Kirjasyksyn tapaus

Tuntui jotenkin merkitykselliseltä, että Suomen Kuvalehti teki pari viikkoa sitten Hän-jutun Markku Pääskysestä. Jos olisi pitänyt veikata, kenestä tämän syksyn mieskirjailijasta he tekevät, olisin veikannut ensimmäiseksi Juha Itkosta ja toiseksi Petri Tammista. Hienoa, että tekivät Pääskysestä. Tavallaan. Ja tavallaan tietysti yhdentekevää. Mitäs näistä kirjailijoiden henkilöjutuista, niitä tulee ja menee. Kirjat ovat ja pysyvät.

Vietin viime perjantaina oman taiteiden yöni kotosalla Pääskysen vasta ilmestyneen Enkelten kirjan parissa. Enpä ole vähään aikaan lukenut yhtä hyvää kotimaista uutuusromaania. Jos edellisessä merkinnässä käsittelemäni Hannu Salaman Sydän paikallaan innosti ja kiehtoi minua lähinnä kirjallisena tekona, niin Enkelten kirja innostaa ja kiehtoo ihan puhtaasti sanataideteoksena. Aikaisemmat kolme Pääskyseltä lukemaani kirjaa (Ellington, Tämän maailman tärkeimmät asiat ja Vastaavuuksia) olivat hyviä, mutta varsinkin Ellingtonissa minua vaivasi liian ilmeinen näppäryys. Pääskynen tykkää kerronnallisista jekuista, eikä siinä mitään, nehän kuuluvat sanataiteeseen. Ellingtonia lukiessa minusta kuitenkin tuntui kuin Pääskynen olisi koko ajan kärttänyt huomiotani, vakuutellut olevansa nokkela tyyppi: ”Hei kato, ilman käsiä!” Vastaavuuksia-romaani puolestaan tuntui loisteliaalta epäonnistumiselta. Pääskynen kasasi torniinsa muutaman palikan liikaa, jolloin rakennelma alkoi huojahdella ja lopulta kaatui. Toki tuohon kaatumiseen — ensin sen aavisteluun ja sitten sen todistamiseen — sisältyi omanlaistaan lukunautintoa.

Mutta Enkelten kirja — se on kokonaisuudessaan upeasti tehty ja nähty romaani. Se jekuttaa lukijaansa sopivan vaivihkaisesti, pakottaa lukijan kesken kaiken muuttamaan käsityksiään siitä, mistä kirjassa on kyse, mitä sen henkilöille on tapahtunut ja tapahtumassa. Välillä se on (tai on olevinaan) kuvausta arkisen vaatimattomasta onnesta, välillä pohjattomasta surusta ja sitten taas onnesta. Valoisa kirja, loppujen lopuksi. Mutta myös häilyvien varjojen kirja. Lisäksi Pääskynen kirjoittaa kadehdittavan hienoja lauseita. Pääskynen on runoilija, prosaistina — ja se on hienointa mitä kirjailija voi olla.

Tuliko nyt käytettyä tarpeeksi siirappisia ilmauksia? Voisin minä kehua lisääkin, mutta en ilkeä. Enkä myöskään jaksa ruveta tekemään mitään syväanalyysiä. Hieno kirja. Ostakaa ja lukekaa — hus! hus!

Terve pieru sairaassa ruumiissa

”Niin kirjallisesta kuin muustakin suomalaisuudesta (edes ’kumouksellisena’) olen ottanut etäisyyttä jo seitsemänkymmentäluvulta alkaen, vaikuttavimpina tekijöinä suomalaisuuden inho — sama mihin suuntaan kulloinkin pokkuroivat — ja ajan mittaan vauhtiin päässyt selvä ja suora kostonhimo. En toivo tälle maalle ’tulevaisuutta’, mutta minkäänlaiseen toimintaan minun ei tarvitse ruveta: ihmisen sopimattomuus maailmaansa tekee puolen vuosisadan tietämiin lopun tästä maailmasta ilman että esim. Suomen ja Venäjän välien kiristyessä ehtisin (jos viitsisinkään) sitä kautta kostamaan nk. isänmaalleni.”

Tuommoisia päästelee Hannu Salaman uuden romaanin Sydän paikallaan minäkertoja Hans von Blixt. Tuskin tarvitsee sanoa, että hän on samanlainen tekijänsä alter ego tai minän laajentuma kuin aikaisemmissa Salaman romaaneissa seikkaileva Harri Salminen.

