Taisteluväsymystä & pieniä ilon pilkahduksia

Olen vähentänyt tuntuvasti media-altistumistani. En lue enää kovin paljon sanoma- ja aikakauslehtiä (edes netistä) enkä katso juuri lainkaan televisiota. Toisten ihmisten blogeissa vierailen harvoin, omaani päivitän laiskanlaisesti. Erilaisilta keskustelupalstoilta pysyttelen kokonaan poissa. En ole täysin selvillä tämän oudon käyttäytymiseni syistä. Eivätkä nuo syyt minua oikeastaan jaksa edes kiinnostaa.

Olennaista lienee se, että en usko menettäväni mitään tärkeää, jos vähennän rajusti joukkotiedotuksen ja -vuorovaikutuksen kulutustani. Olen pitkät ajat haaveillut jonkinlaisesta privatisoitumisesta, itselleen ja itsekseen elämisestä. Privatisoituminenhan oli jotain sellaista, mistä niin sanotut tiedostavat piirit puhuivat takavuosikymmeninä varoittavaan ja paheksuvaan sävyyn. Taustalla heillä taisi olla ajatus, että privatisoitunut ihminen on pikkusieluinen porvarityperys, joka ei vaivaudu tiedostamaan yhteiskunnallisia ongelmia ja vaikuttamaan niihin. En minä tietystikään minkään pikkusieluisuuden perässä ole. Saati porvarillisuuden. Gustave Flaubert sanoi, että porvarin halveksuminen on hyveen ensimmäinen ehto. Olen hänen kanssaan lähes samaa mieltä, joskin muotoilisin ajatuksen toisin. En tee sitä tässä ja nyt.

Flaubertin kommentilla on tietyt historialliset taustat. Hänen aikanaan porvaristo nousi hallitsevaan asemaan yhteiskunnassa ja samalla syntyi uudenlainen, avoimesti mammonaa palvova ihmistyyppi. Porvarit eivät piitanneet totuudesta ja kauneudesta, vaan elää porskuttivat suruttomina materialistisessa todellisuudessaan. Sen vuoksi Flaubert inhosi heitä. Itse Flaubert edusti romanttisen taiteilijaneron arkkityyppiä. Tällaisten taiteilijaromantikoiden keskuudessa porvarin härnäämisestä tuli suosittu laji. Se toi hupia ja lohtua sekä oli samalla jonkinlaista kuntoisuuden osoitusta.

Minäkin rakastan totuutta ja kauneutta ja kärsin nähdessäni kuinka mammona polkee ne alleen. Vielä enemmän kärsin siitä, kun ihmiset sanovat että näin on hyvä, näin pitääkin olla.

Onneksi en ole kärsimykseni kanssa yksin. Kyllä netistä löytyy sellaistakin aineistoa, joka elähdyttää ja valaa uskoa. Esimerkiksi ulkomaisten laatulehtien kulttuurisivustoilla ehdin nyt vierailla useammin, kun en enää entiseen tapaan toljota suomalaisia joukkoviestimiä. Kieltämättä netti kasvattaa jopa kaltaisteni nirsojen taiteilijaromantikkojen valinnanvaraa, vaikka pääsuuntaus on tietysti se, että mediat keskittyvät toimimaan pienimmän yhteisen nimittäjän periaatteella eli tarjoamaan kansan enemmistölle sellaista ”sisältöä”, mitä kansan enemmistö haluaa tai on totutettu haluamaan. Tämä on sen tyyppistä demokratisoitumista, joka ei olisi yllättänyt Flaubertia lainkaan vaan jota hän pikemminkin osasi ennakoida: pienehkön sivistyneen kansanosan erityistarpeet saavat väistyä suurilukuisemman rahvaamman kansanosan mielihalujen tieltä. Mammona puhuu, koska ”niin on hyvä ja niin kuuluu olla”.

P.S.

Blogimaailmassakin tulee aina joskus vastaan mieluisia uusia juttuja. Timo Hännikäinen esimerkiksi on aloittanut taas ajatustensa verkkoon päivittämisen, täällä. Hänhän piti blogia joskus aikaisemminkin, mutta taisi väsähtää, koska asetti riman liian korkealle merkintöjä tehdessään. Niin ei pidä tehdä. Minäkin olen jaksanut tämän blogini kanssa näinkin kauan, koska olen aina vain rykäissyt ulos, mitä päähän pälkähtää enkä ole yrittänyt ruveta kirjoittamaan punnittuja miniesseitä.

Zizekiä ja Houellebecqia

Olen lueskellut viime päivinä Slavoj Zizekiä (noiden Z-kirjaiten päälle kuuluisi laittaa ne kärpäsenpaskat, mutta kärsivällisyyteni ei riitä nyt etsimään niitä näppäimistöstäni). Zizek on monella tapaa kiinnostava hahmo, vaikka eräs Facebook-kaverini sai hänestä HS:n taannoisen jutun perusteella huonon ensivaikutelman: ateisti, joka laukoo typeryyksiä vegetarismista.

