Flaubertistin intohimot

Elämä on täynnä sattumia. Eivätkä niistä suinkaan kaikki ole ikäviä tai onnettomia.

Keskustelin viime lauantaina baarissa Mario Vargas Llosan Vuohen juhlasta, joka on hyytävä kuvaus Dominikaanisen tasavallan hirmuhallitsijasta Rafael Trujillosta ja hänen hirmuhallinnostaan. Diktaattoreita käsittelevät romaanit ovat — sattuneista syistä — hyvin edustettuina Latinalaisen Amerikan kirjallisuudessa. Vuohen juhla on niistä parhaita, ellei paras. Sen jyhkeä kirjallinen arkkitehtuuri saa Trujillon hallinnon kauheudet näyttämään juuri niin kauheilta kuin pitääkin. Taitamattomalla kirjailijalla Vuohen juhla olisi lässähtänyt mahtipontiseksi spektaakkeliksi, mutta ei Vargas Llosalla.

Koska en ole perehtynyt laajasti Vargas Llosaan, ryhdyin baari-illan jälkeen ottamaan hänestä tarkemmin selvää. Ja kuinka ollakaan: suureksi ilokseni ja yllätyksekseni hän osoittautui vannoutuneeksi flaubertistiksi. Vuonna 1975 Vargas Llosa julkaisi proosateoksen nimeltä La orgía perpetua: Flaubert y Madame Bovary, jota ei ole suomennettu mutta joka on ilmestynyt englanniksi nimellä The Perpetual Orgy. Pistin kirjan oitis tilaukseen.

Julian Barnes kehuu esseessään Flaubert’s Death-Masks tätä Vargas Llosan varhaista teosta parhaaksi kirjalliseksi tutkielmaksi Rouva Bovarysta: ”Flaubertistes will instantly set it alongside Francis Steegmuller’s 1939 classic Flaubert and Madame Bovary.”

Perulainen Vargas Llosa luki Rouva Bovaryn parikymppisenä nuorukaisena viisikymmentäluvun lopussa Pariisissa ja joutui saman tien Emma Bovaryn kapinallisuuden ja eroottisen vetovoiman lumoihin. Minua — kuten myös Barnesia — tämä tunnustus hiukan huvittaa ja oudoksuttaa. En ole itse tuntenut koskaan viehtymystä Emma Bovaryyn tai hänen kaltaisiinsa naisiin. Eikä Flaubertkaan ollut erityisemmin romaanihahmonsa lumoissa. Hän luonnehti Emmaa ”valheellisten tunteiden ja valheellisen runouden naiseksi”. Viimeistellessään romaaniaan hän tuskaili monet kerrat ”koko aiheen” perinpohjaista vastenmielisyyttä. Barnes selittää Vargas Llosan huumaantumista Emmaan sillä, että Vargas Llosa on latino, kuumaverinen mies. Hän ”hispanisoi” tai jopa ”carmenisoi” Flaubertin antisankarittaren, kiinnittää katseensa Rouva Bovaryn melodramaattisiin piirteisiin.

Mutta onneksi Flaubert merkitsee Vargas Llosalle paljon enemmän kuin yhden ihastuttavan romaanihenkilön luojaa. Flaubertista tuli hänelle, kuten monelle muullekin 1900-luvun prosaistille, kirjallinen esikuva ja ihanne. Kuusikymmentäluvun alussa Vargas Llosa sanoi, ettei suvaitse kahden asian pilkkaamista, Flaubertin ja Kuuban. Myöhemmin hän pettyi Kuubaan, mutta ei Flaubertiin. Kirjallisuushistorian hahmoista esimerkiksi Jules Barbey d’Aurevilly on Vargas Llosan mustalla listalla, koska aikanaan solvasi Flaubertia sanomalla, että Flaubert ei voi kylpeä purossa myrkyttämättä sitä. Flaubertistit osaavat olla faniudessaan kiihkeitä, jopa anteeksiantamattomia.

