Liian hyvää kritisoitavaksi?

Onko moraalilain vastaista pitää Leevi Lehdon pyörittämää ntamoa muuna(kin) kuin aivan mahtavana juttuna?

Tällainen kysymys nousi mieleeni luettuani tämän. Jutun kirjoittaja Aleksis Salusjärvi on terävä ja innostava kirjoittaja, luen mielelläni hänen blogiaan. Yleensä hänellä riittää painokasta kriittistä sanottavaa, mutta Leevi Lehdon ja ntamon kohdalla hän ei väläytä kertaakaan kulmahampaitaan. Miksi?

Ehkä Salusjärvi on sitä mieltä, että ntamon toiminta-ajatusten kriittinen tarkastelu on tarpeetonta, koska hyvät asiat painavat niin paljon enemmän kuin huonot asiat. Tai ehkä hän ajattelee, että ntamoa kannattaa arvostella vain suljetussa piirissä, valikoitujen ihmisten läsnäollessa.

Voi tietysti olla niinkin, että Salusjärven blogiinsa rustaaman selostuksen on tarkoitus olla jonkinlainen neutraalisti raportoiva lehtijuttu (vaikka ei sen sävy mielestäni neutraali ole). Käsittääkseni ntamo järjesti eilen maanantaina tiedostustilaisuuden, johon ei saapunut paikalle ainoatakaan lehdistön edustajaa. Salusjärvi nyt sitten paikkaa asiaa.

Minulla ei ole kerrassaan mitään ntamoa vastaan enkä toivo sille mitään pahaa, mutta olen monissa asioissa eri linjoilla Leevi Lehdon kanssa. Viime kädessä eromme tiivistyvät siihen, että Lehto on minun silmissäni idealisti (mutta ei romantikko), kun taas minussa ei ole lainkaan idealismia (mutta olen kyllä parantumaton romantikko).

Lehto haikailee kirjallisuusmaailmaan jonkinlaista suoraa demokratiaa. Kaikki vanhat rakenteet on lyötävä nurin: suuret kivijalkakustantamot, kirjakauppaketjut, apurahajärjestelmät. Taustalla on ajatus — joka mielestäni edustaa eurooppalaisen aatehistorian kurjimpia perinteitä — että mikään ei muutu ennen kuin kaikki muuttuu (tai siis muutetaan, väkisin). Etäällä taivaanrannassa siintää utopia, jossa kirjoja julkaisevat Lehdon kaltaiset kaikenlaisista valtajärjestelmistä riippumattomat kustantajat, jotka eivät ole varsinaisesti kustantajia vaan pikemminkin käsitetaiteilijoita. Eikä kirjailijoitakaan oikeastaan enää ole: kuka tahansa voi nimittää itsensä kirjailijaksi, koska hierarkioita ei ole vaan pelkkää vapautta.

Lopputulemana on kaiketi jonkinlainen hyvien ihmisten maailma, jossa ketään ei sorreta. En usko tuollaisiin juttuihin. Pidän niitä vaarallisina. Se, että ei olisi systeemiä (suuria kustantamoita) ja hierarkioita (apurahajärjestelmiä, kritiikki-instituutiota), ei tarkoita etteivätkö ihmiset edelleen käyttäisi valtaa sumeilematta ja säälimättömästi. Itse asiassa vallankäyttö muodostunee sitä brutaalimmaksi, mitä salakavalammin valta kätkeytyy erilaisiin epämuodollisiin klikkeihin ja klustereihin. Kyllähän anarkistisissa kirjallisuuspiireissäkin yhdet ovat pyhempiä ja parempia kuin toiset ja käyttäytyvät asemansa mukaisesti. Nykyisen kustannusmaailman hyviä puolia on se, että valtajärjestelmät näyttäytyvät suhteellisen selväpiirteisinä ja niitä voi avoimesti kritisoida. Tämä sallii myös monimuotoisuuden, jota ntamon kaltaiset pienkustantamot edustavat.

