Suomalaisesta proosasta, osa 2

Sosiaalinen elämäni ei ole vilkasta, enkä liiku ns. kirjallisissa piireissä kuin satunnaisesti. Onneksi on olemassa Nuori Voima, jonka tuoreessa numerossa on tiivistelmä NVL:n Syyssalongissa käydystä kokeellista proosaa koskevasta keskustelusta. Vaikka tuo tiivistelmä ei sisällä mitään kuolematonta, on sitä hauska lukea jonkinlaisessa ”ai että tuollaisia siellä puhuttiin” -hengessä. Melkein tuntuu kuin olisi itse ollut paikalla.

Painavimman puheenvuoron uudessa Nuoressa Voimassa esittää Laura Lindstedt esseessään ”Puhtaanpas proosaa!”, joka tiivistää oivallisesti sen, millaista proosakeskustelu meillä Suomessa ei ole mutta millaista se voisi olla. Nykyäänhän käytäntönä on se, että prosaistit eivät puhu teoksistaan vaan niiden ”aiheista”. Jos kirjailija NN julkaisee lapsettomuutta, työttömyyttä tai kansalaissotaa sivuavan romaanin, hänet tempaistaan julkisuuteen puhumaan lapsettomuudesta, työttömyydestä tai kansalaissodasta ikään kuin hän olisi näiden aihepiirien asiantuntija eikä prosaisti, jonka ammattitaito liittyy (tai jonka pitäisi liittyä) romaanin kirjoittamiseen. Esimerkkini on toki kärjistetty, mutta kuvaa perusasetelmaa kumminkin. Meiltä puuttuu sellainen keskustelukulttuuri, joka totuttaisi prosaistit puhumaan teoksistaan teoksina, kaunokirjallisuutena. Proosalla nähdään arvoa vain, jos se auttaa meitä ymmärtämään ”oman aikamme polttavia kysymyksiä”.

Lindstedt kysyy esseessään, mitä proosapuhekulttuurin syntyminen Suomeen edellyttäisi ja antaa yhden hyvän vastauksen — prosaistien olisi oltava edes jossain määrin kiinnostuneita toistensa tuotoksista ja ajatuksista eli proosan poetiikasta. Vaikeampi kysymys on sitten se, miten tällainen kiinnostus voisi viritä. Se edellyttäisi ainakin sitä, että prosaistit innostuisivat ylittämään, rikkomaan ja kyseenalaistamaan kertomakirjallisuuden konventioita, vastustamaan niitä totaliteetteja, joita olen tässä blogissa kutsunut Vakiintuneiden lukuodotusten estetiikaksi. On selvää, ettei tällaisesta Lindstedtin tarkoittamasta proosapuheesta koskaan valtavirtaa tule, mutta parhaimmillaan se voisi synnyttää elinvoimaisen alakulttuurin.

Niin kauan kuin tällaista alakulttuuria ei ole eikä kuulu kotimainen proosa pysyy runopiirien ivan, pilkan ja ylenkatseen kohteena. Kuten Lindstedt kirjoittaa: ”Osin tämän [proosapuheen puuttumisen] takia koko genre on helppo mollata maanrakoon: vasta-argumentteja ei odoteta, sillä eihän kukaan hullu lähde yksin huutelemaan takaisin laureille, leeveille ja harryille. Sehän olisi… no, hullua.”

Laurit, leevit ja harryt tarkoittavat tuossa sitaatissa Lauri Otonkoskea*, Leevi Lehtoa ja Harry Salmenniemeä, joiden (kotimaista) proosaa vähätteleviä lausuntoja Lindstedt esseessään lainaa. Nuo lainaukset kuvastavat sitä, millaista ”suomalainen proosakeskustelu” on silloin, kun se ei ole keskustelua proosan aiheista, kirjailijan toimeentulohuolista tai ”miten kirjani ovat syntyneet” -jutuista.

