Kaksi jenkkiä ja vanhan maailman mies

Kuulun siihen kansanosaan, joka ei joulunpyhinä paljon kirjoja lue. Mieluummin katselen elokuvia, koska niitä tulee muulloin katsottua liian vähän.

Ehdin kumminkin kahlata lävitse kahden jenkkikirjailijan eli Paul Austerin ja Jonathan Lethemin uutuudet. Austeria olen lukenut aina, vaikka ei välttämättä olisi mieli tehnyt. Lethem sitä vastoin on jäänyt aikaisemmin paitsioon, koska en ole oikein luottanut häneen.

Kumpikin on kirjoittanut hyvät romaanit, mutta en minä heitä niiden perusteella nosta omaan jenkkikirjailijoiden kaanoniini.

Austerin Invisible kerii tehokkaasti ja vangitsevasti auki austermaisen yllätyksellistä (ja siinä mielessä yllätyksetöntä) tarinaa. Lethemin Chronic City taas poukkoilee välillä häiritsevästi.

Jos Lethem kirjoittaisi yhtä hyvin kuin Auster (eli samanlaisella hämäävän irtonaisella otteella, joka kuitenkin pureutuu syvälle) saattaisin jopa innostua hänen kirjastaan. Chronic Cityssä on mielenkiintoisia ideoita (esimerkiksi viestinnän harhakuvista ja todellisuuden simulaatiomaisuudesta) sekä kiehtova tapahtumakonteksti (Manhattan eräänlaisessa rinnakkaistodellisuudessa, jossa ihmiset lukevat New York Timesin war free -editiota ja jossa vapaana harhaileva tiikeri kylvää tuhoa). Lethemin konstruktiosta puskee kuitenkin läpi amerikkalainen tekofiksuus ja onttous. Kaiken kaikkiaan Lethemistä jää hieman rasittava vaikutelma kirjoittajakurssin priimuksena, joka on myöhemminkin onnistunut (tai ”onnistunut”) kaikessa. Ehkä hän ei ole kärsinyt tarpeeksi, elämässään tai kirjoittamisessaan?
On suuri ero lukea Austerin ja Lethemin jälkeen J.M. Coetzeen uusinta romaania Summertime (luen sitä nyt toista kertaa). Vaikka Coetzee on kotoisin Etelä-Afrikasta, hän edustaa kirjallisuuden kartalla vanhaa maailmaa eli Eurooppaa. Hänessä ei ole mitään tekofiksua tai onttoa, hän menee klassisen romaanikirjailijan eetoksella ytimiin saakka. Taas kerran tulee todistetuksi se, että parhaat kirjailijat ovat eurooppalaisia (vähintäänkin hengeltään).
P.S.
David Foster Wallacen ystäviä kiinnostanee se, että Lethemin kirjassa on tärkeässä sivuroolissa teos nimeltä Obstinate Dust. Tämän kuvitteellisen tuhatsivuisen kulttimainetta nauttivan järkäleen on kirjoittanut kuvitteellinen kirjailijahahmo nimeltä Ralph Warden Meeker.

Lumekritiikkiä

HS:n älykköraadin jäsen, taloustoimittaja Katja Boxberg ryöpyttää suomalaista kirjallisuutta:

”Suomalaista kaunokirjallisuutta vaivaa mielestäni omaleimaisen ajattelun puute. Kirjallisuutta leimaa näköalattomuus, historiattomuus, henkinen laiskuus, ennalta-arvattavuus ja kunnianhimon puute.”

Jos haluaisin ilkeillä, voisin sanoa että Boxbergin suomalaisesta kirjallisuudesta käyttämät luonnehdinnat sopisivat aika tarkkaan kuvaamaan hänen ja Taneli Heikan taannoin julkaisemaa Lumedemokratia-pamflettia.

Aina kun joku henkilö laukoo painavia sanoja kirjallisuudesta, minua kiinnostaa, minkälainen kirjallisuuskäsitys hänen kauttaan puhuu. Boxbergin mielestä ”hyvä kirjallisuus ammentaa menneestä, peilaa nykyisyyttä ja maalaa tulevaa.” Nuohan ovat kamalia sivistysporvarin fraaseja, jotka eivät tarkoita kerrassaan mitään. Veikkaisin, että Boxbergin mielestä hyvä romaani on laveaa epiikkaa, jossa on ”elävää” ajankuvaa, ”koskettava” tarina ja ”syvälle luotaavaa” henkilökuvausta. Siis jälkijättöistä viiden pennin balzacilaisuutta aikana, jolloin vakava kirjallisuus on leimallisesti postbalzacilaista.

Kelasin taaksepäin Boxbergin HS-raadin vastauksia ja huomasin hänen kehuneen Jonathan Franzenin Correctionsia (hän ei tietenkään maininnut suomennetun teoksen nimeä Muutoksia, koska on asunut ”lähes koko kymmenluvun ulkomailla” ja siten lukenut kirjan taatusti alkukielellä). Muutoksia on ihan mukiinmenevä jenkkiromaani, mutta ei paljon enempää. Siinä ilmenee amerikkalaiskirjailijoille ominainen neuroosi kirjoittaa tiiliskiviä, oli asiaa tai ei. Parhaisiin aikalaisiinsa, esimerkiksi David Foster Wallaceen, Thomas Pynchoniin tai Don DeLilloon, verrattuna Franzen on aika vaatimaton tapaus. Jos Franzen kirjoittaisi suomeksi, häntä tuskin tunnettaisiin Boxbergin suuresti arvostamissa länsimaisissa sivistysympyröissä.

