Eurooppa, rahaa vai henkeä?

Eurooppaa ei ole olemassa. Se on vain kasa ideoita, tarinoita, aatteita ja historiantulkintoja. Saman asian voi tietysti sanoa niinkin, että ei ole olemassa yhtä Eurooppaa vaan monia.

Ranskalais-venäläinen filosofi Alexandre Kojéve niitti maailmansotien välillä mainetta Hegelin hengen fenomenologian tuntijana. Toisen maailmansodan jälkeen hän työskenteli Ranskan valtiovaraininministeriön korkea-arvoisena virkailijana ja osallistui eurooppalaisten sisämarkkinoiden luomiseen.

Kojéve taisi uskoa, että EU on 20. vuosisadan loppupuoliskon maailmanhengen ilmentymä. Tai sitten hän vain piti EU:ta parhaana keinona varmistaa, etteivät ranskalaiset ja saksalaiset rupea taas tappamaan toisiaan.

Sisämarkkina-EU tuotti lopulta myös yhteisen eurooppalaisen valuutan. Vielä jokin aika sitten euroaluetta pidettiin tukevana rakennelmana, jopa merkittävänä taloushistoriallisena saavutuksena. Uskosta ja luottamuksesta kieli se, että euromaiden valtionlainojen väliset korkoerot olivat hyvin pieniä. Nyt on kaikki toisin. Valtionlainojen väliset korkoerot ovat rävähtäneet velkakriisin myötä tuntuviksi ja talousviisaat pohtivat huolestuneina, onko euroalue tuomittu hajoamaan.

Mutta eihän tässä pitäisi olla mitään yllättävää. Eurooppa vain toteuttaa perusluonnettaan eli aiheuttaa pettymyksiä. Sitähän se on tehnyt läpi historiansa.

Talousmäärittyneelle maailmankuvalle rakentuva EU-Eurooppa oli sekä ideana että käytäntönä jo alun perinkin melkoisen hutera. Voiko olla yhteistä valuuttaa ilman yhteistä talouspolitiikkaa? Ei näytä voivan. Euroa kuitenkin yritetään pitää hengissä, koska pelissä on niin paljon poliittista arvovaltaa.

Raymond Aron sanoi 1970-luvulla Euroopan ideaa myytiksi ja totesi, että ei ole olemassa sellaisia olentoja kuin eurooppalaiset. Olen hänen kansaan pitkälti samaa mieltä. Keskiajalla eurooppalaista papistoa ja sivistyneistöä sitoi yhteinen usko ja kieli, mutta sittemmin ei ole vastaavaa universaalisuuden astetta Euroopassa saavutettu.

Kuvitelma siitä, että Eurooppa voisi tiivistyä yhtenäiseksi taloudellisten etujen pohjalta on todellisuudelle ja historialle vieras.

Eurooppalaiset voivat tuntea jonkinlaista yhteenkuuluvuutta vain tiedostamalla ja tunnustamalla eroavaisuutensa. Näitä eroavaisuuksia voi kuvailla monella tavalla, ja erään osuvimmista esitti Slavoj Žižek ruotiessaan saksalaisia, ranskalaisia ja englantilaisia heidän käymälöidensä perusteella.

Saksassa WC-pöntön reikä sijaitsee etuosassa, jolloin tarpeitaan tekevä voi tutkiskella ja haistella paskaansa ennen kuin se huuhtoutuu viemärin uumeniin. Ranskassa taas WC-pöntön reikä piilotetaan häveliäästi takaosaan niin, että paskasta pääsee eroon joutumatta edes vilkaisemaan sitä. Brittiläinen käymälä edustaa saksalaisen ja ranskalaisen välimuotoa, sillä briteillä WC-pönttö on eräänlainen lähteensilmä eli sen pohjalla on vettä, jossa paska kelluu ennen pöntön huuhtelua, mutta sitä ei voi tutkiskella eikä haistella.

Žižekin mielestä mikään näistä kolmesta käymäläkulttuurista ei selity puhtaasti utilitaarisin termein, vaan niissä ilmenee spesifi, ideologisesti värittynyt käsitys siitä, mikä on paras tapa hankkiutua eroon ulosteista. Saksalaisia luonnehtii kontemplatiivinen mielenkiinto paskaansa kohtaan, ranskalaisia halu päästä paskastaan mahdollisimman nopeasti eroon ja brittiläisiä käytännöllisyyteen pyrkivä pragmatismi. Nämä käymäläkulttuurissa heijastuvat eksistentiaaliset perustat ovat läsnä myös laajemmassa eurooppalaisessa todellisuudessa: Saksa edustaa konservatismia, Ranska radikalismia ja Britannia liberalismia. Mutta eroavaisuuksista huolimatta niiden hengenelämässä vaikuttaa tietty perheyhtäläisyys, eurooppalaisuuden juonne. Ne ovat paljon lähempänä toisiaan kuin vaikkapa Intiaa, Kiinaa tai Japania.
Näkisin EU:n mieluummin vapaan ja rikkaan hengenelämän saarekkeena kuin taloudellisten etujensa ajamiseen keskittyvänä linnakkeena. Pelkkä politiikka ja raha eivät tarjoa riittäviä kulttuurisia kiinnikkeitä meille vanhan mantereen asukeille. Etenkin kun nykyisenä maailmanaikana hegemoniseen asemaan noussut anglosaksinen talous- ja yhteiskuntamalli ei vetoa useimpiin eurooppalaisiin. Jos eurooppalaisten annettaisiin vapaasti päättää, he valitsisivat lempeämmän version kapitalismista, vaikka sellainen ei olisi niin tehokas eikä lupaisi niin vahvaa talouskasvua kuin anglosaksinen malli. Mutta vaikka näin on asian laita, lienee turha kuvitella, että EU-johtajia voisivat kiinnostaa muutkin asiat kuin ne, joilla saa ystäviä, rahaa ja vaikutusvaltaa. He jatkavat taloudellisen kilpailukyvyn korostamista ja sanovat että ”vaihtoehtoja ei ole”.