Kommentit, joita Lehto esittää WSOY:stä kielivät varsin alkeellisesta dikotomioihin pohjautuvasta ajattelusta. Siinä hyvä pienkustantaja murjoo pahaa suurkustantamoa, koska pitää itseään moraalisesti korkeampana olentona. Toki Lehdon kommenteissa on annos totuutta, mutta mittasuhteet ovat rankasti vääristyneet. Sama kuin roskalehtien lööppien ja otsikoiden perusteella julistaisi koko Suomen eduskunnan korruption ja mädännäisyyden pesäksi. Itse olen tehnyt WSOY:lle kaksi romaania ja kolme runokokoelmaa (mikä kaiketi tekee minut vallan sylikoiraksi ja systeemin mieheksi), ja omasta näkökulmastani WSOY on (tai on ainakin ollut) aika tavalla toisenlainen kustannustalo kuin mitä Lehdon kommenteista voisi päätellä.

”Perustin ntamon sloganille, että mikään mikä kiinnostaa syntyessään yli seitsemää ihmistä, ei voi muuttaa joukkojen tietoisuutta”, Lehto sanoo. Juuri tuollainen manifestiajattelu huokuukin ntamon toiminnasta ja Lehdon kommenteista. Manifestien laatijat ovat yleensä olevinaan ehdottoman vapauden ja ehdottoman luovuuden puolella, mutta sorvatessaan teesejään nojaavat jyrkkään välttämättömyysretoriikkaan.

Vastenmielisimpänä pidän Lehdon ajatusta, että kirjallisuuskritiikit voitaisiin hoitaa julkaisuluetteloilla, jossa kirjojen perään lätkäistäisiin tähtiä yhdestä viiteen, kuten elokuva-arvioissa (vaikka elokuva-arvioissa taitaa aina olla myös arvottava tekstiosio mukana). Pidän tuollaista ajatusta silkkana barbarismina. En suostu näkemään siinä mitään hyvää tai edistyksellistä.

Olisikohan tämä nyt tässä?

Ehkä kritiikkini ntamoa kohtaan on turhankin jyrkkää, mutta se johtuu siitä, että en ole nähnyt vielä kenenkään sanovan Lehdon jutuista mitään poikkipuolista. Silloin kun lehdistö ntamosta jotain kirjoittaa, sävy on yleensä myönteinen. Enemmän lehdistö toki vaikenee (mikä ei tietenkään ole hyvä asia). Blogosfäärissä taas riittää runsaasti ntamo-henkisiä kirjoittajia ja heidän innostuksensa hautaa hyvinkin alleen tämän vaatimattoman kritiikkini.

Totuuden nimessä minun täytyy myös myöntää, että olen tuossa edellä rakentanut Lehdosta jonkinlaista olkiukkoa, kärjistänyt samalla tavalla kuin hän kärjistää WSOY:stä puhuessaan. Mielestäni on hyvä jos ntamon ympärille rakentuu jonkinlainen vaihtoehtoinen kirjamarkkina etabloitunutta kustannusmaailmaa täydentämään. Kuten Lehto sanoo: ” Visioni on kirjanjakelun kertakaikkinen muuttaminen, että tulee kahdet markkinat.”

Ehkä tuollaisen vision toteuttaminen sitten kerta kaikkiaan tarvitsee ympärilleen vallankumousromantiikkaa ja välttämättömyysretoriikkaa. Sellainen vain sulkee pois minun kaltaiseni tyypit, mutta ehkä minun kaltaisiani ei noissa pippaloissa kaivatakaan.
P.S.
Ntamon julkaisemiin kirjoihin en sen kummin puutu. En nimittäin ole lukenut niitä niin paljon, että osaisin sanoa niistä mitään yleispätevää. Edes tähtiä en anna. Muutama oivallinen teos ntamosta toki on minunkin ulottuvilleni tullut.

Kirjallisuuden mustat listat

Rakastan lähestulkoon kaikkea, mitä E.M. Cioran on kirjoittanut. En kauheasti innostu Milan Kunderan romaaneista, mutta monia hänen esseitään rakastan.

Vastikään julkaistussa esseeteoksessaan Encounter (alkuteos Une Recontre) Kundera pohdiskelee kirjallisuuden mustia listoja. Hän muistelee, kuinka tapasi Cioranin matkustettuaan nuorukaisena Ranskaan. Kundera tuli puhuneeksi jotain Anatole Francesta, jolloin Cioran kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi sardoninen hymy naamallaan: ”Älä koskaan mainitse Anatole Francen nimeä täällä ääneen tai kaikki nauravat sinulle”. Se oli mestarin hyväntahtoinen neuvo oppipojalle.

