Tappioiden ylistys

Tänään alkavat jääkiekon MM-kisojen mitalipelit. Suomi ei ole niissä mukana. Harmittaako minua? Ei tippaakaan. Ne vuodet, jolloin olin voiton huumaan addiktoitunut kiekkofani ovat onnekseni takanapäin. Teinivuosinani Suomi jahtasi epätoivoisesti ensimmäistä MM-mitaliaan ja minä odotin ja jännäsin sitä pakkomielteisesti. 1990-luvun puolivälistä leijonajoukkue on voittanut mitaleita säännöllisesti, eikä minulla ole enää pakkomielteitä arvokisamenestyksestä. Seuraan Suomen pelejä enimmäkseen rauhallisena ja levollisena. Välittömässä tunnekuohussa tappiopelit toki harmittavat, mutta pettymys haihtuu saman tien, kun lähden iltakävelylle koiran kanssa.

Saatuani tervettä henkistä välimatkaa jääkiekkoon, olen ruvennut ajattelemaan, että jos kiekkoilussa on jotain spirituaalista, se tulee esiin nimenomaan tappioiden hetkillä. Eivät tappiot sinänsä jalosta, mutta ankarien pettymysten yhteydessä maailmassa olemisemme perusteet voivat näyttäytyä selvemmin kuin tavallisesti. Umberto Ecolla on oivaltava essee kirjallisuuden tehtävistä ja merkityksestä, ja siinä hän sanoo, että kirjallisuus ei tee meistä parempia ihmisiä tai auta elämään onnellisempaa elämää, vaan opettaa meitä – kuolemaan. Maailmankirjallisuus on valmiiksi kirjoitettuja tarinoita, joita emme voi muuttaa oikkujemme mukaisiksi. Ne ovat mitä ovat, halusimme sitä tai emme, ja juuri tämä kohtalonomaisuus, suoranainen repressiivisyys, tekee niistä yleispäteviä. Ne koskettavat meitä kaikkia, kuten sairaudet ja kuolema. Samalla ne myös kertovat meille: et ole yksin, olemme kaikki samassa veneessä. Jos jääkiekolla on jotain syvempää annettavaa, puhtaan kokemisen hetkistä nousevaa lohdutusta, se liittyy luullakseni juuri noihin Econ kuvaamiin asioihin. Voitot luovat kuolemattomuuden harhan, valheellisen käsityksen voimastamme ja merkityksestämme, mutta tappioiden hetkillä meillä on mahdollisuus nähdä asiat oikeassa mittakaavassa. Tappiot voivat koulia, kuten kirjallisuus tai elämä. Kunhan vain on vastaanottavainen mieli.

Harvoin, jos koskaan, näkee seesteisesti tappioon suhtautuvia jääkiekkoilijoita, vaikka häviäminen on paljon yleisempää kuin voittaminen. Maailman kovatasoisimmassa sarjassa NHL:ssä pelaa 30 joukkuetta, ja vain yksi niistä voi kulloinkin olla mestari. Yksinkertainen laskutoimitus osoittaa, että pitkän ja raskaan kauden päätteeksi 25 NHL-pelaajaa saa nauttia voiton huumaa, mutta 730 poistuu kesälomille tappio niskassaan hävittyään ratkaisevan pudotuspelin tai jäätyään kokonaan pudotuspelien ulkopuolelle. Kun Pittsburgh Penguins kärsi Stanley cupin finaaleissa vuonna 2008 tappion Detroit Red Wingsille, tuolloin Pittsburghia edustanut suomalaishyökkääjä Jarkko Ruutu sanoi televisiohaastattelussa, että sellaista asiaa kuin toiseksi paras ei ole olemassa, kaikki muut paitsi mestarit ovat häviäjiä.

