Vuoden 2011 tärkeät kirjat

Olen muistaakseni joskus vihannut erilaisia kirjalistoja. Otin ne varmaan silloin liian vakavasti. Enää en ota, joten en enää myöskään vihaa niitä. Hupiahan ne ovat.

Niinpä päätin listata tusinan itselleni tärkeitä tänä vuonna ilmestyneitä kaunokirjallisia teoksia. Vetäisen ne tähän ulkomuistista luottaen siihen, että ensimmäisinä mieleen tulevat ovat myös eniten vaikuttaneet. Olisin toki voinut listata tärkeitä kirjoja enemmänkin, mutta pysytään nyt tusinassa.

Joku voi huomauttaa, että vuotta on vielä jäljellä pari viikkoa ja joulunpyhät aikaa lukea. Minulla on kuitenkin lukulistalla enää yksi tänä vuonna ilmestynyt kaunokirja, Neal Stephensonin Reamde. Arvoitukseksi siis jää kuuluisiko se tusinan listalle vai ei.

Mutta pitemmittä puheitta, tässä se tusina tulee aakkosjärjestyksessä lyhyin perusteluin:

Julian Barnes: The Sense of an Ending. Taitavasti sommiteltu pienoisromaani, joka tutkii muistin sokkeloisuutta ja näihin sokkeloihin eksymistä.

Charles Baudelaire: Pahan kukat. Antti Nylénin suomennos on kulttuurinen urotyö, Nylénin vapaamittaiset tulkinnat tuovat Baudelairen lyriikan iholle. Olen lukenut näitä runoja ennenkin, mutta opin niistä paljon lisää luettuani niitä tästä kirjasta.

Kristina Carlson: William N. päiväkirja. Pidän ei-romaanimaisista romaaneista, tämä on sellainen. Kieli on hiottua ja hienovireistä, mutta ei kumpua kuitenkaan niukkuuden ja paljauden estetiikasta. Päähenkilö, jäkälätutkija Nylander on samaan aikaan 1800-lukulainen dandy ja anti-dandy, hämmentävä yhdistelmä.

J.M. Coetzee: Kesä. Kahteen kertaan läpikäytyä, sillä luin tämän toissa vuonna alkukielellä. Coetzeen proosa tuntuu joidenkin mielestä kalsealta, mutta minä aistin siinä herkkyyttä ja haurautta, se on sellaisen ihmisen kirjoitusta, jolla on sielu halki (ja siten se on koskettavaa, ainakin minulle.) Kesä on hieno itseinhon kirjallinen kuvaus vailla vähäisintäkään poseerauksen tuntua. Tämä kirja mykisti minut ensin englanniksi ja nyt myös suomeksi.

Don DeLillo: The Angel Esmeralda. Nine Stories. Novelleja vuosilta 1979-2011 yksissä kansissa. Tutuillla delillomaisilla vahvuuksilla teksti jyllää eli havaintotarkkuudella, kielen vivahteiden tajulla ja hypnoottisella, välillä paranoiaan kallistuvalla tunnelmien luonnilla. Näistä yhdeksästä tarinasta ”Midnight in Dostoevsky” on todellinen novellistiikan helmi.

Michel Houellebecq: Maasto ja kartta. Tämänkin luin jo ennen kuin se ilmestyi suomeksi. Teemojen, proosatyylin ja kerronnallisten ratkaisujen tasolla Maastossa ja kartassa on paljon yhtäläisyyksiä Houellebecqin aiempiin romaaneihin. Uusiakin taajuuksia on toki aistittavissa. Ei Houellebecq ole yhtään lempeämmäksi tullut mutta jollain tavalla sisäistyneempi hänen otteensa on kuin vaikkapa Alkeishiukkasissa. Vimmaa on hävinnyt, tarkkuutta tullut lisää.

Jonathan Lethem: The Ecstasy of Influence. Lethem ei ole täysin lunastanut lupauksia fiktion tekijänä, vaikka onkin kiinnostavampi kuin moni meillä Suomessa paremmin tunnettu jenkkiprosaisti. Tämä esseekokoelma askartelee kiinnostavasti esseen ilmaisumahdollisuuksilla ja muodollakin.

