä erossa valtakulttuurista, sen laeista ja tavoista, eikä vähiten siksi että pitää hedonistista länsimaista elämänmenoa moraalittomana. Ei siis puhettakaan eloisasta kulttuurien välisestä vuoropuhelusta, vaan pikemminkin itseensä sulkeutuvasta kommunitarismista. Ei ihme, että Maaloufia huolestuttaa.

Olisi typerää kiistää tällaisten syvälle käyvien ongelmien olemassaolo. Etnis-uskonnollisten skismojen esiintuominen on kuitenkin riskialtista. Tämän on saanut kokea esimerkiksi Alain Finkielkraut, viisas, maltillinen ja harkitseva ranskalaisfilosofi, joka vuoden 2005 Pariisin lähiömellakoiden jälkeen kyseenalaisti ns. poliittisesti korrektit selitykset siitä, että levottomuudet johtuvat vain ja ainoastaan sosiaalisesta eriarvoisuudesta. Israelilaiselle Haaretzille antamassaan haastattelussa Finkielkraut huomautti mellakoijien kuvailleen motiivejaan tyystin toisenlaisella tavalla, sillä he huusivat Ranskan ja ranskalaisuuden vastaisia iskulauseita. Finkielkraut tuumi, että jos saksalainen nuoriso mellakoisi samalla tavalla etnis-uskonnollisten tunnusten alla, seurauksena olisi paniikin ja paheksunnan aalto pelkoineen fasismin uudesta noususta.

Ranskalaislehdistö pillastui Finkielkrautin kommenteista ja haukkui häntä Le Penin kätyriksi. Rasisminvastainen järjestö MRAP jopa puuhasi Finkielkrautin vastaisia oikeustoimia, mutta perääntyi viime hetkellä, koska kanne ei olisi voinut menestyä. Ihmisiä, jotka nimittävät Finkielkrautia äärioikeistolaiseksi moisten kommenttien perusteella, on vaikea luonnehtia miksikään muuksi kuin poliittisiksi kiihkoilijoiksi. Kenen asiaa tällaiset ajatuspoliisit loppujen lopuksi ajavat? En usko heidän edistävän kulttuurien välistä vuoropuhelua tai parantavan niiden vähemmistöjen asemaa, joita väittävät puolustavansa. Heidän toimintansa, heidän doubletalkinsa pikemminkin jyrkentää asenteita valtaväestön hiljaisen (tai nettiaikana ei enää niin hiljaisen) enemmistön keskuudessa.

Mutta minkälainen tulevaisuudennäköala pinnan alla kytevien etnis-uskonnollisten konfliktien leimaamalla Euroopalla on? Ei hohdokas, jos on uskominen Christopher Caldwellin kaltaisia tarkkailijoita. Caldwell esittää kirjassaan Reflections on the Revolution in Europe huomattavasti synkempiä ajatuksia kuin Maalouf. Mielestäni hän kuitenkin yliarvioi islamin kielteisiä vaikutuksia ja aliarvioi eurooppalaisten arvojen elinvoimaa. Oikeassa Caldwell on moittiessaan eurooppalaisia arvoliberaaleja, jotka kulttuurirelativismillaan ovat pettäneet liberalismin alkuperäiset ihanteet yksilönvapaudesta. Caldwellin jyrkkään johtopäätökseen en kuitenkaan voi yhtyä, hän nimittäin pelkää islamin turmelevan Euroopan, jossa olemme kasvaneet ja jonka olemme oppineet tuntemaan:

”When an insecure, malleable, relativistic culture meets a culture that is anchored, confident, and strenghtened by common doctrines, it is generally the former that changes to suit the latter.”

Maaloufin näkemys päällekkäisistä kulttuurisista identiteeteistä ja kulttuurien välisestä vuoropuhelusta tarjoaa myönteisen, tavoittelemisen arvoisen poliittisen vision, vaikka perustuukin osittain toiveajattelulle (niinhän poliittiset visiot yleensäkin). Caldwellin lähtökohdat taas voivat hyvinkin johtaa nykyisten vastakkainasettelujen kärjistymiseen ja uusien vastakkainasettelujen luomiseen. Ennustukseni kuitenkin on, että tulevina vuosina Euroopan maat perustavat maahanmuuttopolitiikkansa pikemminkin Caldwellin kuin Maaloufin lähtökohdille, Tanskan malli tiukennetussa muodossa voi hyvinkin olla vallitsevaa todellisuutta.