Muistan Salaman jossain haastattelussa sanoneen, että aikoo elää kituuttaa vuoteen 2018 saakka. Ihan siitä ilosta, että pääsee sanomaan lahtarikaartien jälkeläisille kansalaissodan satavuotispäivänä: ”Ettepäs onnistuneet tappamaan kaikkia!” Arvostan Salaman laskelmoimatonta suorapuheisuutta. On hyvä, että tässä konsensuksen ja kilpailukyvyn joulumaassa on jäljellä edes jokunen soraääni. 73-vuotiaan Salaman on oltava sellainen kirjallisuudessa, koska nuoremmat tekijät ovat sen verran lauhkeita ja säyseitä, että monet heistä voitaisiin saman tien nimittää maabrändityöryhmään kansallisen julkikuvamme puleeraustalkoisiin.

Muutamia vuosia sitten Salama esiintyi Ylen Runoraati-ohjelmassa. Hän tallusteli Keilaniemessä Nokian pääkonttorin edustalla ja lausui runoa, joka häijysti pilkkasi menestysuhoonsa pakahtuvaa innovaatio-Suomea. Runo sai raatilaisilta tyrmäävän vastaanoton. Jukka Virtanen piti masentavana, että ”vielä nykypäivänä” kirjailijat purkavat runosäkeissä yhteiskunnallista kaunaansa. Kamoon hei, eihän kenenkään menestys ole toiselta pois! Uudessa romaanissaan Salama tarjoaa roppakaupalla lisää paheksuttavaa tämän maan jukkavirtasille. Hans von Blixt sanoo aina pitäneensä niin sanottuja talousmenestyjiä älyllisesti ja moraalisesti kuudennen luokan kansalaisina. Ja nyt kun ne hallitsevat tätä maata — kuten koko läntistä maailmaa — hänellä ei ole pienintäkään syytä tuntea kunnioitusta tai lojaalisuutta Suomalaista Elämänmuotoa kohtaan.

Sydän paikallaan luokitellaan romaaniksi, mutta luonnehtisin sitä mieluummin epäromaaniksi. Se ei silitä myötäkarvaan lukuelämystä kärttävää keskiluokkaista kuluttajaa, ei taivu vakiintuneiden lukuodotusten estetiikan* perusvaatimuksiin. Sitä voisi kuvailla Thomas Bernhardin Hakkuu-romaanin alaotsikolla: ”muuan mielenkuohu”. Salama tarjoilee hurjan 250-sivuisen sanavyöryn, joka ei jätä kiveä kiven päälle vaan lyö pirstaleiksi kaikki suomalaiskansalliset myytit, joita kuvitella saattaa. Teksti on parhaimmillaan niin armotonta, että poskia kuumottaa. Välillä se kirvoittaa ilkikurisen hymyn, välillä naurun hörähdyksen.

Romaania pitää koossa (tai pikemminkin ”pitää koossa”) tökerö, nopeasti sutaistulta vaikuttava tarinakehikko: Hans von Blixtin nuoruuden ystävä, joka on noussut korkeaksi EU-virkamieheksi, pyytää häntä kirjoittamaan kokemuksistaan 60- ja 70-lukujen kulttuuriradikalismin kantavana hahmona. Sydän paikallaan -romaanin tulikivenkatkuiset sanaryöpyt ovat juuri näitä muisteloita, ja ne karkaavat tavan takaa Kekkosen Suomesta nykypäivän Suomeen. Toki Salaman ”aikalaisanalyysi” — kuten taaksepäin katsova historiallinen tilintekokin — on kärjistävää ja kohtuutonta, mutta sellaista sen pitää ollakin. Sanaryöppyyn perustuva romaani hajoaisi käsiin, jos kirjailija alkaisi pidätellä, varoa ja varmistella.

Heikoimmillaan Sydän paikallaan on sellaisissa jaksoissa, joissa Hans von Blixt liikkuu henkilökohtaisessa arjessaan Itä-Helsingissä ja ruotii naissuhteitaan. Samat kuviot olemme saaneet lukea Salaman aikaisemmistakin romaaneista. Toki näistä (välillä vaivaannuttavan huonoista) jaksoista voi ammentaa camp-henkistä hupia, esimerkiksi kun von Blixt replikoi naisystävänsä kanssa tähän tapaan:

”– Et sinä kovin surulliselta näytä.

— Mutta pillua mun on saatava.

— Ainahan sä oot saanut.”