John Jeremiah Sullivan: Pulphead. Vahvasti populaarikulttuuriin painottuvia, uteliaan sielun kirjoittamia esseitä. Sullivanin tekstissä on henkistä sukulaisuutta David Foster Wallacen esseiden kanssa.

Henriikka Tavi: Toivo. Muutama vuosi sitten ilmestynyt Esim. Esa oli minulle erityinen runokokoelma, tämä uusi myös. Joskus väitetään, että uusi runo tuottaa vain kielimateriaa ilman sisältöä ja subjektiivisuutta, mutta nämä Tavin runot koskettivat minua niin henkilökohtaisella tasolla että vain harvat tekstit ovat moiseen pystyneet.

Colm Tóibín: Brooklyn. Joillekin Jonathan Franzenin Vapaus palautti uskon perinteisen romaanimuodon ilmaisuvoimaan. En tiedä tekikö tämä Tóibinin myötäelävän kerronnan taidonnäyte saman minulle, mutta kovasti sitä ihastelin.

David Foster Wallace: The Pale King. Suren yhä DFW:n traagista kuolemaa, lohtua suruuni toi tämä postuumisti julkaistu kesken jäänyt romaani (tai ehdotus postuumiksi romaaniksi, sillä DFW:n kustannustoimittaja laittoi sen kasaan sekavasta tekstiröykkiöstä). En edes yritä tiivistää tätä kirjaa ja sen merkitystä minulle näin pieneen tilaan.

Jaakko Yli-Juonikas: Uneksija. Välillä masentaa ajatella, että Yli-Juonikkaan kaltainen kirjailija jää meillä Suomessa pimentoon, kun kriitikot suitsuttavat ja yleisö ostaa sellaisia kirjailijoita kuin… öh… no, jääkööt nimet mainitsematta. Uneksija (kuten sen rinnaikkaisteos Valvoja) on ihan omanlaisensa olento Suomi-proosassa, outo valoilmiö, positiivisessa mielessä.

Asiaproosa matkantekona

Timo Hännikäisen blogissa käydään esseekeskustelua. Hyvä että käyvät, itselläni ei ole nyt intoa siihen sen kummemmin osallistua.

Tulkoon kuitenkin paljastetuksi, että pusersin juuri erään esseistiikkaa ruotivan tekstin, joka tulee julki ensi vuoden puolella. Siinä tulin sivunneeksi osin samoja asioita kuin mitä Hännikäisen blogissa nyt ruoditaan. Minua on nimittäin ruvennut pikkuisen väsyttämään leimallisesti poleeminen esseetyyli. Kaipaan nyansseja, hengitystilaa, laajempaa rekisteriä. Tämä kai johtuu osittain siitä, että vietin suuren osan viime kesästä lueskelemalla Joan Didionia ja Cynthia Ozickia. Heidän tekstiensä parissa tuntui vähän siltä kuin sieluni olisi puhdistunut. Polemiikkia tai provokaatioita en ikävöinyt tippaakaan.

Jokaisen ärhäkkyydellä ratsastavan esseistin pitäisi käydä joskus maatalousnäyttelyssä kuten David Foster Wallace tai kristillisillä rokkifestareilla kuten John Jeremiah Sullivan ja kertoa siitä kaikesta mitä tuli nähneeksi ja kokeneeksi vaikka ei odottanut näkevänsä ja kokevansa. Uteliaisuutta vimmaisuuden rinnalle, tai muuten rähinäesseisti alkaa toimia pakkotoistolla kuten Pentti Saarikoski kirjoittaessaan säkeet ”minä matkustin koko lapsuuteni / minusta tuli kommunisti”. Saarikoskihan tunnusti kokeneensa lähes sukupuolista kiihottuneisuutta, koska nuo säkeet olivat niin raju irtiotto hänen kotipiirinsä porvarillis-isänmaallisista arvoista.