Olen monet kerrat kuullut tai lukenut pelaajien ja valmentajien sanovan, että oppiakseen voittamaan on opittava häviämään. Yleensä nuo kommentit ovat fraasimaisia, ulkoa opittuja. Niistä huokuu ajatus, että tappio ei ole eikä voi olla mitään muuta kuin menetetty voitto, voittamisen vastakohta. Tappiolla ei ole muuta virkaa kuin kasvattaa nälkää ja taistelutahtoa. Ketään ei kiinnosta hyödyntää tappioita Umberto Econ hengessä, kuolemisen vaikean ja harvinaisen taidon opetteluun. Jääkiekkoa väitetään kovien ja rohkeiden miesten peliksi, mutta se taitaa olla pikemminkin pelkureiden peli, pelkureiden, jotka eivät uskalla olla voittamatta. Neuvostoliiton takavuosikymmenten huippuvalmentaja Anatoli Tarasov sanoi, että pelkurit eivät voi pelata jääkiekkoa, mutta voivat voittaa itsensä ja tulla jääkiekkoilijoiksi. Lausuma olisi ollut nerokas, jos Tarasov olisi tarkoittanut sitä, mitä sanoo. Mutta ei hän ajatellut, että pelaajien täytyisi opetella näkemään tappioissa syvempiä merkityksiä sen sijaan että pitävät niitä vain menetettyinä voittoina. Tarasov halusi luoda ihmiskoneita, jotka ovat olemassa voittaakseen mestaruuksia.

Pelaajien pelkuruutta lisää ns. suuri yleisö, joka vaatii menestystä hinnalla millä hyvänsä ja pitää häviöitä itseensä kohdistuvana petoksena. Se on nähty tänäkin vuonna Suomen kompuroidessa avausottelussaan Tanskaa vastaan ja hävittyä puolivälierässä Tshekille. Kiekkotoimittajat esiintyvät ns. suuren yleisön äänitorvina ja tivaavat tappioiden jälkeen pelaajilta ja valmentajilta syitä siihen, miksi nämä riistivät kelvottomilla esityksillään kiekkokansalta tilaisuuden päästä juhlimaan kauppatorille maailmanmestaruutta. Kuinka virkistävää olisikaan joskus kuulla pelaajien ja valmentajien vastaavan tälle jokakeväiselle kansantuomioistuimelle, että vain moukat janoavat voittoja ja mestaruuksia.
Missä olisi sellainen hyveellinen totuudenpuhuja, joka lausuisi kiekkokansalle sen mitä se ansaitsee kuulla: ”Olisitte kiitollisia siitä, että vuodatamme viimeisen hikipisaramme järjestääksemme teidän tylsään, turvalliseen ja tasapaksuun elämäänne jännityksen hetkiä. Älkää tulko vaatimaan meiltä tämän enempää, saatte syyttää vain itseänne, jos olette liian typeriä ja ahneita eläytymään tappioihin ja ymmärtämään niiden arvoa.”

Suoraa puhetta lyriikasta

En ole kommentoinut blogissani juuri lainkaan lyriikkaa. En myöskään ole useaan vuoteen kirjoittanut ensimmäistäkään runoa, saati suunnitellut kokoelman tekemistä.

Nuoren polven lyyrikoistamme ainakin Timo Hännikäinen ja Ville-Juhani Sutinen ovat ilmoittaneet julkisesti lopettaneensa (ainakin toistaiseksi) runojen tekemisen.

”Nykyrunouden kirjoittaminen ja harrastaminen muistuttaa shakkipeliä: suljettua, omien sääntöjensä mukaan toimivaa järjestelmää, joka kyllä innostaa peliin osallistuvia mutta jolla ei juuri ole tekemistä ympäröivän todellisuuden kanssa”, Hännikäinen kirjoittaa Nuoressa Voimassa 1/2010.

Ainahan lyriikkaa on pidetty vaikeana, jopa elitistisenä. Muistan, kuinka itseäni kismittivät ihmiset, joiden mielestä Paavo Haavikon runot olivat ”vain sanoja peräkkäin”. Runous on vanhan hokeman mukaan kirjallisuuden kuningaslaji — tai kuten poliittisesti korrektit henkilöt sanovat: kuningatarlaji — joka saa eniten irti kielen rekistereistä ja sen vuoksi myös vaatii lukijaltaan eniten. Ei tarvitse mennä kovin kauas taaksepäin kirjallisuushistoriassa päätyäkseen aikaan, jolloin proosaa pidettiin vulgaarina sanataiteen muotona runouden (ja näytelmien) rinnalla. Gustave Flaubert oli ensimmäisiä, jotka näkivät romaanissa vähintään yhtä suuria taiteellisia mahdollisuuksia kuin lyriikassa.