Esseensä alaviitteessä Lindstedt sivuaa lokakuista merkintääni. Hänen mielestään merkintäni kuvastaa sitä, kuinka sitkeästi proosakeskustelussa elää ”paljon puhetta, vähän villoja” -argumentaatio. Lähtökohtanihan oli sama kuin Lindstedtin esseessä eli peräänkuulutin Suomeen vivahteikkaampaa proosaakeskustelua laurien, leevien ja harryjen ”kotimainen proosa on paskaa” -suunsoiton sijaan tai rinnalle. Prosaistien pitäisi luoda tällaiselle vähän villoja sisältävälle suunsoitolle vastavoimaa nostamalla esiin oman poetiikkansa kysymyksenasetteluja, joiden ei — kuten Lindstedtkin mainitsee — tarvitse olla nykyrunouden tai pikemminkin nykyrunouksien kysymyksenasettelujen jälkilämmittelyä.

Tuo lokakuinen merkintäni poiki todellisen kommenttivyöryn, joka ohjautui ihan muihin juttuihin eli Jälkisanat/Sianhoito-oppaan ja kahdeksankymmentäluvun tapahtumien muisteloon. Itse saan tietysti kantaa tästä ainakin osavastuun, koska tulin merkinnässäni sanoneeksi yhtä sun toista noista jutuista. Varsinainen tarkoitukseni oli esittää toive, että tuleva proosakeskustelu, jos sellaista on syntyäkseen, kulkisi eri polkuja kuin kahdeksankymmentäluvun keskustelu. Suomalaisessa asenneilmastossa kun häpeämätön provokaatio tuntuu väistämättä törmäävän torjunnan kiviseinään. Ja jälkeenpäin pönäkät kirjallisuutemme portinvartijat voivat muistella: ”No juu, onhan meillä näitä kaikenmaailman uudistajia ollut, mutta eiväthän ne ole onnistuneet mitään pysyvää jälkeensä jättämään…”

Minun olisi varmaan pitänyt muotoilla teesini huolellisemmin silloin lokakuussa eikä esittää asiaani kevyen läpänheiton lomassa. Ongelmani on se, että en ikinä muista että tällä blogilla on myös lukijoita, jopa sellaisia, jotka saattavat viitata tekstiini Nuoren Voiman kaltaisilla arvostetuilla foorumeilla. En ole oppinut suhtautumaan blogikirjoitteluun erityisellä vakavuudella, enkä ole jaksanut kirjoitella näitä juttuja samanlaisella tarkkuudella kuin vaikkapa esseitä. Ehkä minun pitäisi muuttaa asennettani ja ruveta suhtautumaan näihin rykäisyihin yhtä tuimasti kuin rahanalaisiin töihin. Tai sitten ei. Rahanalaiset työt nyt sattuvat olemaan minulle tärkeämpiä, koska tarvitsen trotyyliä oopperan räjäyttämiseen 🙂

* Otonkoskelta otettu lainaus tosin kuvastaa pikemminkin Otonkosken epäilevää tai epäröivää suhdetta proosaan yleisesti kuin suomalaiseen proosaan erityisesti.

Kritiikin kritiikkiä

”En keksi mitä käyttöä sanomalehdellä on runokritiikissä”. Sitaatti on peräisin runoilija Kristian Blombergilta täältä.

Kyseessä lienee tahallinen kärjistys. Oikeasti Blomberg kai tarkoittaa, että sanomalehdet eivät hänen mielestään julkaise kelvollista runokritiikkiä. Jos julkaisisivat, Blomberg olisi varmasti sitä mieltä, että sanomalehdet tekevät arvokasta kulttuurityötä kirjoittaessaan lyriikasta. Elämä on Blombergin mielestä toisaalla: pienjulkaisuissa ja runousblogeissa eli siellä missä toimintaa ohjaa journalismin liiketoimintalakien sijasta rakkaus taiteeseen.

Ymmärrän, tai ainakin kuvittelen ymmärtäväni, Blombergia. Sitä kuitenkin ihmettelen, että hän puhuu pelkästään runokritiikistä. Eikö hän löydä proosakritiikistä samalla tavalla arvostelun aihetta? Vai lukeutuuko hän niihin nykyrunoilijoihin, jotka eivät piittaa suomalaisesta proosasta sen vertaa että alentuisivat edes puhumaan siitä?