Tietyssä mielessä käytäntöjen tiukentaminen taitaa olla jopa välttämätöntä. Eurooppalainen hyvinvointivaltio on nimittäin ajautunut historiansa pahimpaan kriisiin, mahdollisesti jopa kuolinkamppailuun, ja samaan aikaan Välimeren eteläpuolella lukemattomat pohjoisamerikkalaiset haaveilevat muutosta vanhalle mantereelle paremman elämän toivossa. Kuten Osmo Soininvaara huomauttaa HS-raadin viime perjantain kysymykseen antamassaan vastauksessa: ”Eurooppa ei voi ottaa vastaan kymmeniä miljoonia pohjoisafrikkalaisia.” Tämän sanominen ei ole pahantahtoista tai julmaa, vaikka se hyväntahtoisten humanistien sydämeen sattuukin.

Onneksi on sentään toivon kipinöitä. Viime päivien poliittinen liikehdintä Pohjois-Afrikan maissa johtaa parhaassa tapauksessa positiivisiin yhteiskunnallisiin muutoksiin. Olisiko vuosi 2011 Pohjois-Afrikalle sama kuin vuosi 1989 oli Itä-Euroopalle? Jos demokratia ja ihmisoikeudet leviävät Välimeren eteläpuolelle, se tarkoittaa, että niille, jotka nyt haaveilevat Eurooppaan muutosta, avautuu tilaisuus ryhtyä rakentamaan parempaa elämää omassa maassaan. Sekulaari islamilainen yhteiskunta? Ei kai sellainen tyystin mahdoton ajatus ole, onnistuihan Atatürk aikoinaan luomaan sellaisen tai ainakin sellaista muistuttavan*. Tästä päästäänkin takaisin merkintäni alussa esittämääni ajatukseen: vaikka kulttuurit muovaavat ihmistä, myös ihmiset muovaavat kulttuureja.

* Caldwell ja hänen hengenheimolaisensa pitävät tällaista ajatusta varmastikin naiivina. Caldwell kirjoittaa: ”That the course of Western history will be imitated, or at least submitted to, by everyone is an article of faith for a lot of Western liberals. It can be a pathetic spectacle to watch them waiting around for Islam to ’modernize’.”

Poliittisia tunnustuksia

Olen tässä viime päivinä pohdiskellut, äänestänkö tulevissa eduskuntavaaleissa. Todennäköisesti en.

Michel Houellebecq kertoo Bernard-Henri Lévyn kanssa tekemässään keskustelukirjassa Ennemis publics, ettei ole koskaan todella tuntenut elävänsä demokratiassa eikä missään tapauksessa pidä itseään sitoutuneena intellektuellina (eikä oikeastaan intellektuellina ensinkään). Nuorena Houellebecq suhtautui vaaleihin omien sanojensa mukaan ”absurdilla vakavuudella”. Hän kulutti tuntikausia puolueiden vaaliohjelmien ja ehdokaslistojen analysointiin, kunnes lopulta tuskastui ja päätti haistattaa pitkät koko äänestämiselle.

”Minusta tuntuu, että elämme pikemminkin jonkinlaisessa teknokratiassa, eikä se mielestäni ole välttämättä huono asia”, Houellebecq kirjoittaa. Ilman sen suurempaa sarkasmia hän tuumii, että kenties teknokraatit ovat loppujen lopuksi viisaita ja oikeudenmukaisia, vaikka myöntääkin kokevansa monet byrokraattisen koneiston suoltamat lait ja säädökset, etenkin terveydenhuollon alalla, henkilökohtaisesti raastaviksi.

Olen samoilla linjoilla kuin Houellebecq. En koe eläväni demokratiassa vaan teknokratiassa. Rahoitusmarkkinat antavat suunnan päätöksille, jotka virkamiehet muotoilevat ja ministerit ajavat läpi poliittisessa päätöksentekokoneistossa. Tässä näkemyksessä ei ole mitään omaperäistä, pikemminkin se on äärimmäisen banaali. Olen yrittänyt uutterasti suostutella itseäni uskomaan edustukselliseen demokratiaan, julkiseen keskusteluun ja poliittiseen aktivisimiin, muutoksen mahdollisuuteen, mutta en ole onnistunut. Vaikka kuinka yrittäisin, en pysty olemaan varma siitä, että populistimme tai aktivistimme tekisivät valtaan päästessään vähemmän turmiollisia päätöksiä kuin teknokraatit eli tuo pahamaineinen virkamiesten ja karriääripoliitikkojen klikki. Ennen kaikkea: mieluummin teknokraatit kuin hoi polloi.

