Ihmiset & heidän oikeutensa

”Koska keskitysleirit eivät kuitenkaan uhkaa Lännen ihmisiä jotka voivat sanoa ja kirjoittaa mitä haluavat, ihmisoikeuksien puolesta käytävä taistelu on suosiota saavuttaessaan samalla menettänyt konkreettista sisältöään, kääntynyt eräänlaiseksi kaikkien kannanotoksi kaikkeen, toiveen kuin toiveen oikeudeksi muuttavaksi energiaksi. Maailmasta on tullut ihmisen oikeus, kaikki asiat ovat muuttuneet oikeuksiksi: rakkauden kaipuusta on tullut oikeus rakkauteen, levon tarpeesta oikeus lepoon, ystävyyden puutteesta oikeus ystävyyteen, halusta ajaa kielletyllä nopeudella oikeus ajaa kielletyllä nopeudella, onnen kaipuusta oikeus onneen, kirjan julkaisemisen piintymästä oikeus julkaista kirja, halusta huutaa öisellä torilla oikeus huutaa öisellä torilla.”

Milan Kundera: Kuolemattomuus. Suomentanut Kirsti Siraste (WSOY 1992)

Taide & elitismi

”Difficult as it may sometimes be for the broad public ’to get into’ Schoenberg or Webern, there is nothing ’elitist’ about great art — great art is by definition universal and emancipatory, potentially addressing us all. When, in the ’elite’ places like the old Met in New York, the upper classes gathered for an opera performance, their social posturing was in blatant contradiction with the works performed on stage — to see Mozart and the rich crowd as belonging to the same space is obscenity. There is a well-known story from the early years of the Met when a high-society lady, one of the opera’s great patrons, arrived late, half an hour into the first act; she demanded that the performance be interrupted for a couple of minutes and the lights be turned on so that she could inspect the dresses of other ladies with her opera glasses (and, of course, her demand was granted). If anything Mozart belonged to the poor in the upper stalls who spend their last hard-earned dollars to see the opera.”

Slavoj Žižek: Living in the End Times (Verso 2010)

Eräs eurooppalainen esseisti

Ole aina esseisti, romaanikirjailijanakin. Siinäpä ohjenuora tai iskulause, jonka olen puolivakavissani kehittänyt.

Albert Camus kuuluu niihin, jotka ovat tuotannossaan onnistuneet tuota ylevää päämäärää toteuttamaan. Camus’han ei pitänyt romaanejaan varsinaisesti romaaneina vaan nimitti niitä allegorioiksi, myyteiksi tai tarinoiksi. Hän tunnusti myös pitävänsä romaanejaan valheellisina niiden piirteiden vuoksi, joiden takia ihmiset — tavalliset romaanien lukijat — arvostivat niitä.

Kirjallisuuskäsityksensä ytimen Camus määritteli jo uransa varhaisessa vaiheessa. Arvostellessaan Sartren Inhon hän kirjoitti, että filosofian pitää sisältyä romaaniainekseen eikä päinvastoin. Inhossahan asetelma on toisin päin, mitä Camus luonnollisesti piti puutteena. Epäsuorasti tuossa Camus’n muotoilussa näkyy se, että hänelle ajatukset olivat romaanin tärkeimpiä ainesosia, tärkeämpiä kuin esimerkiksi juonenkuljetus tai henkilöiden ja miljöön kuvaus. Tyypillinen esseistin näkemys.

Koska Camus ei olisi koskaan voinut julkaista romaaneja vain julkaisemisen ilosta, hänestä ei — onneksi — tullut romaaneja suoltavaa konetta, kuten keskivertokirjailijoista, jotka puskevat uuden kirjan markkinoille joka syksy tai vähintään joka toinen syksy. Camus’n muistiinpanot kertovat, kuinka hän kärsi romaaniensa takia, kuinka vaikeaa niiden kirjoittaminen hänelle oli. Tätä piirrettä olen aina hänessä arvostanut, koska mielestäni kirjailijan pitää kärsiä ennen kuin julkaisee. Itse joudun kyllä häpeäkseni tunnustamaan, että olen julkaissut sellaisiakin kirjoja, joiden takia en ole kovin paljon kärsinyt (laittaisinko tähän nyt hymiön perään, ettei joku lue liian vakavasti & kirjaimellisesti, enpä laita…)

Camus kehittelee Sisyfoksen myytissä ajatusta, että Sisyfos on kivensä kanssa onnellinen. Se oli Camus’n hellimä suhtautumistapa elämän absurdiuteen, eli olotilaan, jossa meiltä on riistetty muistot menneestä kodista ja evätty toivo luvatusta maasta. Minä en ole koskaan ymmärtänyt, miksi Camus halusi nähdä Sisyfoksen onnellisena. Itse pidän Sisyfosta pikemminkin urheana, ja se riittää minulle. Sitä paitsi olihan Camus itsekin romaaniensa — henkilökohtaisten Sisyfoksen kiviensä — parissa ahertaessaan pikemminkin urhea kuin onnellinen. Eikö hän halunnut hyväksyä sitä, että elämässä ei ole onnellisuutta vaan pelkästään onnellisuuden hetkiä, jotka tulevat ja menevät?

Kapinoivassa ihmisessä Camus käsitteli muiden inhimillisten pyrintöjen lisäksi myös romaanitaidetta kapinan, tuon urhean Sisyfoksen työn, näkökulmasta. Esimerkikseen hän nosti Marcel Proustin, mikä oli loistavalla tavalla epäajanmukainen veto 1950-luvun poliittisten taistojen keskellä. Massiivisella romaanisarjallaan Kadonnutta aikaa etsimässä Proust valloitti muistot ja menneisyyden itselleen takaisin unohdukselta, kuolemalta ja ajan kulumiselta. Tällaista on syvimmillään romaanin kapina, ja tällaiseen kapinaan sisältyy aina myös lohdutuksen tunne, kirjallisuuden peruskokemus.

Mikä Camus’n romaaneista oli hänen proustilainen projektinsa, henkilökohtaisen metafyysisen kapinan ilmaus? Luulenpa, että keskenjäänyt, postuumina julkaistu Ensimmäinen ihminen. Siinä Camus yritti valloittaa takaisin Välimeren tuolle puolen (konkreettisesti ja metaforisesti) jääneet muistonsa ja menneisyytensä. Algerian meri, taivas ja aurinko ovat toistuvia elementtejä kaikissa Camus’n teksteissä, mutta tuskin missään niin pakahduttavina kuin Ensimmäisessä ihmisessä.

Paradoksaalisesti Ensimmäinen ihminen olisi kai ollut myös Camus’n romaaneista romaanimaisin. Hänhän tavoitteli siinä aiempia teoksia selvemmin romaanimaisia efektejä: runsautta ja resonanssia. Tästä kertovat sivujen reunaan tehdyt huomautukset (jotka siis julkaistiin keskeneräisessä postuumissa laitoksessa): ”luettele puiden nimet”, ”kirjassa täytyy olla paljon esineitä”…
P.S.
Yllä olevat jutut ovat hajanaisia ajatuksia esitelmästä, jonka hiljattain pidin Camus’sta hänen kuolemansa 50-vuotisseminaarissa.