Väkisin positiiviset

”Negatiiviset ihmiset ovat SYVÄLTÄ. Saattaa kuulostaa karkealta, mutta on kiistaton tosiasia, että negatiiviset ihmiset ovat syvältä. He imevät energian meidän kaltaisistamme positiivisista ihmisistä… Karttakaa heitä hinnalla millä hyvänsä. Jos se tarkoittaa, että joudutte katkaisemaan välinne vuosikausia tuntemiinne ihmisiin, olkoon sitten niin. Uskokaa minua, pärjäätte paremmin ilman heitä.”

Näin neuvoo J.P. Maroney, joka nimittää itseään ”yritysmaailman pitbullterrieriksi”. Maroney ja lukemattomat hänen kaltaisensa maallistuneen menestysteologian matkasaarnaajat vetävät Yhdysvalloissa salit täyteen kansaa innostaessaan ihmisiä uskomaan, että lasi on aina puoliksi täysi, ei koskaan puoliksi tyhjä. Niin sanottu positiivinen ajattelu on paisunut Atlantin takana suuren luokan bisnekseksi, joka tuottaa valtaisat määrät kirjoja, DVD:itä ja muuta oheismateriaalia.

Toki positiivinen ajattelu tunnetaan myös Euroopassa ja Suomessa, mutta ytimeltään ilmiö on kuitenkin mitä amerikkalaisin. Tämän toteaa toimittaja Barbara Ehrenreich kärkevässä kirjassaan Bright-Sided: ”Yhdysvallat on historiallisesti tarjonnut kasvualustan monenlaisille lahkoille, kulteille, henkiparantajille ja käärmeöljyn kauppiaille”.

Ehrenreichin rinnastukset ovat osuvia, sillä valmiiksi pureskellussa ja tuotteistetussa positiivisessa ajattelussa ei ole kyse ajattelusta ensinkään vaan lähinnä itsesuggestiosta. Vakavahenkinen, tietoon ja ymmärrykseen pyrkivä ajattelu lähtee aina liikkeelle epäilystä, kyseenalaistamisesta, valmiiden totuuksien kiistämisestä. Siinä mielessä se on perusviritykseltään pikemminkin negatiivista kuin positiivista.

Maroneyn kaltaiset maallistuneet menestysteologit kehottavat ihmisiä työntämään syrjään epäilyt ja lopettamaan kyseenalaistamisen. Heidän viestinsä on, että onni ja menestys ovat kiinni ihmisten omasta päättäväisyydestä. Oikein lujasti tahtomalla jokainen voi levitoida itsensä pahimpienkin esteiden yli. Jos ihminen epäonnistuu pyrkimyksissään, syynä on se, ettei hän sittenkään tahtonut tarpeeksi. Ei muuta kuin takaisin motivaatioseminaariin tai kirjakauppaan!

Amerikkalaisuutta leimaava optimistisuuden kultti on meemi taikka peräti virus, joka vaikuttaa Ehrenreichin mielestä vahingollisesti Yhdysvaltain talouteen ja politiikkaan. Entinen ulkoministeri Condoleezza Rice on kertonut, että George W. Bush ei sietänyt presidenttikausillaan lähelleen ”pessimistisiä, epäilyä kylväviä” ihmisiä. Aito valtioviisaus kuitenkin edellyttää kirkasta tietoisuutta siitä, miten voi käydä jos asiat menevät pieleen.

Vahvimpia väitteitä Ehrenreichin kirjassa on, että todellisuuden hämärtävä yltiöpositiivisuus piirtyy esiin myös finanssikriisin taustalta. Mitä muuta 2000-lukua hallinnut markkinafundamentalismi oli kuin äärimmilleen vietyä positiivista ajattelua? Yritysjohtajien, sijoittajien ja poliittisten päättäjien keskuudessa vallitsi vankkumaton usko siihen, että näkymätön käsi hoitaa kaiken parhain päin eikä rahoitusjärjestelmän vakaudesta tarvitse kantaa huolta.

Sellaiset ihmiset, jotka rohkenivat nousukauden huumassa muistuttaa riskinoton varjopuolista, olivat todellakin SYVÄLTÄ. Heidän kanssaan ei kannattanut kaveerata, jos halusi menestyä. Vararikkoon menneen Lehman Brothersin toimitusjohtaja Richard Fuld erotti vuoden 2006 lopussa pankin kiinteistösijoituksista vastanneen Mike Gelblandin, koska tämä mukamas lietsoi tappiomielialaa varoitellessaan kiinteistökuplasta ja vaatiessaan liiketoimintamallin muuttamista.

Ehrenreichin kirja vakuuttaa ennen muuta huomioillaan, anekdooteillaan ja yksityiskohdillaan. Hän esimerkiksi kertoo naispuolisesta opettajasta, joka netin keskustelupalstalla pyytää ihmisiä ”ajattelemaan positiivisia ajatuksia” vaikeaa syöpäsairautta potevan vävypoikansa puolesta.

Positiivinen ajatus on myöhäiskapitalistisen kuluttajaihmisen rukous. Ainakin Yhdysvalloissa. Kenties myös täällä Suomessa.
Yritykset kannustavat mielellään työntekijöitään positiiviseen ajatteluun ja järjestävät heille motivointikoulutusta. On elinkeinoelämän etu, että todellisuus epäpolitisoidaan ja että ihmiset uskovat kaiken olevan kiinni heidän omasta tahdonvoimastaan, ei yhteiskunnallisista määreistä. Irtisanomisetkin alkavat näyttäytyä haasteelta, jonka voi kääntää voimavaraksi.
Mitä vahvemmassa asemassa positiivinen ajattelu on, sitä vähemmän tarvitaan orwellilaista Isoveljeä. Kuten Paavo Haavikon runossa sanotaan: ”Kansa vartioi itseään omaan laskuunsa, ilmaiseksi.”

