Lucien & Jack

Ymmärrän hyvin Oscar Wildea, joka sanoi Lucien de Rubemprén kuoleman olleen hänen elämänsä suuria tragedioita. Minulle Don DeLillon Valkoisen kohinan päähenkilö Jack Gladney on samankaltainen romaanin sivuilta mielenmaisemaani juurtunut kirjallinen mielikuvitusystävä.
Havahtuessani tietoyhteiskunnan pimeisiin puoliin, aistiessani jokapäiväisten bittivirtojen takana kumahtelevan tyhjyyden ja kuoleman, huomaan ajattelevani Jack Gladneytä. Hän on kuin sukulaissetä, joka on omien kokemustensa kautta opettanut, millaista on elää jälkiteollisessa yhteiskunnassa monistuvalle, monistavalle informaatiosäteilylle altistuneena.
Aivan kuten nunnien pyörittämällä ensiapuklinikalla itseään hoidattava Gladney, minäkin kaipaan todisteita siitä, että maallistumisen ja modernisaation läpitunkemassa maailmassa jotkut vielä uskovat ”johonkin suurempaan”, edes hupsut nunnat.

Ja Gladneyn tavoin tunnen surua ja hämmennystä siitä, kun en tällaista uskoa ympäriltäni löydä.

Gladneytä poliklinikalla hoitava nunna sanoo: ”Usko on jätetty meille. Hupsuille, lapsille. Niiden jotka ovat hylänneet uskon täytyy vielä uskoa meihin. He ovat varmoja että ovat oikeassa torjuessaan uskon, mutta he tietävät että usko ei saa hävitä kokonaan. Kadotus tulee silloin kun kukaan ei usko (…) Me omistamme elämämme sille, että teidän olisi mahdollista elää ilman uskoa.”

Tietenkään nunnakaan ei oikeasti usko. Hän vain toimii nunnan roolissa niin kuin Gladney toimii professorin roolissa tai roskakuski roskakuskin roolissa. Gladneyn erehdys on ottaa nunnan kanssa usko puheeksi. Hän ei saa sellaista vastausta, jonka kuvittelee saavansa:
”Tekö ette usko taivaaseen? Nunna?”
”Jos te ette usko, miksi minunkaan pitäisi.”

Gladney järkyttyy huomatessaan, että maailma on vielä maallistuneempi, vielä perusteellisemmin modernisaation läpitunkema kuin hän on luullut. Hän ei voi olla parahtamatta: ”Te olette nunna. Käyttäytykää kuin nunna.”

Välillä tekisi mieli parahtaa samaan tyyliin. Ihan maallisiin asioihin liittyvissä kysymyksissä. Liian pitkälle edennyt maallistuminen — joka ilmenee relativismina tai narsismina — asettaa kyseenalaiseksi monet sellaiset asiat, jotka olivat joskus merkityksellisiä ja tärkeitä.

Kirjailijuus, lukijuus, poissaolo

Varminta, mitä kirjailijan ja lukijan suhteesta voi sanoa, on että heidän ystävyytensä edellyttää fyysistä kohtaamattomuutta. Molemmat ovat poissa toistensa silmistä, olemassa vain toistensa mielikuvituksessa. Juuri tämä kaunokirjallista tekstiä molemmilla suunnilla, niin tekijän kuin kokijan taholla, ympäröivä toisen poissaolo virittää toiveen kommunikaatiosta, halun kuulla ja tulla kuulluksi.

Mikään ei tietenkään takaa, että poissaolon keskelle syntyy yhteyksiä ja että teksti tavoittaa lukijansa. ”On jo uhkayritys kirjoittaa tällä käsialalla/ josta ei tiedä saako siitä aamulla selvää”, sanoo Paavo Haavikko runossa. Minulle nuo säkeet kuvastavat kirjailijan jääräpäisyyttä, tahtoa ja uhmaa. Kirjailijalla ei ole vähäisintäkään varmuutta onnistumisesta, hän ei tiedä, saako edes itse ”selvää” tekstistään. Silti hän tekee työnsä ja hyväksyy riskin, että jokainen lause voi aamun sarastaessa hävitä kosmiseen tyhjyyteen.