Kulttuuripessimismistään tunnettu Theodore Dalrymple on luonnehtinut Euroopan tragediaksi sitä, että se ei ole muuttuessaan kyennyt pitämään kiinni kulttuuripohjastaan, ainoasta arvokkaasta ominaisuudestaan. Hengen ja traditioiden kuolema on paljon vakavampi juttu kuin yhteisvaluutan hidas mutta vääjäämätön kuihtuminen.

Pornahtavaa ajattelua

Esseekiireet ovat pitäneet tämän blogin viime ajat hiljaisena.

Meinasin taannoin kirjoittaa Vapaa-ajattelijoiden ”raamatut pornolehtiin” -kampanjasta, mutta sitten ajattelin, että miksi vaivautua. Kaikki on sanottu jo 1800-luvulla, tästäkin asiasta. Edmond de Goncourt nimittäin huomautti, että jos Jumala on olemassa, ateismi ei tunnu hänestä loukkaukselta vaan uskonnolta. Uskonnolta tai ainakin lahkolta se tuntuu siinäkin tapauksessa, ettei Jumalaa olisi olemassa. Ainakin kiihkoisimpien vapaa-ajattelijoiden kohdalla. Olen kuullut heidän puhuvan — yksityisesti ja julkisesti — lähes samanlaisella paatoksella ja vimmalla kuin jeesusfriikkien. Heillä on myös erehdyttävästi uskovaisia muistuttava tarve uhriutua (”meitä uskonnottomia sorretaan yhteiskunnassa”) ja käännyttää (”eroa kirkosta, nauti elämästäsi!”) Toisaalta tuntuu siltä, että vapaa-ajattelijat eivät ymmärrä mitään uskonelämään olennaisesti kuuluvasta epäilystä ja olemassaolon paradoksien tiedostamisesta. Niin järkähtämättömällä varmuudella he tunkevat skientismiään Jumalan kuoleman jättämään tyhjään paikkaan.

Marko Hautala kirjoittaa tästä samasta aiheesta blogissaan. Kannattaa käydä lukemassa. Samoin kannattaa tsekata Antikristus-essee Fredrik Långin tuoreesta esseekokoelmasta Minä, sinä ja rakkaus (kuten tietysti koko kirjankin). Siinä Lång (joka ei ole mikään uskovainen hihhuli) tuo punnitun historiallisen näkökulman nietzscheläisten ”kristinusko edustaa orjamoraalia” -halpahintaisuuksien rinnalle.
”Riippumatta siitä miten nykyajan kristinuskoa arvottaa, on pakko tunnustaa, että kristinuskon tulkinta maailmasta ja instituutioista, joita se on ylläpitänyt melkein kaksi vuosituhatta, on varmastikin jossain historian vaiheessa osoittautunut välttämättömäksi ja siksi myös merkittäväksi. (…) kristinusko teki kaikista kristityistä sikäli yhdenvertaisia, että he olivat kaikki yhdenvertaisia Herran edessä ja hänen palvelijoitaan. Samalla myös orjista tuli ihmisiä, he pääsivät osallisiksi Herran armosta yhtä lailla kuin vapaasyntyisetkin. Myötätunto, myötäkärsimys merkitsee ensimmäistä askelta sellaisen yleisen käsityksen synnyssä kuin kanssaihminen, lähimmäinen.”

Modernit poliittiset ihanteet ovat oikeastaan vain maallistuneita kristillisiä hyveitä. Sivistyneen Långin tekstiä on paljon virkistävämpää lukea kuin vapaa-ajattelijoiden yksittäisiä sananvalintoja myöten ennalta-arvattavia jaarituksia ja ”miksi te tyhmät kristityt ette saman tien usko joulupukkiinkin” -vittuiluja.

Että tällaista tällä kertaa. Vähän kiireellä tehty merkintä tästä tuli. Jos totta puhun minua ei kiinnosta tippaakaan keskustella julkisesti uskonnosta tai uskonnottomuudesta. Ne ”keskustelut” suistuvat aina kovaääniseksi monologiksi.