Kesää & lukupiiriestetiikkaa

Jotkut lukevat kesällä dekkareita, jotkut klassikoita. Minä luen mitä sattuu. Tänä kesänä tosin olen katsellut enemmän leffoja kuin lukenut kirjoja. Osittain siksi, että minulla on työn alla kirjallinen hanke, joka edellyttää uppoutumista elokuvamaailmaan. Ei siitä hankkeesta sen enempää. Tapanani ei ole huudella tekemättömistä töistä. Tehtyihin töihin voin onneksi laskea syksyllä ilmestyvän esseekokoelman, jonka parissa vietin tuskaisia hetkiä, koska aika meinasi loppua kesken. Myöhästyin itselleni asettamastani deadlinesta. Mutta nyt ne esseet on onneksi tehty. Yritän niissä, muun muassa, puolustaa kirjallisuutta ja kirjallisia arvoja yhtä suorapuheisesti ja häpeilemättä kuin nykyään joka paikassa puolustetaan taloudellisia arvoja, tehokkuutta, kannattavuutta, brändäämistä, näkyvyyttä sun muita matalamielisiä juttuja.

Johtuneeko asiaproosan parissa askartelusta vai mistä, mutta minun on ollut kesälukemisissani vaikea syttyä romaaneista, jotka ilmiselvästi ovat ”romaaneja”. Eli fiktiivisiä teoksia, joissa on vetävä tarina ja vereviä henkilöhahmoja kuorrutuksenaan yleishumaania eetosta. Hiljaa mielessäni (ja nyt näköjään myös julkisesti tässä blogissa) kutsun tällaista kaavaa toteuttavia romaaneja lukupiiriestetiikaksi. Lukupiiriestetiikka tuntuu vetoavan ihmisiin, jotka sanovat harrastavansa lukemista ja korostavat lukevansa ”laatukirjallisuutta”, kuten esimerkiksi Finlandia-ehdokkaiksi valittuja romaaneja. Jos ”laatukirjallisuudeksi” brändäytynyt teos ei jostain syystä täytäkään lukupiiriestetiikan oletusarvoja, lukemisen harrastajat pettyvät ja harkitsevat kuluttaja-asiamiehelle valittamista, tai vähintäänkin he tuovat paheksuntansa julki keskustelupalstoilla nimimerkin suojista. Älkää ymmärtäkö minua väärin. Ei minulla ole mitään lukemisen harrastajia vastaan (kärjistän tarkoituksella, koska haluan olla ärsyttävä). Eikä sinänsä lukupiiriestetiikkaakaan. Satun vain potemaan uskon kriisiä. En saa mitään irti romaaneista, jotka tyhjenevät ”vaikuttaviksi lukuelämyksiksi”. Perinteinen realistinen juoniromaani vivahteikkaine henkilökuvauksineen on valhe, johon en enää halua osallistua. Enkä varmaan pystyisi vaikka haluaisin.

Olen minä silti tänäkin kesänä lukenut romaaneja, jotka ainakin valtaosiltaan noudattavat lukupiiriestetiikkaa. Onneksi niistä on löytynyt henkireikiä, joiden avulla olen saanut niistä irti muutakin kuin lukupiiriestetiikan mukaisen ”vaikuttavan lukuelämyksen”. Mainitsen kaksi esimerkkiä: Leena Landerin Liekin lapset ja Anja Snellmanin Parvekejumalat. Landerissa viehätyin siitä, että hän toteuttaa varsin perinteisin keinoin kerrotussa kansalaissota-aiheessaan häpeilemättä jonkinlaista taistelevaa humanismia. Hän haluaa saattaa pahat ihmiset tilille pahoista teoistaan ja tekeekin sen piittaamatta siitä, säilyykö romaani ”eheänä” tai ”uskottavana”. Sujuvan laatuproosan alta henkii pamflettimaista pauhua. Se on pelkästään hyvä asia, koska ilman tällaista repeämää Liekin lapset olisi vain hyvä suomalainen perusromaani. Snellman puolestaan välttää maahanmuuttoteemoihin pureutuvassa Parvekejumalissa poliittisen korrektiuden hetteikön ja uskaltaa jättää eräät romaanihahmot karkeahkoiksi hahmotelmiksi vailla selkeitä nimiä ja identiteettejä (esimerkiksi toisen päähenkilön, yhteisönsä asettamien roolien kuristaman somalitytön, veljet). Parvekejumalat ei tarjoa valheellista katarsista, jonka jälkeen lukija voisi huokaista tyytyväisenä ennen tähdellisempiin askareisiin siirtymistään: paljon on maailmassa mätää, mutta paljon enemmän ihmisillä on sentään hyvää tahtoa.

Parhaat sävärit tänä kesänä lukemistani romaaneista olen kuitenkin saanut William Gaddisilta. Hänestä ei tällä kertaa sen enempää, koska helteen uuvuttamana en jaksa kirjoittaa pitkiä, polveilevia analyysejä. Kunhan totean, että Gaddis on niitä kirjailijoita, joiden tuotanto todistaa, että hienoimmat romaanit kirjoitetaan ihan muilla kaavoilla kuin tasalaatuisuuteen tähtäävällä lukupiiriestetiikalla.