Kun Kritiikkiportti aloitti toimintansa, olin innoissani: yhdellä klikkauksella pääsisin lukemaan tärkeimpien päivälehtien kirjallisuusarviot enkä olisi pelkästään Helsingin Sanomien printtilehden varassa. Nyt kun olen parin vuoden ajan seurannut Kritiikkiporttia, en enää ole niin innoissani. Sanomalehtikriitikoiden taso ei todellakaan päätä huimaa. Toki heidän joukkoonsa mahtuu hyviäkin, mutta yleisilme on valju. En ole varma, menettäisikö suomalainen kirjallisuus paljoakaan, jos kaksi kolmasosaa nykyisistä sanomalehtikritiikeistä jätettäisiin julkaisematta. Minä en ainakaan jäisi niitä kaipaamaan. (Toki suuri osa arvioista on muiden kuin varsinaisten kriitikoiden kirjoittamia, mikä tietysti vaikuttaa kehnoon yleisarvosanaan.)

Joskus tuntuu, että useimmat kriitikot antavat itselleen anteeksi jo ennen kuin ovat ehtineet kirjoittaa ensimmäistäkään virkettä. ”Tästähän maksetaankin niin surkeasti…” Päivästä toiseen tulee vastaan selostuksenomaisia rutiinihuitaisuja, joiden arvottava osuus muodostuu puhkikuluneista kritiikin kliseistä tyyliin ”juonenkuljetus takeltelee”, ”henkilöhahmot jäävät ohuiksi” tai ”teos olisi kaivannut tiivistämistä”. Usein kriitikon väsymys tai laiskuus näkyy myös ”mä olisin kyllä halunut lukea ihan toisenlaisen kirjan” -tyyppisinä lässytyksinä, joissa keskitytään moittimaan kirjaa sen perusteella, mitä se ei ole eikä edes yritä olla.

Entäpä kriitikoiden kirjallisuuskäsitykset? Suurella osalla heistä kirjallista mielikuvitusta hallitsee ajatus psykologiseen henkilökuvaukseen perustuvasta romaanista, jossa on eheä kaari, hiottu muoto ja rikkumaton sisäinen harmonia. Mitä vähemmän romaani muistuttaa elämyksellistä lukuromaania, sitä oudommaksi kriitikot sen kokevat, sitä enemmän he tuntuvat harovan tyhjää teoksesta kirjoittaessaan. Poikkeavuudet toki hyväksyttään, jos ne ovat ”johdonmukaisia” eli jos teos ei ryhdy huolettomasti sekoittamaan kerrontatekniikkoja tai genrerajoja. Perinteistä romaaniestetiikkaa koettelevat kirjat tyydytään ylimalkaisesti kuittaamaan ”poikkeaviksi”, ”yllättäviksi” tai jopa ”kiinnostaviksi”, mutta harvalla riittää enää halua tai kykyä tarkemmin pohtia, mikä kirjassa on ”poikkeavaa”, ”yllättävää” tai jopa ”kiinnostavaa”.

Kriitikoiden on ruvettava skarppaamaan tai tulevaisuudessa yhä useammat kirjallisuusihmiset ajattelevat Kristian Blombergin tavoin ja ohittavat lehtikritiikit tykkänään. Ulkomaisten laatulehtien nettisivuja lukiessani olen huomannut niiden edelleen julkaisevan näkemyksellisiä arvioita ainakin proosasta, runoudesta toki harvemmin. Tasokas taidekritiikki on osa länsimaisen journalismin traditiota, ja valveutuneimmat julkaisut näyttäisivät pitävän siitä kiinni ainakin sivistysmaissa, jopa Financial Times ja The Economist antavat palstatilaa taidejutuille. Ellei meillä Suomessa riitä hyviä kriitikoita joka lehteen, arvosteluja voi kyllä ketjuttaa. Mieluummin yksi ammattitaitoinen kritiikki viidessä eri lehdessä kuin viisi tyhjänpäiväistä viidessä eri lehdessä.

Jos sanomalehtikritiikki tekee itsensä tarpeettomaksi omalla tyhjänpäiväisyydellään, seurauksena on laatukirjallisuuden lopullinen gettoutuminen. Tavallinen lehdenlukija ei silloin enää vahingossakaan saa luettavaksen muuta kuin henkilöjuttuja, joissa bestselleristit kertovat kuulumisistaan ja kehuvat uutta kirjaansa.

P.S.

Aiheesta lisää täällä.

Kehys, sisältä ja ulkoa


On väärin väittää, että suomalaista proosaa hallitsee yksinomaan jonkinlainen eeppinen realismi. Meillä ilmestyy joka vuosi romaaneja, joita ei mitenkään voi sulloa eeppisen realismin määritteen alle. Jukka Laajarinteen Kehys on eräs tällaisista romaaneista. Tarkoitukseni oli lukea se vasta joululomalla, mutta kun luppoaikaa ilmaantui, luin sen jo viime viikonvaihteessa. Pidin kovasti.