Salaman romaaneissa ei ole miehiä ja naisia, vaan uroksia ja naaraita (hätkähdin, kun Salama joskus parin sadan sivun tuolla puolen puhui ensimmäisen ja ainoan kerran rakastelemisesta panemisen tai naimisen asemesta). Jotenkin hellyttävältä tuntuu huomata, että Salaman miespäähenkilöitä ajaa vielä seitsemänkymppisinäkin ehtymätön pillun puute, Hans von Blixtin mielestä elämässä ei ole muuta vitsiä kuin kirjoittaa ja naida. Olisi yhtä turhaa kuin tylsämielistäkin läksyttää Salamaa ”ahtaasta naiskuvasta”. Yhtä ahdas on nimittäin hänen ”mieskuvansakin”. Hänen maailmassaan jokaisesta ihmisestä paljastuu pikkuisen pintaa raaputtamalla alkukantainen, viettiensä ohjaama olento. Juuri tämän vuoksi Salama ajattelee, että ihminen ei sovi tähän maailmaan, että ihmisen takia maailmasta tulee loppu. Sydän paikallaan sisältää runsaasti linkolamaisia sävyjä ja huomioita.

Mistä vetoa, että Salama ei ole tämän syksyn Finlandia-palkintoehdokkaana? Olisi jokseenkin mahdoton ajatus, että Salama ”tekisi hyryt” vuoden 2010 Suomessa. Mutta se on pikemminkin Suomen häpeä kuin Salaman.

Suosittelen tätä epäromaania lämpimästi kaikille niille, joita kyllästyttävät nuoren polven kirjailijoiden romaanit hallittuine rakenteineen, hiottuine kompositioineen ja miellyttävine lauseineen. Sellaiset romaanit ovat ärsyttäviä, koska niissä ei ole kerrassaan mitään ärsyttävää.

* Vakiintuneiden lukuodotusten estetiikka (VLOE) korvaa tästä lähtien sanastossani lukupiiriestetiikan (kts. merkintäni 28. heinäkuuta). Kuten huomaatte, kuuntelen kansalaispalautetta! En ole yhtä kova jätkä kuin Hannu Salama, joka ei piittaa mistään tai kenestäkään.

Ilmaisun tavoista ja mahdollisuuksista

Piipahdin taannoin eräällä netin keskustelupalstalla. Suurin piirtein ensimmäinen kommentti, joka siellä silmiini osui väitti kirjan olevan kelvoton julkaisuformaatti, koska siinä ei ole kommentointimahdollisuutta.

Asia on tietysti päinvastoin. Kirja on arvokas nimenomaan siksi että se on — nykytermein ilmaistuna — epäsosiaalinen media. Niin sanotulla suurella yleisöllä ei ole mahdollisuutta mölistä tekstin sekaan mitä sattuu vaan jokainen lukija joutuu riitelemään kirjan kanssa yksinään sohvan nurkassa, aivan kuten kirjailija hamuaa oman työhuoneensa yksinäisyydestä lukijoita kohti. Juuri tämä toisen poissaolo, tekstiä molemmilla suunnilla, niin tekijän kuin kokijan taholla, ympäröivä tyhjyys, tekee sanataiteen mahdolliseksi. Kirjallisuus on suoraa itseilmaisua, ei suoraa kommunikaatiota. Tässä on tärkeä ero.

Sosiaalinen media on mielestäni huono termi. En nimittäin ole huomannut, että esimerkiksi internetin keskustelupalstoilla meininki olisi mitenkään ”sosiaalista”, pikemminkin niille löytää tiensä yhteiskuntamme vainoharhaisin, ennakkoluuloisin ja riidanhaluisin aines. Aina kun käyn kurkkaamassa, mitä nettikeskusteluissa tapahtuu, minut valtaa yhtä suuri kiusaantuminen kuin tilanteissa, joissa tahtomattani joudun näkemään tuntemattomia ihmisiä tarpeillaan. On tietysti hyvä, että ”nettikansa” tyhjentää sisälleen pakkaantuneen kuonan internetin hämyisissä loukoissa eikä julkisilla paikoilla. Nämä tyhjennysoperaatiot on lisäksi mahdollista tehdä anonyymisti, nimimerkin suojissa. Keskustelupalstathan ovat täynnä ”mielipiteitä”, joita kukaan ei ole kehdannut esittää omissa nimissään. Toisin sanoen ne eivät ole kenenkään mielipiteitä, ja se onkin tärkein syy jättää ne omaan arvoonsa. En jaksa uskoa, että keskustelupalstat olisivat jonkinlainen kansan ääni, suoran demokratian ilmaus. Suomi ei ole muuttunut yhtään avoimemmaksi, saati valistuneemmaksi, yhteiskunnaksi, vaikka osa Suomesta on tämän vuosituhannen aikana muutettu ympärivuorokautiseksi yleisönosastoksi. Veikkaisin, että keskustelupalstat pikemminkin kaventavat julkista dialogia kuin avaratavat sitä. Väki klikkiytyy nopeasti: keskittyy puolustamaan omia uskomuksiaan ja aivoituksiaan ja hyökkäilemään vastustajiensa (tai pikemminkin vastustajia esittävien olkiukkojen) kimppuun.