Esseessä kai matkustaminen on tärkeämpää kuin perille pääseminen. Minä ainakin olen enimmäkseen kirjoittanut ja lukenut esseitä oppiakseni miten tietyistä asioista ajattelen tai voisin ajatella.

Olen myös kiinnostunut ihan konkreettisesta matkakirjallisuudesta. Ja tästä pääsenkin siihen asiaan, mistä minun piti kirjoittaa ennen kuin eksyin noihin esseehorinoihin, eli Michael Lewisin Boomerangista. Lewis ei ole kaunokirjallisen esseen tekijä vaan tietokirjailija, mutta poikkeuksellisen hyvä asiaprosaisti.

Boomerang on ajankohtaiskirjallisuutta jos mikä. Se sukeltaa suoraan nykyisen finanssikriisin syihin ja taustoihin. Tämän sukelluksen Lewis tekee harjoittamalla ”talousromahdusturismia”, toisin sanoen matkustelemalla Islannissa, Kreikassa, Irlannissa ja Saksassa.

Viime aikojen talousuutisissa on vilahdellut pöyristyttävän suuria lukuja, mutta lyödäänpä pöytään yksi erityisen pöyristyttävä: vuosina 2002–2008 maailman velat – yksityiset ja julkiset – kasvoivat 84 000 miljardista dollarista 195 000 miljardiin dollariin. Siinä sitä on toteutettu nykypäivän unelmia tulevaisuudesta varastamalla ja vivutettu sijoituksia pohjattoman ahneuden ruokkimiseksi.

Jos oikein huonosti käy, Lehman Brothersin konkurssin vuonna 1998 laukaisema ensimmäinen finanssikriisi oli vain alkusoitto paljon suuremmalle kaaokselle. Nythän on vaakalaudalla maailman suurimpiin  kuuluvien kansantalouksien kyky selvitä veloistaan.

Lewis selvittelee miten tähän on tultu raportoimalla näkemästään ja kuulemastaan. Omakohtaisia havaintojaan hän terästää vankalla tietoaineksella. Kaikesta näkee, että hänellä on ollut takanaan suuren kustannustalon taustaresurssit. Hyvänä kirjoittajana Lewis onnistuu esittämään monimutkaiset tapahtumaketjut ja syy-yhteydet ymmärrettävästi ja havainnollisesti, jopa mukaansatempaavasti.

Ekstranautintoa lukukokemukseen tuo se, että Lewisilla on esseistimäistä uteliaisuutta yksityiskohdille ja anekdooteille. Boomerangia lukiessani hörähtelin välillä ääneen – mitä en kirjaa lukiessani juuri koskaan tee – sillä ennennäkemättömiin velkaorgioihin sisältyy kosolti mustaa huumoria.

Islantilaiset halusivat lopettaa kalastamisen ja ruveta investointipankkiireiksi. Irlantilaiset taas kuvittelivat löytäneensä ikuisen vaurauden lähteen siitä, että rakentavat toisilleen asuntoja ja kiinteistöjä.

Surkuhupaisin tapaus on kuitenkin Kreikka. Siellä velkarahasta tehtiin eräänlainen piñata, jota kaikki kansalaiset saivat käydä vuoronperään huitomassa ja kahmia sitten taskunsa täyteen karkkeja.

Kreikan valtion rautateiden liikevaihto oli vuodessa sata miljoonaa euroa, mutta palkkakustannukset 400 miljoonaa ja muut menot 300 miljoonaa euroa. Keskimääräinen valtionrautateiden työntekijä nosti 65 000 euron vuosipalkkaa!

Ja tämä kaikki maassa, jossa vain typerykset maksavat veroja.

Hämmentävimmät havaintonsa Lewis tekee kuitenkin Saksassa. Omassa maassaan saksalaiset pitäytyivät  kurissa ja nuhteessa, mutta rahoittivat senkin edestä muiden yli varojen elämistä. Saksalaispankit syytivät ulkomaille löysää lainarahaa tavalla, joka ei olisi ikimaailmassa käynyt päinsä kotikonnuilla. Häikäilemättömimmin saksalaisia käyttivät hyväkseen Wall Streetin pelurit.