Entäpä mitä suomalaisia nykyromaaneja Boxberg on mahtanut lukea, kun ei hakemallakaan keksi ”mitään mainitsemisen arvoista” 2000-luvun kirjallisuudestamme? Hän ei sitä paljasta, mutta marmattaa että ”pelkkä viinanhuuruinen seikkailu Helsingin yössä tai puolison haluttomuus sänkykamarissa ei sellaisenaan riitä maailmanluokan kirjallisuuden rakennusmateriaaliksi.” Voimme siis päätellä Boxbergin lukeneen Anna-Leena Härköstä ja jotain stereotyyppistä 60-lukulaista mieskirjailijaa. Tällaisiinko hahmoihin 2000-luvun kirjallisuutemme kulminoituu? Ei vakuuta, ei vakuuta. Boxberg luo itsestään vaikutelman tärkeilynhaluisena ihmisenä, joka kuvittelee tietävänsä ja ymmärtävänsä jotain kirjallisuudesta sillä perusteella että sattuu olemaan journalisti eli kirjoitustyöläinen. (EDIT: En siis käytä termiä ”kirjoitustyöläinen” pilkallisessa merkityksessä, olenhan itsekin sellainen enkä väheksy omaa ammattiani)

Boxbergin suomalaista kirjallisuutta kohtaan esittämä ”kritiikki” sisältää kaikki ne puutteet, joista hän suomalaista kirjallisuutta moittii. Hänen henkisesti laiskat, näköalattomat ja ennalta-arvattavat heittonsa muistuttavat pikemminkin matalaotsaista nettikeskustelua kuin hänen ihannoimaansa sivistynyttä länsimaisuutta.

En väitä, etteikö suomalaisessa kirjallisuudessa olisi puutteita ja toivomisen varaa, milläpä alalla niitä ei olisi. Mutta jonkinlaista tasokkuutta on lupa vaatia ihmisiltä, jotka katsovat olevansa päteviä sitä julkisesti kritisoimaan (nimimerkit saavat toki kirjoittaa nettiin mitä lystäävät). Itselläni ainakaan ei olisi kanttia mennä HS-raadissa ryöpyttämään sellaisia kulttuurin aloja, joita tunnen yhtä heikosti kuin Boxberg kirjallisuutta.

P.S.

Niiden, jotka haluavat kuulla punnittuja kriittisiä puheenvuoroja suomalaisen proosan nykytilasta, kannattaa unohtaa boxbergit ja kuunnella esimerkiksi mitä nuoren polven lyyrikoilla on sanottavanaan.

Hajanaisia puolijouluisia mietteitä

Joulu tulee ja pelastaa kauppiaat. Näin ainakin laman ruokkimisen turmiollisuudesta varoitelleet tahot toivovat.

Ei ole sattumaa, että kauppakeskuksia nimitetään välillä ostosparatiiseiksi ja välillä ostoshelveteiksi. Siinä on kyse samasta ilmiöstä kuin että yrityksillä on missioita, visioita ja arvoja. Maallistunut yhteiskunta on väärällään uskonnollisia muotoja ja puheenparsia. Ne tulevat kulttuurimme syvärakenteista.

Oikeastaan pitäisi puhua toisesta maallistumisesta. Ensin pantiin viralta Jumala ja sitten suuret aatteet. Uskonnollisten ja sekulaaristen traditioiden haipuminen on jättänyt jälkeensä maailman, jossa on jäljellä enää taloudellisia pyyteitä ja seksuaalisia haluja. Kuten John Fowles sanoo mietelmäkirjassaan Aristos: ”Kapitalistisen yhteiskunnan koko filosofiahan voidaan tiivistää tähän: Olet itsellesi velkaa kaiken sen minkä pystyt itsellesi saamaan oli kysymys rahasta, asemasta, omaisuudesta, elämän iloista tai kokemuksista.”

Onko toisen maallistumisen maailmassa jäljellä mitään materian ylitse nousevaa? Sisältyykö (joulu)shoppailuun mitään sellaista, joka erottaisi sen paljaasta ja rehellisestä addiktiosta?

Paras lukemani metafora kulutusyhteiskunnan spirituaalisille ulottuvuuksille löytyy Don DeLillon romaanista Valkoinen kohina. Siinä esiintyy tämä Amerikan kuvatuin lato, jota ihmiset saapuvat autoletkoissa pällistelemään pitkien matkojen päästä. Eivät nuo ihmiset saavu nähdäkseen vähäpätöisen hökötyksen, joka ei mitenkään poikkea miljoonista muista ladoista. He eivät voi nähdä sitä, koska tulevat katsomaan ”Amerikan kuvatuinta latoa”, kollektiivista illuusiotaan. He ylläpitävät ja vahvistavat tuota kuvaa niin kuin mikä tahansa seurakunta ylläpitää ja vahvistaa jumalansa kuvaa.

Valkoisessa kohinassa esiintyvä populaarikulttuurin tutkija Murray Jay Siskind analysoi näkemäänsä: ”Näemme vain sen minkä muutkin näkevät. Ne tuhannet, jotka olivat täällä menneisyydessä, ne jotka tulevat tänne myöhemmin. Olemme suostuneet osaksi kollektiivista havaitsemista. Se kirjaimellisesti värittää näkemämme. Tavallaan uskonnollinen kokemus…”

Sitähän (joulu)shoppailukin on, ”tavallaan uskonnollinen kokemus”, jos siinä haluaa nähdä muutakin kuin pelkän ostamisen aktin (joka ei tietysti koskaan ole ”pelkkä” ostamisen akti). Mitään alkuperäistä ja juurevaa ei meille toisen maallistumisen ihmisille, kulutusyhteiskunnan asukeille ole tarjolla. Ei ainakaan valtavirrasta. Ne, jotka haluavat astua valtavirrasta sivuun, voivat toki rakentaa omat pyhäkkönsä, kuka mistäkin aineksista.