Miksi suhteeni runouteen on viime vuosina höltynyt? Miksi runous ei enää innosta minua entiseen tapaan? Paljolti siksi, että jaan useimmat Hännikäisen tuntemukset ja kokemukset. Jossain vaiheessa melkein kaikki runousihmiset — tai ainakin aktiivisimmat ja kovaäänisimmät — rupesivat puhumaan lyriikan paradigmanvaihdoksesta ja uudenlaisesta poetiikasta (tai poetiikoista, niitähän kuuluu olla monia). Kirjallisuuslehdissä näkyi kritiikkejä, joissa kellokkaat valittivat, etteivät osaa lukea tiettyjä vanhemman polven runoilijoita, koska ovat oppineet kyseenalaistamaan muotopuhtaan modernismin esteettiset ihanteet ja runossa puhuvan subjektin, runominän. Jaksoin vähän aikaa seurata tätä metakeskustelua, vaikka en ole koskaan tuntenut puhtaasti teoreettista mielenkiintoa runoutta (tai poetiikkoja) kohtaan. Siinä vaiheessa, kun joku keksi syyttää keskeislyyriikkaa eettisesti kyseenalaiseksi, koska se ilmentää valheellista läsnäolon metafysiikkaa, turhauduin ja nostin kädet pystyyn: puhukoot keskenään, minä en piittaa. Niin jätin hyvästit lyriikalle, tuntui täysin turhalta kirjoittaa runoja. Ei ollut motivaatiota, ei sisäistä paloa.

Olen toki kaiken aikaa lukenut ja luen edelleen toisten kirjoittamaa lyriikkaa. Viime vuosina Suomessa on ilmestynyt paljon hyviä runokokoelmia (puhun tietoisesti ”hyvistä” kokoelmista, koska inhoan nykytapaa kiitellä runoutta hyvän sijasta ”kiinnostavaksi”), vaikka puheet runobuumista tuntuvat itseään onnittelevan sisäpiirin tärkeilyltä. Uskon, että niin nyt kuin aina ennenkin runokokoelmien tasokkuus noudattaa normaalijakaumaa: kapean kärjen takana on yllin kyllin laadukasta, mutta keskinkertaista tavaraa. Parhaat runoilijat erottuvat aina massasta, riippumatta siitä minkälainen paradigma tai minkälaiset poeettiset ideaalit sattuvat olemaan vallassa (kuulen jo korvissani puhkuvat huomiot siitä, että nykykyään ei ole mitään yhtä paradigmaa, vaan runouden kenttää luonnehtii huikaiseva monimuotoisuus).

Oscar Wilde kirjoitti jossain, että loistavat runoilijat ovat tylsiä, koska panevat koko persoonansa lyriikkaansa, kun taas keskinkertaiset runoilijat ovat naamatusten tavattuina kiehtovia ja valloittavia ilmestyksiä, koska eivät osaa pusertaa lumovoimaansa säkeisiinsä. Nykypäivän versio tästä Wilden havainnosta on se, että moni runoilija tuottaa vakuuttavampaa tekstiä kommentoidessaan poetiikkaa (omaansa tai toisten) kuin toteuttaessaan sitä käytännössä. Eikä tämä koske suinkaan vain suomalaisia lyyrikoita. Se lienee kansainvälinen ammattitauti (ja valitettavan yleinen myös niin sanotuilla proosan avantgardisteilla).

Luin pikaisesti Juha Itkosen Imageen kirjoittaman kolumnin, jossa hän käsitteli Harry Salmenniemen kokoemaa Texas, sakset (nykyrunouden parhaimmistoa muuten). Itkosen sanoista henki tietynlainen arkuus, kun hän ei tuntunut olevan oikein selvillä Salmenniemen taiteellisista pyrkimyksistä ja lähtökohdista. Tällainen aristelu kokeellisen runouden edessä on tyypillistä maallikoille, enkä itsekään koe oloani turvalliseksi ajautuessani poeettisiin väittelyihin. Kolumninsa lopussa Itkonen — pikkuisen nuoleskelevaan sävyyn — huudahti, että tähän ei proosa pysty.