Kiihkeähän Flaubert itsekin oli, vaikka hänen romaaninsa ovat äärimmäisen hallittuja ja viimeisteltyjä. Flaubert soimasi rakastajatartaan Louise Colet’ta siitä, että tämä suhtautui taiteeseen kuin rakkauteen eikä kuin uskontoon. Taiteelle oli uhrattava kaikki, eikä taiteilijalla ollut oikeutta elää tavallisen ihmisen tavoin. Syvään uskonnollisuuteen rinnastuva hartaus ja asketismi olivat kuitenkin vain toinen puoli Flaubertin kirjailijankutsumuksessa. Kirjeissään hän puhuu työstään myös kaikkea muuta kuin ylevään sävyyn, toisinaan yhtä alatyylisesti kuin satamajätkä maksullisesta naisestaan. Flaubert luonnehtii kirjoittamista milloin aivojen runkkaamiseksi, milloin mustepullon nussimiseksi. Eräässä nuoruuden kirjeessään hän valittaa ystävälleen Louis Bouilhet’lle, kuinka vaikea hänen on toteuttaa korkeita esteettisiä päämääriään käytännössä. Hän vertaa tilannetta siihen, että osaa kyllä nuolla pillua, mutta ei ole varma kykeneekö panemaan.

Toki Flaubertin rehevässä kirjeenvaihdossa on myös kohtia, joissa ylevät periaatteet ja arkinen käytännöllisyys asettuvat hämmentävään sopusointuun. Korkean ja matalan synteesin voi aistia esimerkiksi Flaubertin väitteessä, että mustepullo on ainoa todellinen vagina kirjallisuusmiehelle.

Erinomaisuuden hyvyys & huonous

Ian McEwan on erinomainen kirjailija. Se on kiistämätön fakta. Huono puoli siinä on, että hänen erinomaisuutensa perustuu silkkaan taitoon ja osaamiseen. Hänen proosansa on pikemminkin tehokasta ja tarkoituksenmukaista kuin esteettisesti vakuuttavaa. Ekspertiisiä, ei tyylitajua.

Hallitut rakenteet ja hiotut kompositiot — siinä McEwanin kirjojen leimalliset piirteet. Insinöörihyveitä siis. Niihin hän kietoo suuria, joskus jopa maailmoja syleileviä teemoja, kuten ilmastonmuutoksen uusimassa teoksessaan Solar.

McEwanin epäonnistumiset, kuten Lauantai ovat erinomaisen kirjailijan epäonnistumisia, laskelmavirheitä. Niissä ei ole mitään vinksahtavalla tavalla kiehtovaa tai kuohuttavaa. Noloimmat kohdat tuntuvat ainoastaan noloilta.

Tapanani on lukea McEwanin teokset aina niiden ilmestyessä ja olen pitänyt useista, esimerkiksi Sovituksesta, mutta McEwan ei kuulu niihin kirjailijoihin, jotka lasken itselleni tärkeiksi. En esimerkiksi koskaan ota hänen kirjojaan hyllystä avatakseni niitä satunnaisesta kohdasta ja lukeakseni pienen pätkän silkan mielihyvän toivossa. Teoskeskeisen McEwanin proosa ei vaikuta pieninä annoksina, yksittäisinä lauseina tai havaintoina. Se on puute kaltaiseni fetisistisen lukijan näkökulmasta.

Näiden varauksellisten huomioiden jälkeen on pakko tunnustaa, että nautin Solarista enemmän kuin yhdestäkään toisesta romaanista pitkään aikaan. Solar on McEwania erinomaisimmillaan ja siinä hänen vahvuutensa toimivat maksimaalisella teholla. Oireellista tosin on, että päästyäni loppuun lumous haalistui ja mieleen nousi kysymys: oliko tämä vain poikkeuksellisen vahva lukuromaani? (Joku voi tietysti hyvällä syyllä kysyä: mitä sitten vaikka olisikin ollut?)

Solarissa on monia McEwanin aiemmista teoksista tuttuja piirteitä, kuten se että keskushahmo (tässä tapauksessa fysiikan nobelisti Michael Beard) on järkiolento, jonka rationaalinen maailmankuva joutuu koetukselle erinäisten sattumusten ja kohtaamisten vuoksi. Ilahduttavaa on se, että Solarissa McEwanin ote on rennompi ja satiirisempi kuin koskaan ennen. Hän ei paasaa tai tärkeile ilmastonmuutosteemallaan vaan kehittelee sen ympärille inhimillisen komedian, farssin tai tragedian — miten kukin asian haluaa nähdä.