Minulla on suunnattomia vaikeuksia suhtautua populisteihin ja aktivisteihin. Edelliset herättävät minussa enimmäkseen inhoa, jälkimmäisten seurassa yleensä kiusaannun. Lévy kirjoittaa Ennemis publics -kirjassa, että ihmiset, jotka tuntevat pakottavaa tarvetta sekaantua toisten asioihin ja muuttaa ihmiskuntaa mieleiseensä suuntaan ovat useimmiten roistoja tai vaarallisia sekopäitä. Tämä ei ole Lévyltä pelkkä laiska heitto, sillä hän on hankkinut runsaasti mainetta ja näkyvyyttä kampanjoimalla mitä erilaisimpien edistyksellisten kysymysten puolesta. Lévy myöntää huomionkipeyden ja turhamaisuuden vaikuttaneen hänen aktivismiinsa vähintään yhtä paljon kuin ylevien humanitääristen tekijöiden. Siinäpä se tuli sanotuksi. On toki olemassa edesmenneen Anna Politkovskajan kaltaisia pyhimysmäisiä olentoja, joiden urheutta ja uhrautuvaisuutta ajatellessani en voi olla tuntematta syvää liikutusta, mutta pidän heitä poikkeustapauksina. Valtavirtapolitiikassa heidän roolinsa on olla etäisyyksistä kuuluva omantunnon ääni. Valtaa he eivät koskaan saa, tai jos saavat, he tekevät lopulta vain vahinkoa itselleen ja muille. En äänestäisi Anna Politkovskajan kaltaisia ihmisiä vaikka voisin. Heidän kuuluu puhua, kirjoittaa, opettaa ja valistaa, toimia edustuksellisen demokratian, tuon viheliäisiä kompromisseja tuottavan koneiston, ulkopuolella.

Nuorempana suhtautumiseni politiikkaan oli sinisilmäisempää, aivan kuten Houellebecqillä. Olin idealisti ja romantikko, kun taas nykyisin olen pelkkä romantikko. Olen muistaakseni joskus tässä blogissa tunnustanut harkinneeni 1990-luvulla liittymistä SDP:hen. Onneksi tajusin, että SDP sellaisena puolueena, jollaiseksi olin sen kuvitellut, oli aikoja sitten kuollut ja kuopattu teknokraattivallan tieltä. Nykyisin SDP symboloi minulle koko perinteisen puoluejärjestelmämme karmeaa rappiotilaa. Puolueen peruskannattajat ovat kiinni menneisyyteen painuvassa teollisessa Suomessa, mutta puoluetta johtavat nuorehkot opportunistit, jotka yrittävät epätoivoisesti toistaa niitä imagotemppuja, jotka ovat tepsineet suuressa maailmassa.

Voiko olla mitään vastenmielisempää kuin puoluesihteeri Mikael Jungner, joka puhuu SDP:stä rakkauden puolueena ja julistaa että kaikki on mahdollista, kunhan vain ryhdymme ajattelemaan positiivisesti ja lakkaamme kuuntelemasta ”ankeuttajia” eli ihmisiä, jotka ovat tässä mainos- ja terapiapuheen turmelemassa maailmassa onnistuneet ihmeen kaupalla säilyttämään todellisuudentajunsa. SDP:lle annettu ääni ei ole ääni rakkauden puolueelle sen enempää kuin kokoomukselle annettu ääni ääni ”toivolle” tai keskustalle annettu ääni ääni ”uskolle”. Teknokratialle ne äänet menevät, mikä on loppujen lopuksi vain hyvä asia. Virkamiehet ja virkamiespoliitikot, nuo pragmaattiset tosiasioiden ystävät, ovat miljoona kertaa sympaattisempia hahmoja kuin poliittiset huijarisaarnaajat, joiden vuoksi minun on mahdotonta rakastaa täydestä sydämestä äidinkieltäni. Aina kun kuulen Jungnerin (tai Pekka Himasen) kaltaisten helppoheikkien julistavan ilosanomaansa, tunnen suurta, pakahduttavaa raivoa, koska en voi olla ajattelematta, että nuo tyypit puhuvat samalla kielellä, jolla minä luen ja kirjoitan.