Romaaniarvoitus

Helvetti on toiset ihmiset, sanoi Sartre. Toiset ihmiset ovat konflikti, sanoo Don DeLillon uuden romaanin Point Omegan keskushahmo Richard Elster, seitsemänkymppinen erakoitunut oikeistoälykkö, joka uransa loppuvaiheessa palveli Irakin sotaa valmistellutta Bushin hallintoa kehittelemällä ”filosofisia perusteita” sotatoimille.

Romaanin kertoja, elokuvaohjaaja Jim Finley saapuu Elsterin luo tämän erämaaretriittiin tavoitteenan taivutella Elster esiintymään filmissään, puhumaan Irakin sodasta kriittisesti vähän samaan tapaan kuin ex-puolustusministeri Robert McNamara aikoinaan Vietnamin sodasta. Miesten välille kehittyy outo side, varsinaiseen filmin tekoon ei päästä, mutta Elster kertoo yhtä sun toista. Esimerkiksi sen, että halusi Irakin sodasta ”haikusodan”.

”I wanted a war in three lines. This was not a matter of force level or logistics. What I wanted was a set of ideas linked to transient things. This is the soul of haiku.”

Kun Finley kysyy, miten Donald Rumsfeld, Paul Wolfowitz ja muut Bushin hallinnon haukat suhtautuivat Elsterin ideaan haikusodasta, tämä vastaa: ”They didn’t fall out of their chairs.” Kas kummaa!

Jonkinlainen juonentynkä romaaniin muodostuu, kun Elsterin tytär saapuu erämaahan miesten seuraksi. Pahaksi onneksi tyttären hämäräperäinen ex-rakastaja (ilmeisestikin) tulee perässä ja (ilmeisestikin) sieppaa tämän, kun Elster ja Finley ovat vähän aikaa poissa. Illuusionsa kadottaneen Pentagon-intellektuellin erakkotaival muuttuu henkilökohtaiseksi tragediaksi. Väkivalta, joka on ollut Elsterille aina puhtaasti käsitteellistä, tulee hetkessä todelliseksi. Etsinnöistä huolimatta tytärtä ei löydetä. Ex-rakastaja on (ilmeisestikin) surmannut tämän.

Tärkeän tason Point Omegaan muodostavat prologi ja epilogi. Niissä ollaan New Yorkin Modernin taiteen museossa Douglas Gordonin videotaideteoksen äärellä. Taideteos on yksinkertaisuudessaan Hitchcockin Psyko hidastettuna niin, että se kestää kokonaiset 24 tuntia. Romaanin kertoja alkaa nähdä elokuvassa uusia ulottuvuuksia, uudenlaisen maailman. Normaalista inhimillisen toiminnan aikakehyksestä irrotetusta Psykosta tulee todellisempi kuin alkuperäisestä elokuvasta. Romaanin kertoja sanookin, ettei voi enää koskaan katsoa ”oikeaa” Psykoa, koska se ei enää tunnu ”oikealta”.

Romaanin aloittavilla ja päättävillä Psyko-jaksoilla on eittämättä yhteys Elsterin verestä, suolenpätkistä ja kuolemisesta puhdistettuun, läpikotaisin käsitteellistettyyn sodankäynnin maailmaan. Tai ainakin DeLillo viittaa tällaisen tulkinnan mahdollisuuteen, jopa mielekkyyteen. Valmiita vastauksia tai varmoja vihjeitä Point Omega ei anna, tietenkään. Sehän on romaani. Ja kaiken lisäksi taiten rakennettu. Sivuja on vain 117, mutta niukan tekstin takana on runsaasti kätkettyä verkostoa.

Päällimmäiseksi vaikutelmaksi minulle jäi Point Omegasta, että se on… delillomainen. Mikä tietysti on ansio jo sinänsä, aivan kuten vaikkapa beckettmäisyys Beckettillä. Jotain samaa Point Omegassa on kuin DeLillon 2001 julkaisemassa Esittäjässä, joka oli myös ”tiivis” ja ”filosofinen”. Point Omega on kuitenkin vieläkin paljaampi, luonnosmaisempi, häilyvämpi. Siitä on vaikea saada otetta, saati ”arvottaa” sitä. Se pakenee tarkkoja määrityksiä.

Osaltaan Point Omegan oikukkuus johtuu Elsterin hahmosta. Hänessä olisi kaikki ainekset vaikuttavaksi romaanihenkilöksi, mutta DeLillo jättää hänet ideaksi, ei laita lihaa luiden ympärille. Joku pitää tätä varmasti suurena puutteena, mutta minä en. On vain hyvä, jos romaanissa löytyy muitakin kiinnostavia juttuja kuin mieleenpainuvat henkilöhahmot. Point Omegassa kyllä löytyy. Yksi niistä on kysymys, onko Point Omega kaikessa arvoituksellisuudessaan hyvä vai ei.

Varmaa on, että DeLillon uutukainen koettelee kirjallista mielikuvitusta, pakottaa miettimään sen rajoja.