Vastenmielisintä on sellainen kirjallisuus, joka ei kunnioita tekstiä ympäröivää poissaoloa ja siihen sisältyvää yhteyden solmimisen mahdollisuutta, vaan yrittää hälistä poissaolon keskelle sellaista merkityskuonaa, joka ei ole tekstistä itsestään lähtöisin. Tällaista hälinää synnyttää kirjailijan yletön poseeraamisen ja viihdyttämisen halu, tarve kohahduttaa ja luoda sensaatiota. Hälisevä kirjailija ei luota tekstinsä ilmaisuvoimaan, mikä merkitsee että hän halveksii itseään kirjailijana. Se on ikävä tunne. Niinpä tällaiset kirjailijat ryhtyvät oman tekstinsä mainoskirjoittajiksi, jotta voisivat itsensä sijasta halveksia lukijoitaan. He eivät pyri kommunikaatioon, he yrittävät vain hurmata, kauhistuttaa tai viihdyttää.
Ajanvietekirjallisuus on pullollaan mainoskirjoittajia, mikä on sinänsä ymmärrettävää, koska lukiessaan ystadilaisista poliiseista tai himoshoppaavista sinkuista lukijat haluavatkin päästä helpolla, antautua ehdoitta tekstille, joka suo heille hetkellisen vapauden työstressin sävyttämästä arjesta. Mutta mainoskirjoittajia löytyy myös niin sanotusta taidekirjallisuudesta. Etenkin avantgardistit ovat usein kiinnostuneempia oman poetiikkansa edistyksellisyydestä kuin siitä, sisältääkö heidän tekstinsä totuutta ja kauneutta.

Postmoderniksi kirjallisuusikoniksi romaanijärkäleellään Infinte Jest noussut David Foster Wallace tiivisti kirjailijoiden ja mainoskirjoittajien välisen eron Slate-lehdelle antamassaan haastattelussa vuonna 1996. Kuten Wallace oivalsi, kaikki lähtee siitä, kunnioittaako teksti lukijaa vai halveksiiko häntä.

”Jos kirjailija pitää yleisöä liian typeränä, siitä seuraa kaksi sudenkuoppaa. Ensimmäinen on kuvitelma, että kirjailija kirjoittaa toisille kirjailijoille eikä hänen tarvitse piitata siitä, puhutteleeko teksti lukijoita. Tällaista kirjailijaa kiinnostaa vain se, että teksti on rakenteellisesti ja teknisesti viimeisintä huutoa, oikealla tavalla kompleksista, sisältää asiaankuuluvat intertekstuaaliset viittaukset ja antaa älykkään vaikutelman. (…) Toisen sudenkuopan muodostaa kyyninen, karkea ja kaupallinen, äärimmäisen kaavamainen fiktio – televisiosarja kirjallisessa muodossa – joka manipuloi lukijoita vyöryttämällä heidän eteensä groteskin yksinkertaistavaa materiaalia lapsellisen mukaansatempaavalla tavalla.”

Wallacen mielestä sekä äärimmäinen avantgardismi että äärimmäinen kaupallisuus edesauttavat kirjallisuuden marginalisoitumista. Kumpikaan ei kykene antamaan sitä ”tiettyä tunnetta vatsanpohjassa”, joka saa ihmiset tarttumaan kirjoihin ja tuntemaan, että tekstin takana on ystävä – fyysisesti poissaoleva mutta siitä huolimatta todellinen – joka onnistuu kertomaan heille jotain olennaista heidän elämästään kunnioittaen samalla heidän esteettisiä vaistojaan ja älykkyyttään. Wallace itse asetti tavoitteekseen avantgardismin ja kaupallisuuden parhaiden puolien yhdistämisen. Hän pyrki kirjoittamaan sellaista tekstiä, joka olisi intellektuaalisesti ja emotionaalisesti haastavaa ja pakottaisi lukijan kohtaamaan todellisuuden silmästä silmään, mutta olisi silti helposti lähestyttävää ja antaisi lukunautintoa.

Kuinka pilata esikoisromaani

”I had four hundred thousand pages of continental philosophy and lit theory in my head. And by God, I was going to use it to prove that I was smarter than he was. And so, as a result, for the rest of my life, I will walk around… You know, I will see that book occasionally at signings. And I will realize I was arrogant, and missed a chance to make that book better. And hopefully I won’t do it again. It’s why I will not run lit-crit on my own stuff. And don’t even want to talk about it.”

David Foster Wallace esikoisromaanistaan The Broom Of The System tuoreessa David Lipskyn kirjassa Although Of Course You End Up Becoming Yourself. Lipskyn kirja on viiden päivän kirjakiertueella käytyihin keskusteluihin pohjautuva henkilökuva DFW:stä. Ahmimalla luettava, ensimmäisen kolmanneksen perusteella.

Tuon tekstikatkelman ”hän” on DFW:n ensimmäinen kustannustoimittaja, joka yritti puhua järkeä nuorelle kirjailijanalulle.