Anatole France oli nimittäin eräänlainen Ranskan kirjallisuuden V.A. Koskenniemi. Elinaikanaan Francella riitti arvostajia ja ihailijoita, mutta kun hänestä aika jätti, yksi jos toinen nuoremman polven kirjailija leimasi hänen tuotantonsa taantumukselliseksi roskaksi. Ne, jotka Francea lukivat, oppivat pitämään suunsa kiinni Pariisin kirjallisissa salongeissa liikkuessaan.

Mustat listat ovat Kunderan mukaan ranskalaisessa kirjallisuudessa läsnä vahvemmin kuin muissa maissa:

”Nowhere in the world have salons played so great a role as in France. Thanks to the centuries-old aristocratic tradition, and thanks to Paris, where, in a small area, the whole intellectual elite of the nation piles together and manufactures opinions; it propagates them not through critical studies or expert discussion but through dazzling phrasemaking, wordplay, glittering nastiness (that’s the way it is: decentralized countries dilute meanness, centralized ones concentrate it.)

Entäpä mikä on ollut Cioranin, nuorta Kunderaa opastaneen mestarin kohtalo? Hän on ollut milloin juhlittu kirjallinen sankari, milloin mustalle listalle suistettu surkimus. Elämänsä ja kirjallisen uransa loppuvaiheessa Cioran herätti enimmäkseen halveksuntaa ja ylenkatsetta. Kun Kundera kohtasi erään tunnetun intellektuellin, jonka nimeä hän ei esseessä paljasta, tämä tokaisi ivallisesti: ”Ai Cioran? Se olemattomuuden dandy.” (Olemattomuuden dandy on mielestäni aika vänkä nimitys, jos sen ensin riisuu pilkasta.)

Onko suomalaisessa kirjallisuudessa mustalle listalle joutuneita? Onhan toki. Jo mainitsemani V.A. Koskenniemi on paraatiesimerkki. Taantumuksellinen jäärä, joka sympatiseerasi natseja ja suolsi naurettavan mahtipontisia runosäkeitä. Myönnän, että en ole koskaan syventynyt Koskenniemen tuotantoon, se on ollut helppo sivuuttaa, koska ihmisten puheiden perusteella opin jo varhain mieltämään Koskenniemen turhanpäiväiseksi hahmoksi. Kun olen joskus lehteillyt hänen runojaan, olen löytänyt sieltä juuri niitä naurettavuuksia, joita sieltä ”kuuluukin” löytää.

En usko, että minulla on oikeudenmukaista kuvaa Koskenniemestä. Sen enempää kuin oli niillä ranskalaisilla kirjailijoilla, jotka pilkkasivat Anatole Francea siksi, että se oli jokaisen itseään kunnioittavan kirjallisen eliitin jäsenen velvollisuus.

Kun katson maamme nykyistä kirjallista kulttuuria, näen että mustat listat ovat läsnä runoudessa. Liikkuessani nuoremman polven runoilijoiden liepeillä, tiedän suunnilleen, mitkä nimet ovat sellaisia, joita kuuluu ilkkua tai joista on vähintäänkin hyvä olla hiljaa. Viisikymmentälukulainen lyriikan modernismi on passé ja sen kirjallinen paavi Tuomas Anhava samanlainen naurettava surkimus kuin Anatole France kuolemansa jälkeen Ranskassa. ”Älä koskaan mainitse Tuomas Anhavan nimeä täällä ääneen tai kaikki nauravat sinulle”, voisi joku kokeneempi tekijä supista uraansa aloittelevan nuoren lyyrikon korvaan. Myös tietyt ysärit, yhdeksänkymmentälukulaiset runoilijat, saavat osakseen halveksuntaa.

Kotimaisten prosaistien parissa liikkuessani taas en tiedä kovinkaan tarkasti, keistä kuuluu pitää ja keistä ei. Aika moni tosin tuntuu nälvivän nykyään Paul Austeria, mutta tämä johtunee siitä ymmärrettävästä syystä, että Helsingin Sanomat on jo pitemmän aikaa syöttänyt suomalaiselle yleisölle valhepropagandaa, jonka mukaan Auster ja hänen vaimonsa Siri Hustvedt ovat suunnilleen Yhdysvaltain merkittävimmät nykyprosaistit. Se on halpamaista. Eikä vain halpamaista vaan myös anteeksiantamatonta.