”On siellä joukossa hyvääkin keskustelua”, olen kuullut sellaisten toimittajien sanovan, joiden toimeentulon kannalta on olennaisen tärkeää, että heidän mediansa kerää paljon kävijöitä (suuret kävijämäärät tietävät suuria mainostuloja). Ehkä siellä joukossa tosiaan on myöskin ”hyvää keskustelua”, mutta ainakaan minä en jaksa nähdä sitä vaivaa, että kaivaisin esiin ne muutamat helmet loan ja saastan keskeltä. Päätinkin runsas vuosi sitten lopettaa keskustelupalstojen seuraamisen samalla kun myös lopetin oman nimeni googlettamisen. En halua tietää, mistä ”nettikansa” puhuu, en piittaa siitä, kuinka innoissaan se on U2:n Suomen-vierailusta tai kuinka kuohuksissaan kokoomusministerien Venäjä-kommenteista. Välillä toki haksahdan käymään jollain keskustelupalstalla, mutta kuten tämän merkinnän alusta ilmenee, luikin yleensä hyvin nopeasti matkoihini.

Keskustelupalstojen ongelmat kulminoituvat siihen, että ne suosivat suoraa ja välitöntä tunteenpurkausta. Minkäänlaista julkaisukynnystä ei ole. Kaikki, mikä kirjoitetaan tulee samassa hujauksessa julki (ellei teksti ole erityisen törkeää ja päädy moderaattoreiden poistamaksi). Niinpä kommentit lähtevät useimmiten liikkeelle suuttumisesta, loukaantumisesta, paheksunnasta tai muusta alkukantaisesta reaktiosta. Ihmiset tuntevat äkillistä tarvetta kommunikoida ja haluavat tyydyttää tarpeensa saman tien: tämä nopean tyydytyksen hakemisen kaava toimii nykyään monilla muillakin elämänalueilla. Tunteenpalossaan ihmiset kohtelevat sanoja ylimalkaisesti ja välinpitämättömästi, jolloin tuloksena on samanlaista mölinää kuin kapakkapöydässä valomerkin edellä.

Oikeastihan omien ajatusten selvittäminen ja ilmaiseminen on vaivalloista, suurta sinnikkyyttä vaativaa puuhaa. Siihen sisältyy aina kilvoittelua, kärsimystä ja kyseenalaistamista. Siksi se vaatii formaatikseen epäsosiaalisen median, kirjan. Tiedän kokemuksesta, että blogiin (tai Facebookiin) voi suoltaa mitä tahansa puolivillaista jorinaa, mutta jos ryhtyy tekemään vaikkapa esseetä, joka painetaan paperille sitten kun se on ylittänyt julkaisukynnyksen, on pakko kamppailla itsensä kanssa, laitettava itsensä lujille.

Joku sanoo tietysti tähän: eivät kaikki voi kirjoittaa esseitä ja julkaista kirjoja. Eivät voikaan enkä minä sitä vaadikaan. En ”vastusta” sosiaalista mediaa, ainakaan niin kauan kuin sen seuraaminen ja siihen osallistuminen on vapaaehtoista. Länsimaisessa yhteiskunnassa parasta on valinnanvapaus: mahdollisuus elää sellaista elämää kuin haluaa — ja myös sellaista aikakautta kuin haluaa: itse en kuusiviikkoisen kesälomani aikana ollut paljonkaan tekemisissä 2010-luvun kanssa, ja se oli huojentavaa. Samalla oli tietysti hieman surullista palata takaisin nykyaikaan.
P.S.
Varmaan sellainenkin vastarinnan muoto tai mahdollisuus on olemassa, että osallistuu täysin rinnoin sosiaaliseen mediaan, mutta kirjoittaa sinne keskimääräistä punnitumpia ja hiotumpia kommentteja, yrittää niin sanotusti nostaa rimaa.