Minusta tuo loppuhuudahdus on käsittämätön. Totta kai proosa pystyy mihin tahansa, kun vain kirjailijat panevat itsensä peliin eivätkä tyydy helpoimpiin ja ilmeisimpiin ratkaisuihin. Ei yksi kirjallisuuden laji ole toista ylempi tai alempi tai tuomittu pystymään vähempään.

”Tällaisia me ihmiset olemme!”

Innostuin kertaamaan Ingmar Bergmanin muistelmateosta Laterna magicaa. Se oli minulle tärkeä kirja opiskeluvuosinani, ja olen sitä myöhemminkin silloin tällöin selannut ja lueskellut. Teoksessa on paljon antoisia kohtia, mutta minussa on herättänyt eniten ajatuksia Bergmanin kuvaus siitä, kuinka hän matkusti kuusitoistavuotiaana 1930-luvulla Saksaan ja vietti kuusi viikkoa pappisperheen vieraana Thüringenissä sijaitsevassa pikkukaupungissa.

Vaikka itse elin lapsuuteni kylmän sodan ja nuoruuteni fukuyamalaisen historian lopun maailmassa, ovat toisen maailmansodan tapahtumat vaikuttaneet minuun vahvasti. Jean-Paul Sartre kirjoitti sodanaikaisissa muistiinpanoissaan, että tuho ja tappaminen ovat paljastaneet inhimillisen arvokkuuden valheellisuuden. ”Eikä se ole huono asia”, hän lisäsi. Samanlaisia ajatuksia liikkui mielessäni, kun joskus kauan sitten ryhdyin televisiodokumenttien innostamana perehtymään toiseen maailmansotaan.

Nuorempana mietin usein, miten olisin toiminut, jos olisin elänyt 1930-luvun Saksassa. Samaa pohdiskeli myös Jonathan Littell ja innostui pohdintojensa tuloksena kirjoittamaan Hyväntahtoiset-romaanin, jonka päähenkilö, sivistynyt nuorukainen nimeltä Maximilian Aue, ryhtyy SS-upseerina palvelemaan Kolmannen valtakunnan tuhoamiskoneistoa. Littell on myöntänyt, että olisi voinut toimia vastaavassa tilanteessa Auen tavoin. Se oli häneltä rehellisesti sanottu. Pahuus on banaalia ja arkipäiväistä, vaikka varsinkin viihdeteollisuudella on tapana ulkoistaa se poikkeusyksilöiden, ihmishirviöiden, erityisominaisuudeksi. Onhan selvää, että 1930-luvun Saksassa aivan tavalliset ihmiset vihasivat juutalaisia niin että sylkivät kadulla heidän päälleen, töhrivät ja hajottivat heidän liikkeidensä ikkunoita ja seurasivat tyyninä sivusta, kun heidät häädettiin kodeistaan ja lastattiin juniin pois kuljetettaviksi.

Nämä kysymykset pyörivät mielessäni lukiessani Laterna magicasta nuoren Bergmanin vaiheista sotaa edeltäneessä Saksassa. Hän joutuu keskelle yhteisöä, jossa kansallissosialismi läpäisee kaiken ja antaa tarkoituksen niin nykyhetkelle kuin tulevaisuudelle. Pastori ei saarnaa sunnuntaisin kirkossa evankeliumien, vaan Mein Kampfin pohjalta. Moni seurakuntalainen tulee kirkkoon univormu yllään. Jumalanpalveluksen jälkeisessä kahvitilaisuudessa kädet kohoavat herkästi natsitervehdykseen ja suut huutavat Heil Hitleriä.

