Moderni kapinoiva ihminen

”Liberalism has been degraded into liberality. Men have tried to turn ’revolutionise’ from a transitive to intransitive verb. The Jacobin could tell you not only the system he would rebel against, but (what was more important) the system he would not rebel against, the system he would trust. But the new rebel is a sceptic, and will not entirely trust anything. He has no loyalty; therefore he can never be really a revolutionist. And the fact that he doubts everything really gets in his way when he wants to denounce anything. For all denunciation implies a moral doctrine of some kind; and the revolutionist doubts not only the institution he denounces, but the doctrine by which he denounces it. […] A man denounces marriage as a lie, and then denounces aristocratic profligates for treating it as a lie. He calls a flag a bauble, and then blames the oppressors of Poland and Ireland because they take away that bauble. The man of this school goes first to a political meeting, where he complains that savages are treated as if they were beasts; then he takes his hat and umbrella and goes on to a scientific meeting, where he proves that they practically are beasts. In short, the modern revolutionist, being an infinite scepetic, is always engaged in undermining his own mines. In his book on politics he attacks men for trampling on morality; in his book on ethics he attacks morality for trampling men. Therefore the modern man in revolt has become practically useless for all purposes of revolt. By rebelling against everything he has lost his right to rebel against anything.”

G.K. Chesterton: Orthodoxy.

Lukijakirjailija

Edelliseen merkintään läheisesti liittyvä lainaus:

”Every writer is firstly a reader and to be a writer is also a different way of continuing to read. I discovered the intimate relationship between reading and writing in those years [puhuu varhaisista vuosistaan] because — and I’m also sure of this — the first things that I wrote, or better, I scribbled, were changes to, or extensions of, the adventures I was reading […] Everything I have invented as a writer has its roots in lived experience. It was something that I saw, heard, but also read, that my memory retained with a singular and mysterious stubborness, that formed certain images which, sooner or later, and for reasons that I also find very difficult to fathom, became a stimulus for fantasy, a starting point for a complete imaginary construction […] Influence is a dangerous word, and, when applied to the writing of literature, it is also a contradictory term. There are influences that stifle orginality and others that allow writers to discover their own voices. In any event, it is very likely that the most fertile literary influences are those that are not very evident to us, that we are not very conscious of.”

Mario Vargas Llosa: Touchstones. Essays on Literature, Art and Politics. Kääntänyt englanniksi John King. (Faber & Faber 2007).

1500 = 1

On luettava tuhatviisisataa kirjaa voidakseen kirjoittaa yhden. Noin sanoi Gustave Flaubert, joka tiesi kirjallisuudesta kaiken.

Eräässä kirjeessään Flaubert valittaa: ”Olen sairas pelosta, täynnä kaikenlaisia kauhuja: olen ryhtymässä kirjoittamaan.” Tekeillä oli Salambo, muinaiseen Karthagoon sijoittuva romaani.

Flaubertin ajatukset ovat minulle ajankohtaisia, sillä olen itsekin — pitkän suunnitteluvaiheen jälkeen — ryhtynyt kirjoittamaan. Ja tunnen välillä olevani sairas pelosta, täynnä kaikenlaisia kauhuja.

Mutta en minä näitä pelkojani ja kauhujani aio ruveta täällä blogissani sen kummemmin vatvomaan, älkää pelätkö. Sen verran voin niistä kuitenkin kertoa, että olen huomannut pääseväni vaikeiden hetkien yli sukeltamalla toisten kirjoittamiin teksteihin. Kun oikein pahasti tökkii, otan hyllystä Michel Houellebecqin, Thomas Pynchonin, David Foster Wallacen, tai milloin kenenkin, teoksen ja lueskelen sitä sieltä täältä. Yleensä löydän jotain sellaista, mikä laukaisee minussa eteenpäin auttavan idean tai impulssin. Ei välttämättä siinä silmänräpäyksessä, mutta kenties jo seuraavana päivänä.