Ah! Kuten edellisestä huomaatte, minäkin sorrun tämän tästä patsaiden kivittämiseen ja kuvien kaatamiseen. Olen nimittäin eräs niistä, jotka suhtautuvat Austeriin penseästi. Eikä siinä mitään. Mielestäni kirjallisuuteen kuuluu antidemokraattinen eetos: yhdet ovat merkittäviä ja toiset pelkkiä kuplia, yhdet kirjoittavat mestariteoksia ja toiset sontaa. Huomasin jo kauan sitten olevani sellainen lukija, joka tykkää rakastaa ja vihata kirjoja ja kirjalijoiden tuotantoja, jakaa hyväksyntää ja halveksuntaa.

Mutta vaikka henkilökohtaisella tasolla asenteeni on intohimoinen ja puolueellinen, en kuitenkaan tykkää mustista listoista. Ne kertovat pikemminkin kirjallisen kulttuurin ahtaudesta kuin rikkaudesta. Aina kun lausun jotain ilkeää Paul Austerista, toivon että hänellä on myös vahvat puolustajansa. Niin kuin hänellä onkin, aina HS:n kulttuuritoimitusta myöten. Mustat listat olkoot henkilökohtaiseen käyttöömme, niistä ei pitäisi tehdä koko kirjallista kulttuuria määrittäviä. Tämä on toki naiivi toive, elämmehän ihmisten maailmassa.

Franzenin tapaus

”Eikö se ole jonkinlainen Amerikan Juha Itkonen?” Näin arveli eräs tuttu kirjailija Jonathan Franzenista. Luulen, että samanlainen käsitys on monilla muilla, jotka ovat kuulleet Franzenista, mutta eivät lukeneet hänen kirjojaan.

”Amerikan Juha Itkonen” -vertaus tarkoittanee, että Franzenin romaanit mielletään lukuromaaneiksi, joista suuri yleisö tykkää ja joita myös monet kriitikot pitävät ansiokkaina teoksina, mutta jotka eivät pakota ketään pohtimaan käsityksiään romaanin ilmaisumahdollisuuksista, kysymään, mitä muuta romaanimuodolla voisi saada aikaan kuin vetäviä tarinoita ja vereviä henkilöhahmoja yleishumaanilla eetoksella kuorrutettuna.
Olen lukenut viime päivät Franzenin Freedomia, joka lienee kirjasyksyn puhutuin teos Atlantin takana. Monet ovat jopa ehtineet julistaa sen 2000-luvun ”suureksi amerikkalaiseksi romaaniksi”, mikä jo sinänsä olisi hyvä syy inhota kirjaa ja jättää se lukematta. Ei kuitenkaan kannata jättää. Paitsi että Freedom on ansiokas lukuromaani (niin ansiokas, että jos Juha Itkonen joskus yltää samaan, fanfaarien on syytä raikua), se on myös kirjallisesti mielenkiintoinen teos. Ei kuitenkaan siksi, että se näyttävästi rikkoisi ja kyseenalaistaisi romaanikerronnan konventioita, vaan paradoksaalisesti juuri siksi, että se ei semmoisia temppuja tee.
New York Review of Booksin arvostelussa sanotaan Franzenin kirjoittavan aivan kuin kirjallisuudessa ei olisi koskaan ollut modernismia tai postmodernismia. Toisin sanoen hän käyttää pitkälti 1800-luvun romaanikerronnan välineistöä. Henkilöiden ja miljöön kuvauksessa on balzacmaista pieteettiä ja pikkutarkkuutta. Juonenkuljetus taas on vanhahtavan verkkaista, tapahtumat etenevät laajalla rintamalla, kasautuvalla painolla. Vaikka kerronnassa on ajan patinaa, Freedom on tyystin toisenlainen romaani kuin vaikkapa Thomas Pynchonin Mason & Dixon, jonka kieli jäljittelee pikkutarkasti 1700-luvun kieltä, mutta jonka kerronnalliset strategiat korostavat historiallisen ajankuvan monihahmotteisuutta, pakenevuutta. Yksinkertaistettuna: Mason & Dixon on vanhanaikaisella kielellä kirjoitettu postmoderni historiallinen romaani, Freedom taas nykykielellä kirjoitettu aikalaisromaani, jonka kerronta on vanhanaikaista ja josta puuttuvat lähes totaalisesti postmodernit piirteet.
Franzenin tietoinen ajan virrassa seisominen tuntuu hieman hämmentävältä, kun muistetaan että hän oli David Foster Wallacen sydänystävä ja istui monet pitkät illat DFW:n kanssa keskustelemassa romaaneista ja niiden tekemisestä. Eikö DFW:n ajatuksista tarttunut mitään Franzenin kerrontaan? Freedomin perusteella voisi uskoa, ettei Franzen ole Infinite Jestistä koskaan kuullutkaan. Mieleeni nousee katkelma David Lipskyn kirjasta Although Of Course You End Up Becoming Yourself. Siinä Lipsky matkaa DFW:n kanssa kirjakiertueella ja keskustelee yhdestä sun toisesta asiasta. Eräässä kohdassa he puhuvat romaanikerronnasta ja Lipsky tunnustaa olevansa ”realismifani”. Tämä kommentti paljastaa, kuinka etäällä Lipskyn kirjallisuuskäsitys on DFW:n vastaavasta, ja on jopa huvittavaa huomata, että Lipsky ei tunnu sitä tajuavan. Kun DFW tähdentää romaanikerronnan konventioita rikkovan proosan pystyvän kuvaamaan nykyihmisen maailmassa olemisen kokemuksia huomattavasti perinteistä realismia syvemmin, Lipsky inttää Tolstoin romaanien tuntuvan vielä nykypäivänäkin hyvin todellisilta.