Taidetta taiteen vuoksi

Kirjailijoista halutaan kuulemma tehdä monikanavabrändejä. Ammatitaitoinen, urastaan huolehtiva kirjailija valitsee asuinpaikkansakin niin, että sieltä ehtii aamuvarhaisella nopeasti Pasilan televisiostudioon. Päivittäiset työrutiininsa hän järjestää joustaviksi, jotta voi pikahälytyksellä reagoida kaikkeen, mitä naisten- ja iltapäivälehtien toimittajat keksivät häneltä pyytää. Hän ei kieltäydy yhdestäkään haastattelusta eikä yhdestäkään valokuvauksesta. Hän myös pitää itseään herkeämättä esillä sosiaalisissa medioissa ja paneutuu markkinointistrategioihin yhtä perusteellisesti kuin tekeillä olevan romaaninsa taustatyöhön.

Joskus kauan sitten kirjailijoiden parissa oli vallalla iskulause taidetta taiteen vuoksi. Onko tämän ajan iskulause taidetta julkisuuden ja näkyvyyden vuoksi? Pakko vastata: en tiedä, en ole ajan hermolla. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mihin maailma ja kirjallisuus ovat menossa. Enkä jaksa ottaa selvää. Mieluummin otan selvää siitä, mitä menneisyydessä on tapahtunut.
Niinpä kuvittelen tietäväni jotain taidetta taiteen vuoksi -asenteen taustoista. 1800-luvun kirjailijoiden, Gustave Flaubertin ja hänen aikalaistensa, taiteen autonomisuuden puolustus liittyi ajan suuriin mullistuksiin, modernisaatioon ja maallistumiseen. 1800-luvulla porvaristo nousi hallitsevaan asemaan ja samalla syntyi avoimesti mammonaa palvova ihmistyyppi.
Taidetta taiteen vuoksi -asenne asettui ajan henkeä vastaan tunnustamalla kirjallisuuden hyödyttömyyden ja tekemällä kirjallisuudesta pyhää. Porvareiden vaatimuksiin saada kirjallisuudesta irti jotain konkreettista, ”vastauksia aikamme suuriin kysymyksiin”, Flaubert ja hänen aikalaisensa vastasivat jäätävällä ylenkatseella.

Stephane Mallarmé loukkaantui sydänjuuriaan myöten kuullessaan kirjailijaystävänsä saaneen sivistymättömältä tädiltään kriittistä palautetta. Tämän majesteettirikoksen kuohuttamana Mallarmé äityi pohtimaan, kuinka irvokasta on vaatia taiteilijaa vesittämään teoksensa mössöksi, jota alemman luokan yleisökin pystyy ymmärtämään. Mallarmén mielestä porvareilla ei ollut sielua, joten kirjallisuutta piti viimeiseen saakka varjella porvareilta. Olisi suunnaton onnettomuus, jos moukat pääsisivät ryntäämään kirjallisuuden pyhäkköihin. Mallarmén utopiassa työläiset ja porvarit rypisivät tietämättömyydessään ja aatelisto rikkaudessaan ja kaupunkien parhailla paikoilla kohoaisivat kirjailijoiden ylväät patsaat. Näin äärimmäinen (ja kieltämättä hullunkurinen) elitismi ei tietenkään voisi olla johtamatta umpikujiin. Jos menisimme Mallarmén linjoilla, emme tekisi taidetta taiteen vuoksi, vaan taidetta taiteilijoiden vuoksi, kuten Julian Barnes eräässä esseessään huomautti.

Myöhemmät ajat ovat tarkkaan pitäneet huolen siitä, että Mallarmén utopia ei ole lähimainkaan päässyt toteutumaan. Elitistien ylhäisövallan sijasta olemme päätymässä maailmaan, jossa hallitsee äärimmilleen viety relativismi. Kaikkea pitää kohdella samanarvoisena, on tavatonta julkeutta väittää, että Paulo Coelhon ja Dan Brownin kirjat ovat huonompia kuin Jayne Anne Phillipsin ja Don DeLillon kirjat. Tasa-arvo kulttuurin matalien ja korkeiden kerrosten välillä on kuitenkin vain näennäistä. Alimmat kerrostumat vaativat ja saavat itselleen jatkuvasti enemmän tunnustusta, kun taas ylemmät kerrokset yrittävät häpeillen puolustaa asemansa viimeisiä rippeitä.

Vielä joitakin vuosia sitten kirjallista kulttuuriamme hallitsi Flaubertilta ja hänen aikalaisiltaan periytynyt usko taiteen autonomisuuteen. Se heijastui niissä lukemattomissa puheenvuoroissa, jotka tähdensivät apurahajärjestelmien, pienilevikkisen kirjallisuuden julkaisemisen ja kattavien sanomalehtikritiikkien tärkeyttä. Nyt julkisessa keskustelussa ovat alkaneet korostua määrää, tehokkuutta ja mitattavuutta koskevat argumentit. Kulttuurihallinnon byrokraatit puuhaavat kirjallisuusvientiä edistäviä hankkeita, kustantamot rationalisoivat toimintaansa ja sanomalehdet raivaavat palstatilaa populaarikulttuurin ilmiöille. Visionäärit haluavat rakentaa kirjojen ympärille kokonaisvaltaisia markkinointikonsepteja, koska heidän mukaansa suuri yleisö ei halua kuulla kirjoista vaan kirjailijoista, ihmisistä.

Lohdullista tässä kaikessa on tietysti se, että taidetta taiteen vuoksi -asenne alkaa vähitellen tuntua epäsovinnaiselta ja kuohuttavalta. Se ei ole enää kirjallisessa julkisuudessa yleisesti hyväksytty uskontunnustus, vaan siitä huokuu tervettä kapinaa ja elitismiä.