”Eihän näitä osta kukaan – paitsi tietysti saksalaiset”, jenkkipankkiirit vitsailivat rahastaessaan uusimmilla finanssi-instrumenteilla, joista tuli lopulta rahoitusmaailman joukkotuhoaseita.

Viimeiset subprimelainoilla ladatut kiinteistövakuudelliset arvopaperit myytiin juuri saksalaisille korttitalon jo sortuessa. Germaanit kun uskoivat, että AAA-luokitus tarkoittaa riskittömyyttä, nyt, aina ja ikuisesti. No, saksalainenhan on aina uskonut virallisiin sääntöihin ja ohjeistuksiin. Niin tuntuvat uskovan edelleenkin.
 
P.S.
 
Jatkaakseni vielä talousaiheilla, olin innoissani kun HS-raadissa tänään Tommi Uschanov puhui tiukkaa asiaa Angry Birdseistä: ”Jos 150 työntekijän yhtiöstä on tarjottu 2,25 miljardia dollaria, se on 15 miljoonaa dollaria kutakin työntekijää kohti. Tämä on työntekijää kohti noin kolme kertaa enemmän kuin Applen markkina-arvo, seitsemän kertaa enemmän kuin Microsoftin ja 50 kertaa enemmän kuin Nokian. Ja näillä on taseessa sentään kymmeniä miljardeja omaa pääomaa. Yliarvostuksen asteen voi päätellä tästä.”
 
Uschanov on mahtava tyyppi (en kylläkään tunne häntä muuten kuin tekstien kautta) ja arvostustani vain lisää se, että hän osaa eritellä taloudellisia nyansseja noin osuvasti. Itse askartelen palkkani eteen p/e-, p/b- ja ev/ebitda-lukujen ynnä muiden osakemarkkinoiden arvostuskertoimien parissa, enkä ikipäivänä laittaisi omaa rahaani Angry Birdsit kehitelleeseen Rovioon jos se listautuisi. Rovion osakkeen arvottaminen diskonttaamalla tulevaisuuden kassavirtoja nykyarvoonsa olisi pelkkää hatusta vetämistä. Ainahan kasvuosakkeiden hinnoittelu rakentuu odotuksille, mutta Rovion kaltaisia firmoja ei voi edes kasvuosakkeiksi nimittää, ne ovat pikemminkin arpalappuja. Kasvuosakkeissa (arpalappuosakkeista nyt puhumattakaan) on se sudenkuoppa, että osakkeen arvonnousu ei edellytä pelkästään odotusten toteutumista vaan niiden jatkuvaa ylittymistä. Eli jos Rovio nyt listautuisi, minun olisi siihen sijoittaakseni uskottava, että yhtiö ei pärjää pelkästään niin hyvin kuin muut sijoittajat toivovat vaan vielä sitäkin paremmin. Osakemarkkinoiden aikasarjat osoittavat, että tylsien toimialojen osakkeet (ns. arvo-osakkeet), joiden hinnoittelu ei rakennu odotuksille vaan substanssille ovat tuottaneet vähänkin pidemmällä horisontilla paremmin kuin ns. kasvuosakkeet. En yhtään ihmettele.

Suomi-novellia

Suomalaisesta novellista minulle tulee mieleen Martti Joenpolvi, henkilöt ilman etunimiä (”Järvelä otti saavista kupilla kiljua”) ja modernistinen alkemia eli yritys sanoa vähässä paljon.

Pakko myöntää, etten ole tällä tavalla määritellyn suomalaisen novellin suuri ystävä. Herää tunne kirjallisuuden lajista, jonka suurimpia hyveitä on mumista painokkaasti tai kuiskata lujaa. ”Onhan suomalaisissa novelleissa jännitettä ja ladattuja merkityksiä”, sanoo joku. Voi ollakin. Mutta nauttiakseen jännitteisestä, merkityksillä ladatusta kielestä pitäisi lukijalla olla päässään suomalaisen modernismin estetiikan mukaisesti kalibroitu dekooderi ja halu käyttää sellaista. Ehkä minunkin päässäni on sellainen, mutta jaksanko enää käyttää sitä on toinen kysymys.