Tiedän kirjailijoita, jotka eivät kirjoitustyönsä aikana lue lainkaan kaunokirjallisuutta. He pelkäävät ajatustensa tai ideoidensa häiriintyvän tai oman äänensä sekoittuvan toisten kirjailijoiden ääniin. Minulla ei tällaisia ongelmia ole, vaan voidakseni kirjoittaa oman teokseni minä tarvitsen tuekseni ne ”tuhatviisisataa kirjaa”, joista Flaubert puhui. Suurin syy tähän on se, että en usko mihinkään ”omaan ääneen”, tai ainakaan en tavoittele sellaista. Kaikki tekstit kirjoitetaan toisten tekstien päälle, kaikki kirjailijat kytkeytyvät tavalla tai toisella kirjallisuuden traditioihin ja jatkumoihin. Osaltaan pelottomuuteeni ottaa ulkopuolisia vaikutteita vaikuttaa varmasti myös se, että en tee juonivetoisia romaaneja. Juoni, tai omassa tapauksessani pikemminkin ”juoni”, on vain tekosyy kirjoittaa ne lauseet, jotka haluan kirjoittaa. En siis pelkää löytäväni tekeillä olevan kirjani juonikuviota jostain aiemmin julkaistusta.

Zadie Smith pohtii esseekokoelmassan Changing My Mind näitä samoja kysymyksiä. Hänkin tunnustaa lukevansa ahkerasti toisten kirjailijoiden teoksia oman kirjoitustyönsä aikana, ja kokee saavansa niistä arvokasta tukea, oppia ja opastusta:

”My writing desk is covered in open novels. I read lines to swim in certain sensibility, to strike a particular note, to encourage rigour when I’m too sentimental, to bring verbal ease when I’m syntactically uptight. I think of reading like a balanced diet; if your sentences are too baggy, too baroque, cut back on fatty Foster Wallace, say, and pick up Kafka, as roughage. If your aesthetic has become so refined it is stopping you from placing a single black mark on white paper, stop worrying so much about what Nabokov would say; pick up Dostoyevsky, patron saint of substance over style.”

Jokainen kirjailija kai tavoittelee flow’ta, sellaista hurmostilaa, jossa teksti alkaa kirjoittaa itse itseään ja aktiivinen tietoisuus väistyy pelkäksi mekaaniseksi ylöskirjaajaksi. Silloin ei välttämättä ehdi toisten kirjoittamia kirjoja vilkuilla, mutta jos sattuu ehtimään, silmiin osuu yleensä vain sellaisia lauseita, jotka syöttävät omaan tekstiin uusia ideoita, auttavat sitä vyörymään eteenpäin. Kaikki minkä aistit ja tietoisuus ottavat vastaan tuntuu liittyvän tekeillä olevaan työhön. Zadie Smith antaa tälle hurmostilalle nimityksen ”Middle-of-the-Novel Magical Thinking”:

”Incredibly knotty problems of structure now resolve themselves with inspired ease. See that one paragraph? It only needs to be moved, and the whole chapter falls into place! Why didn’t you see that before?”

Tuota selvänäköisyyden tilaa odotellessani turvaudun ”tuhanteenviiteensataan kirjaani”. Ilman niitä en pääsisi ensimmäistä liuskaa pitemmälle.
P.S.
Olikohan Bret Easton Ellis kirjoittamishurmoksessa silloin kun kertoi New York Timesin toimittajalle lukeneensa Raamattua mutta ei osannut sanoa oliko lukenut Uutta vai Vanhaa testamenttia? ”Kerrotiinko siinä Mooseksesta vai Jeesuksesta?” toimittaja kysyi. ”Jeesuksesta, kai”, kirjailija vastasi. Oli miten oli, tuo anekdootti kertoo Bret Easton Ellisistä kirjailijana kaiken olennaisen.