”Yeah, but life now is completely different than the way it was then. Does your life approach anything like a linear narrative? I’m talking about the way it feels, how our nervous system feels”, DFW vastaa Tolstoita haikailevalle Lipskylle. Käviköhän Franzen samanlaisia keskusteluja DFW:n kanssa? Ihan varmasti kävi, ja epäilemättä Franzen on kirjallisesti huomattavasti sofistikoituneempi kuin Lipsky. Olisikin mielenkiintoista tietää, miten Franzen vastasi DFW:lle kysymyksiin siitä, mitä konventionaalisella romaanikerronnalla on annettavanaan nykypäivänä. Omanlaisensa vastaus on tietysti se, että Franzen on kirjoittanut Freedomin kaltaisen romaanin, joka epäilemättä miellyttää Lipskyn kaltaista realismifania.

Itse odotin Freedomia lukiessani, että romaanista paljastuisi jokin salakavala kerronnallinen jekku, joka laittaisi asetelmat kertaheitolla päälaelleen. Mielessäni takoi, että eihän tämä voi olla pelkkä ansiokas lukuromaani, täytyyhän tässä olla muutakin, koska Franzen kiistatta on amerikkalaisen nykyproosan parhaita kykyjä. Mutta ei. Franzenin kerronnassa ei ole postmoderneja sivujuonteita tai salakäytäviä, ei ironisia pistoja. Hän tekee romaania 1800-lukulaisella kaavalla niin vilpittömästi ja tinkimättömästi kuin suinkin.

Onko tämä Franzenilta jonkinlainen statement? Onko vakavahenkisen romaanikirjallisuuden hänen mielestään palattava kokeilevalta, perinteisiä kaavoja rikkovalta tieltä kohti traditiota? Onko vanhanaikaisen romaanin kirjoittaminen ja postmodernismin täydellinen sivuuttaminen harkittu kapinaele? Nämä ovat kiintoisia kysymyksiä, joihin en ole toistaiseksi keksinyt hyviä vastauksia. Luulen, että minun pitää laajentaa tätä pohdintaa esseeksi. Mutta jo se, että Freedom pistää aivot näin kiivaasti raksuttamaan tekee siitä minulle merkittävän kirjan.

Entäpä mistä Freedomin suuressa suosiossa on kyse? Siihen lienee helppo vastata: suuri yleisö kaipaa korkeatasoisia romaaneja, jotka se voi lukea ahmien. Toisin sanoen romaaneja, jotka antavat samaan aikaan taide-elämyksen ja lukunautinnon. Freedom on nyt julistettu tämän syksyn viralliseksi laaturomaaniksi. Ensi syksynä vastaavaan asemaan nostetaan jokin toinen kirja. Niin se käy. Eikä Franzen tietenkään sille mitään mahda.