Voi tietysti olla niinkin, että olen vain huono lukija Martti Joenpolven tyyppisten kirjailijoiden novelleille. Minuun kolahtaa paremmin Rosa Liksomin lyhytproosa (sattuneista syistä olen lueskellut uudelleen Unohdetun vartin ja Tyhjän tien paratiisien tekstejä; yhtä nautittavia kuin silloin kauan sitten).

Eipä silti, olen minä löytänyt viime vuosina myös mieluista luettavaa suomalaisesta novellistiikasta. Ikisuosikkini Juha Seppälän Mitä sähkö on? sisälsi pari todella hyvää tekstiä (varsinkin niminovelli), lisäksi mm. Tuuve Aro ja Maritta Lintunen ovat kirjoittaneet oivallisia juttuja.
Tänä syksynä minuun on tehnyt vaikutuksen Joni Pyysalon Ja muita novelleja (josta minun piti tämä merkintä kirjoittaa mutta ajauduin purkamaan patoutunutta ahdistustani suomalaista perusnovellia kohtaan). Pyysalolla piisaa kirjallista käsityötaitoa, hän hallitsee tekstien sommittelun. Lisäksi hänellä on silmää yksityiskohdille, mikä on tärkeää niin lyhyessä kuin pitkässä proosassa. Hän saattaa kuvata jonkin sinänsä arkisen tapahtuman niin että kuvaukseen pujahtaa pala laajempaa mielenmaisemaa. Tällaisia merkityksellisiä hetkiä sisältyy Ja muita novelleja -kokoelmaan paljon, ja mikä tärkeintä ne ovat merkityksellisiä itsessään, niitä ei ole valjastettu ”paljastamaan” novelliin upotettua kokoavaa ajatusta. Eivätkä ne myöskään pyri alleviivaamaan vähäeleisyyttään ja toteavuuttaan saadakseen sitä kautta ”yllättävää” tehoa. (Vähäeleisessä toteavuudessa on jotain karmivaa, olen aina pelännyt suomalaista perusnovellistiikkaa lukiessani törmääväni johonkin tällaiseen: ”Lipputanko kaatui. Jokinen jäi alle.”)

Jos suomalaisessa perusnovellissa henkilöillä on vain sukunimet, niin Pyysalon novelleissa ei edes niitä. Lukiessani Ja muita novelleja -kokoelmaa minulla oli tunne että henkilöhahmot ovat monistumia tai laajentumia yhdestä perushenkilöstä eri konteksteissa ja elämäntilanteissa. Eikä tämä ole moite, päin vastoin. Se että novellit on viritetty samalle taajuudelle tuo vaikutelman että ne valuvat toistensa päälle ja alle, soljuvat toistensa sisään, jolloin yhden novellin lukeminen saa aikaisemmatkin novellit näyttäytymään uudella tavalla. Vähän kuin katsoisi yhtä ja samaa veistosta monesta eri suunnasta.

Samalla täytyy sanoa, että samataajuuksisuuden vaikutelma ei toimisi näin hyvin ellei kokoelman viimeinen novelli poikkeaisi seitsemästä muusta novellista. ”Taiteilijan omakuva huoruusvuosilta” on pilaileva ja kuriton teksti, enemmän loppukeikautus kuin loppuhuipennus. Samalla minä luen sen oivaltavana pingottuneen modernistisen novellin parodiana.

P.S.

Ja muita novelleja -kokelma innostuu värillä pirstomaan sinänsä realistisen kerronnan synnyttämää todellisuusilluusiota alaviitteillä, jotka sisältävät niin kustannustoimittajan huomautuksia kuin kirjallisten lähteiden paikannuksia. Näitä alaviitteitä olisi voinut olla enemmänkin, niistä olisi voinut jopa rakentaa ihan itsenäisiä tekstejä varsinaisten novellien rinnalle. Mutta ehkä joskus toiste.