Beardin hahmo on vaikuttava. Tämä huipputiedemies on pesunkestävä roikale, joka sumuttaa, pettää, lavastaa, valehtelee ja varastaa. McEwan ei siis usuta lukijoita samastumaan vaan ”katsomaan ihmistä”. Tällaistenko tyyppien pitäisi pelastaa maailma ekokatastrofilta? Ja mitä se kertoo meistä kaikista, lajistamme?

Vaikea aihe

Olen viime päivät kirjoittanut suhteestani jääkiekkoon. Se on vaikea aihe, enkä todenäköisesti olisi ryhtynyt siihen, ellei minulta olisi sitä pyydetty.

Monet kirjallisuusihmiset ovat kyselleet, mitä minä jääkiekossa näen ja vielä useammat jättäneet kysymättä, vaikka selvästikin olisi mieli tehnyt. Pelien kuninkaaksi väitetystä jalkapallosta voivat intoilla runoilijat ja esseistitkin herättämättä ympäristössään kummeksuntaa, mutta kiekkofanius on kulttuuripiireissä lähes yhtä noloa kuin perussuomalaisten äänestäminen. Liberaalit kaupunkiälyköt samastavat jääkiekon pallihienhajuiseen äijäkulttuuriin, öyhöttävään kansallisuhoon ja Kalervo Kummolaan, jotka kieltämättä ovat vihattavia ja vastenmielisiä asioita. Mutta ne eivät ole totuus jääkiekosta, eivät ainakaan koko totuus.

Eräs kirjailijatuttavani halusi tietää, näenkö jääkiekon jonkinlaisena elämän ja olemassaolon metaforana. Pudistin järkyttyneenä päätäni: ”En näe, enkä myöskään näe romaanin kirjoittamista ruumiillisen kilvoittelun metaforana.” Suhtautumiseni jääkiekkoon on samanlainen kuin Joyce Carol Oatesilla nyrkkeilyyn. Oates sanoo esseekirjassaan On Boxing: ”Tuskin kukaan sellainen, jonka kiinnostus nyrkkeilyyn on herännyt jo lapsuudessa, kuten minulla, pitää lajia jonkin suuremman asian symbolina.” Hänelle nyrkkeily on yksinkertaisesti nyrkkeilyä, raavaiden miesten kamppailulaji, johon hän tutustui lapsena käydessään katsomassa otteluita isänsä kanssa. Minäkään en ole löytänyt saati etsinyt jääkiekosta syvempää olemusta. Se on peli, jota varhaisina vuosinani pelasin kaiket illat pihalla tai luistinradalla ja jota tuijotin televisiosta joulun alla Izvestija-turnausten ja keväällä MM-kisojen aikaan.

Vuosien varrella olen joutunut monet kerrat huomaamaan, kuinka vaikeaa kiekkoilun ystävän on tehdä selkoa tuntemuksistaan niille, jotka suhtautuvat jääkiekkoon välinpitämättömästi tai vihamielisesti. Olisi varmaan yhtä toivotonta keskustella Kalervo Kummolan kanssa Maurice Blanchot’n esseistä tai Georges Perecin romaaneista. Kiekkoihmistä sykähdyttävät jutut ymmärtää vain toinen kiekkoihminen. Muut voivat korkeintaan kuvitella ymmärtävänsä. Jos lajiin vihkiytymätön katsoo YouTubesta videopätkän, jossa Vladimir Konstantinov taklaa Claude Lemieux’tä vuonna 1996, hän näkee vain kahden ison miehen törmäävän, mutta Detroit Red Wingsin kannattajien silmiin tuo sama pätkä nostaa liikutuksen kyyneleet. Se saa heidät muistamaan seuran loistokkaat 1990-luvun vuodet, klassisen taistelun Colorado Avalanchea vastaan ja ennen kaikkea Vladimir Konstantinovin komean mutta traagisesti päättyneen uran. Ei auta, vaikka lajiin vihkiytymättömälle tekisi juurta jaksain selkoa näistä taustatekijöistä. Hän ei siltikään saisi tuosta videopätkästä irti enempää kuin sellainen, joka yrittää muutaman lyhyen katkelman perustella muodostaa käsitystä Perecin romaaneista.

Niinpä niin, vaikea aihe. Saa nähdä mitä tästä syntyy.