Houellebecq tunnustaa Ennemis publics -kirjassa, ettei pidä itseään kansalaisena ensinkään. Hän ei kykene samastumaan yhteiskuntaan, joka kieltää häntä esimerkiksi tupakoimasta julkisilla paikoilla. Julkiset paikat tuntuvat hänestä vihamielisiltä, ne pursuavat mielettömiä sääntöjä, määräyksiä ja kieltoja. Liikuessaan kaupungilla Houellebecq pyrkii mahdollisimman nopeasti pääsemään pois ihmisten ilmoilta, yksityisiin tiloihin, omaan tai jonkun toisen asuntoon, sellaiseen paikkaan, missä saa olla erossa yhteiskunnasta.

Vaikka Houellebecqin perustelut tuntemuksilleen ovat minusta lapsellisia, pystyn ymmärtämään itse tuntemuksen. Minullakin on vaikeuksia mieltää itseni kansalaiseksi, ainakin aktiivisessa mielessä. Epäilemättä tähän vaikuttaa se, että asiani ovat niin sanotusti hyvin: en kärsi nälästä tai puutteesta enkä tunne itseäni sorretuksi. Jos asiani olisivat huonosti tai merkittävästi nykyistä huonommin, minussa kenties pihisisi idealismia ja jaksaisin paitsi äänestää vaaleissa myös kiivailla kaikenlaisisia epäkohtia vastaan. Ei ole mitenkään yllättävä havainto se, että silloin kun yhteiskunnassa vauraus ja aineellinen hyvinvointi levivävät laajalle, suuri osa kansalaisista passivoituu poliittisesti. He ovat niitä Nietzschen tarkoittamia viimeisiä ihmisiä, joita jaksavat kiinnostaa vain vähäpätöiset omaan arkeen liittyvät kysymykset.

Voisi kuvitella, että siinä vaiheessa kun äänestysprosentit alkavat voimakkaasti nousta, yhteiskunnan perustat järkkyvät pahemman kerran. Keskiluokan poliittinen aktivoituminen ja radikalisoituminen on aina hälyttävä merkki. En miellä itseäni keskiluokkaan, ainakaan henkisesti, mutta olisi typerää väittää, että poliittiseen aktiivisuuteeni eivät vaikuttaisi osittain samat asiat kuin tavalliseen porvariin (puhun nyt porvarista flaubertilaisessa mielessä, kuten aina tätä sanaa käyttäessäni). Jos en jaksa uskoa, että vaaleissa on kyse oman elämäni kannalta tärkeistä asioista tai että teknokraattisen meiningin jatkuminen on vaalituloksella aidosti kyseenalaistettavissa, en välttämättä jaksa äänestää. Niin se käy.

Avoimen yhteiskunnan siunaus on mielestäni siinä, että se mahdollistaa privatisoitumisen. 1970-lukulaisille tiedostajille privatisoituminen oli kirosana, mutta itse koen oman tilan rajaamisen, syrjään asettumisen, ohuen kansalaisuuden voittopuolisesti myönteisinä asioina. Voin valita, elänkö samassa maailmassa Mikael Jungnerin ja Pekka Himasen kanssa vai 1800-luvun maailmassa Gustave Flaubertin ja Charles Baudelairen tekstien kautta. Niin kauan kuin tällaiset valinnat ovat mahdollisia, jaksan pysytellä hengissä yhteiskunnassa, joka ehkä vastaa enemmistön ihanteita mutta ei alkuunkaan minun ihanteitani. Alistun enemmistön ”murskaavuudelle”, kuten Houellebecq asiantilaa kuvaa, vetäytymällä omaan kolooni, omiin yksityisiin paikkoihini.

Mutta kyllä privatisoitumiseen liittyy myös menetyksen tunne. Kaikesta huolimatta minussa aika ajoin pilkahtaa itsepintainen halu kokea laajempaa sosiaalista yhteenkuuluvuutta, tuntea olevani mukana jossain itseäni suuremmassa. En siis voi sanoa olevani iloinen tai edes tyytyväinen, kun en keksi mielekkäitä syitä käyttää äänioikeuttani. Olisihan se elähdyttävää pudottaa vaalilippu uurnaan aitoa innostusta uhkuen. Eli te muut: äänestäkää ihmeessä. Älkää minusta välittäkö.