Koska en ole vieläkään päässyt kunnolla takaisin blogikirjoittamisen makuun, en jaksa ruveta nyt esittämään sen syvällisempiä pohdintoja Zizekin teksteistä. Ehkä sellaiset pohdinnat kannattaakin säästää tuleviin esseisiin. Zizekissä on myönteistä se, että hän yrittää olla suora ja usein siinä onnistuukin, vaikka on aika huono kirjoittaja (kukapa hänen viitekehyksestään tuleva ei olisi). Pidän myös Zizekin viljelemistä vitseistä ja kaskuista, etenkin silloin kun ne pikkuisen onnahtelevat.

Zizekillä on silmää merkitseville yksityiskohdille. Esimerkiksi puhuessaan nykyisen liberaalikapitalismin kaksinaamaisuudesta hän muistelee Yhdysvalloissa näkemäänsä laksatiivisuklaata:

”Onko sinulla ummetusta? Syö enemmän tätä suklaata! Toisin sanoen syö enemmän jotakin, mikä itsessään aiheuttaa ummetusta. Laksatiivisuklaan rakenne voidaan löytää koko nykypäivän aatteellisesta maisemasta.”

Samaan aatteelliseen maisemaan kuuluu myös poliittinen korrektius, joka on amerikkalaista jos mikä. Siinähän silotellaan kaikki kiistanalainen ottamalla näennäisesti pois se mikä pahentaa. Onkohan Zizek lukenut salaa Kalervo Palsaa? Palsahan kirjoitti Yhdysvalloissa käytyään päiväkirjaansa:

”Kofeiiniton kahvi, alkoholiton viina, pilluttomat naiset, mulkuttomat miehet. Sitä täällä on. Amerikassa.”

Menipä levottomaksi. Oli minulla oikeaakin asiaa. En ole ehtinyt vielä syventyä kevään uutuuskirjojen listoihin, mutta sellainenkin teos on tulossa kuin Savukeitaan kustantama Mitä Michel Houellebecq tarkoittaa. Siinä ruoditaan tätä Euroopan tärkeimpiin kuuluvaa nykykirjailijaa monestakin näkökulmasta. Kirjoittajina Juha Seppälä, Antti Nylén, Riku Korhonen, Timo Hännikäinen, Marianna Kurtto, Jaana Seppänen, Laura Lindstedt & Martti-Tapio Kuuskoski sekä minä.

Omassa esseessäni tarkastelen muun muassa Houellebecqin rakkauskäsitystä ja Houellebecqia moralistina.

”Nihilismiä Houellebecqin kirjoissa on tuskin lainkaan, vaikka lehdistö luonnehtii häntä nihilistiksi lähes rutiininomaisesti. Jos tällaiset määrittelyt jostain kertovat, niin toimittajien lukutaidottomuudesta ja tyhmyydestä. Pinnallisellakin lukemisella pitäisi selvitä, että Houellebecqin kirjoissa heiluu moralisti, joka kantaa huolta mielihyvää palvovan kulutusyhteiskunnan nihilistisyydestä. Nykyajan ihmisten on kuitenkin yhtä vaikea suhtautua moralisteihin kuin tunnistaa heidät. Kuten Mahdollisen saaren Daniel sanoo: ’Moraalisaarnan pitämisessä on se etu, että sentyyppiset esitykset on jo pitkään alistettu niin voimakkaalle sensuurille, että se tuntuu sopimattomalta ja kiinnittää välittömästi keskustelukumppanin huomion; ikävä puoli siinä on, ettei tämä ota puhujaa koskaan täysin vakavasti.'”

P.S.
Kun katsoo Zizekin ja Houellebecqin julkisia esiintymisiä niin vastakohtaisempia hahmoja tuskin voisi olla. Zizek puhuu tauotta sylki pärskyen, huitoo vimmaisesti käsillään ja välillä hipelöi neuroottisesti nenänvarttaan. Houellebecq taas istuu apaattisena ja puhuu hiljaisella äänellä katkonaisin lausein. Todennäköisesti Houellebecq on ainoa kirjailija maailmassa, joka on nukahtanut televisiolähetyksessä kesken hänelle esitetyn kysymyksen (”Se oli niin pitkä kysymys”, hän selitti jälkeenpäin).

Runouden voimasta & voimattomuudesta

”Naisen voi valloittaa runolla, mutta häntä ei voi pitää runon avulla. Ei edes kokonaisen runoliikkeen avulla.”

Näin sanoo naishenkilö Roberto Bolanon romaanissa Kesyttömät etsivät.

Bolano on muuten viime vuoden tärkein kirjallinen löytöni. Varsinkin hänen suomentamaton — toivottavasti toistaiseksi suomentamaton — romaaninsa 2666. Se on enemmän kuin fiktiivinen teos. Se on kirjallinen mannerlaatta.

Pitää paremmalla ajalla kirjoittaa lisää Bolanosta. Pitää kai myös ruveta taas aktiivisemmin päivittämään tätä blogia. Kunhan vain ei tarvitsisi koko ajan resuta deadlinella merkittyjen kirjallisten töiden parissa.