Kehys ei noudata perinteisiä romaanikaavoja eikä marssita lukijan halattavaksi ja likistettäväksi romaanihahmoja, joiden elämänvaiheista tehdään juurta jaksain selkoa. Kehyksen alaotsikoksi sopisi sama kuin Georges Perecin Elämä käyttöohjeessa — ”Romaaneja”, etenkin kun Laajarinteen kirjalliset esikuvat tuntuvat olevan Perecin ja hänen hengenheimolaistensa suunnalla. Mittakaavaltaan Kehys tosin on vaatimattomampi kuin Perecin suurteos, vajaat 180 sivua. Siinä mielessä Laajarinteen teoksen alaotsikko voisi pikemminkin olla ”Mahdollisia romaaneja”. Kehys kuljettaa lukijaa läpi vaihtuvien kertomusten labyrintin ja jokainen kertomus avaa näkyville maailman, jonka voi kuvitella välähdykseksi itsenäisestä romaanista. Yksi hauska tapa lukea Kehystä onkin kehitellä mielessään eteenpäin Laajarinteen hahmotelmia. Niissä on sen verran väljyyttä ja viitteellisyyttä, että ne jättävät tilaa mielikuvitukselle. Ylipäätään Kehyksen riemastuttavimpia piirteitä on sen virtaavuus ja sulkeutumattomuus. Se ei ole muotoonsa pakotettu ja harmoniaansa tuomittu.

Nimensä mukaisesti Kehyksen kertomuksissa toistuvat erilaiset kehykset, olivat ne sitten mentaalisia, kulttuurisia, historiallisia tai konkreettisia. Minulle Laajarinteen teos on yhdellä tasolla tutkielmaa siitä, miten romaani tai ylipäätään kaunokirjallinen teos ottaa kantaa ympäröivään maailmaan. Romaani kohdistaa aina katseensa johonkin, rajaa, sulkee pois ja samalla korostaa, näyttää ja laittaa esille. Kun asetelma tai kertomus vaihtuu toiseksi, huomaamme tietävämme vähemmän kuin ehdimme hetki sitten kuvitella. Romaanin täyteys tai itseriittoisuus voi olla vain täyteyden tai itseriittoisuuden harhakuvaa.

Laajarinteen teos toi mieleeni Tom McCarthyn Remainderin, vaikka nopeasti ajateltuna niissä ei kovin paljon yhteistä olekaan. Mielleyhtymäni johtuu siitä, että myös Remainderia luin tutkiskeluna romaanin ja maailman välisestä suhteesta. McCarthyn teoksessa seikkailee mies, jonka päähän on pudonnut taivaalta jotain tarkemmin määrittelemätöntä — metalliromua, teknologiaa — minkä johdosta hallitus maksaa hänelle yli kahdeksan miljoonan punnan vahingonkorvaukset. Onnettomuudesta toivuttuaan miestä vaivaa epäautenttisuuden tunne, kunnes hän yhtäkkiä saa voimakkaan muisitikuvan kerrostaloasunnosta, jossa on halkeama betoniseinässä ja jonka naapurusto koostuu tietyntyyppisistä ihmisistä, äänistä ja tuoksuista. Miljoonillaan mies ostaa kokonaisen kerrostalon ynnä sen naapuritalon ja palkkaa sekalaista väkeä esittämään muistikuvassaan esiintyneitä ihmisiä voidakseen tuntea kaiken täsmälleen niin kuin on muistavinaan. Hän haluaa kokea jotain autenttista, todellista, väärentämätöntä, eli tarkemmin sanottuna sulauttaa ulkoisen maailman sisäiseen kokemukseensa. Hankalaksi, ja peräti mahdottomaksihan se osoittautuu, vieläpä melkoisen traagisin seurauksin. McCarthyn tärkeimpiä pointteja on, että todenkaltaisuus syntyy vain lavastamalla — tai kehystämällä. Mitä suurempi ja ehdottomampi todellisuusnälkä romaanissa vallitsee, sitä kauemmas se itse asiassa elämästä vieraantuu, sitä korkeampien muurien taakse se joutuu linnoittautumaan.