Kuusitoistavuotias ruotsalaispoika ihmettelee näkemäänsä, mutta ei osaa pitää sitä vaarallisena tai vastenmielisenä. Isäntäperheensä pojan Hanneksen mukana Bergman menee paikalliseen kouluun ja osallistuu oppitunneille, joilla opettaja lukee kansallissosialistista Der Stürmer -lehteä ja paasaa juutalaisvastaista propagandaa. Kun Bergman kysyy Hannekselta, mitä opettaja oikein ajaa takaa, Hannes vastaa hymyssä suin: ”Ach Ingmar, das alles ist nicht für Ausländer.” Myöhemmin Hannes intoutuu selittämään, että saksalaiset rakentavat suojamuuria kommunismia vastaan ja että juutalaiset ovat heidän vihollisiaan, koska sabotoivat heitä tässä sankarillisessa työssä.

Bergmanin Saksan-vierailun kohokohta ajoittuu Weimarissa järjestettäville puoluepäiville. Siellä hän pääsee seuraamaan, kuinka itse Führer ilmestyy mustassa autossa torille ihailevien joukkojen eteen uhmaten kesken juhlien puhjennutta rajuilmaa. Kun Hitler alkaa puhua, luonnon pauhu taukoaa ja kuuluu enää sateen lotinaa. Hitlerin ääni on juhlallinen, välillä leikkisän ilkeäkin, ja puoluepäivien yleisö kuuntelee häntä henkeään pidätellen. Puheen päättyessä raikuvat Heil Hitler -huudot ja aurinko ilmestyy tumman pilvimassan takaa. Bergman muistelee:

”En ollut koskaan nähnyt mitään, mikä olisi muistuttanut tätä mittaamattoman suuren voiman purkausta. Huusin niin kuin kaikki muutkin, kohotin käteni niin kuin kaikki muutkin, ulvoin niin kuin kaikki muutkin, rakastin niin kuin kaikki muutkin.” (Suomentanut Heikki Eskelinen)

Lähtiessään Saksasta Bergman saa isäntäperheeltään lahjaksi Hitlerin valokuvan, jotta hänellä olisi aina ”tuo mies silmiensä edessä.” Monet vuodet Bergman jatkaa Hitlerin ihailemista, iloitsee hänen voittojaan ja suree hänen tappioitaan. Eikä hänen tarvitse olla yksin, sillä hänen ruotsalaisessa lähipiirissään on paljon tunnustuksellisia kansallissosialisteja tai Saksan ystäviä. Vasta sodan jälkeen Bergman joutuu vastakkain keskitysleirikuvien kanssa. Eikä hänen järkensä suostu hyväksymään, mitä hänen silmänsä näkevät. Suunnattomista julmuuksista kertovien kuvien on pakko olla propagandaa, eihän voi olla mahdollista, että Hitler olisi saanut moista jälkeä aikaiseksi. Lopulta totuus kuitenkin nujertaa Bergmanin vastarinnan ja suistaa hänet itsehalveksuntaan: Tällaisia me ihmiset olemme!

Muistelmissaan Bergman tunnustaa, että hänellä ei ollut nuorukaisena Saksassa suojakeinoja ympärillään vallinnutta aggressiivisuutta vastaan, koska se vastasi suuressa määrin hänen omia tuntemuksiaan. Ikävä kyllä hän ei kehittele ajatusta tämän pitemmälle, vaan tyytyy ainoastaan panemaan asian merkille. Tarkoittaako Bergman, että hänessä oli nuoren miehen luontaista alttiutta hurmaantua natsien vitaalisuutta, elinvoimaa ja uhmaa huokuvasta poliittisesta estetiikasta? Sehän vastaisi sitä, mitä E.M. Cioran sanoi nuorisossa piilevästä pahuudesta, nuorison veren, sekasorron ja mullistusten kaipuusta, joka paisui 1930-luvulla poliittiseksi joukkovoimaksi tuhoisin seurauksin. Vai oliko Bergmanin mielestä hänen kokemuksissaan kyse jostain perustavammasta, jostain sellaisesta, mitä ei voi palauttaa nuoruuden kypsymättömyyteen ja kiihkomielisyyteen? Tunnistiko hän itsessään ne voimat, jotka mahdollistavat juutalaisten joukkotuhon kaltaiset kauheudet? Ovatko ne hänen mielestään kiistämätön osa ihmisyyttämme, vai pelkästään mahdollisuus, joka saattaa joko ilmetä meissä tai olla ilmenemättä?