Yhteiskunnallisuudesta

Kaamos painaa päälle, ainakin mentaalinen kaamos. En jaksa tehdä mitään enkä innostua mistään. Onneksi sain tänään mieluisen paketin: T.S. Eliotin kirjeenvaihtokokoelman toisen osan (The Letters of T.S. Eliot. Volume 2: 1923-1925). Luvassa on runsaat 800 sivua kulttuuripessimismin sävyttämää kirjeproosaa. Enköhän saa siitä kylliksi lohtua olemassaolooni. Parhaat kirjailijat, sellaiset kuin T.S. Eliot, ovat kanssakärsijöitämme. Sen vuoksi he ovat korvaamattomia. Tätä on tietysti turha sanoa sellaisille, jotka lumoutuvat Alexander Stubbin kaltaisista pirteistä hymyilevistä ihmisistä.

Vetämättömyyteni vuoksi en ole jaksanut enkä muistanut ylistää blogissani tätä Marko Hautalan loistavaa kirjoitusta. Siinä on sanottu napakasti kaikki olennainen.

Suhtaudun Hautalan tavoin skeptisesti siihen ajatukseen, että kirjailijan velvollisuus olisi tietoisesti kuvata yhteiskuntaa. Kirjailijan tärkein velvollisuus on tehdä niin hyviä kirjoja kuin hän osaa ja pystyy. Kirjathan ovat aina ja väistämättä yhteiskunnallisia, koska ne tehdään toisille ihmisille. Eikä mikään julkaistavaksi tarkoitettu teksti — oli se kuinka eskapistinen tahansa — synny sosiaalisessa tyhjiössä.

Yhteiskunnallistaminen on helppo tapa keskustella kirjallisuudesta älyllisen ja analyyttisen kuuloisesti, vaikka sellainen keskustelu on useimmiten pelkästään ritualistista. Jos ei keksi romaanista kerrassaan mitään sanottavaa, voi ainakin pohdiskella, millaisen kuvan se antaa nykypäivän Suomesta.

Kun ihmiset puhuvat kirjoista privaatisti ystävien kesken, eivät he kysele toisiltaan: ”Jorma hei, millaisena sä näät tän noin niin ku yhteiskunnallisessa mielessä?” Kirjallisuuden yhteiskunnallisuus nousee kirjallisuusväen huulille vasta sitten, kun kamerat alkavat kuvata ja mikrofonit äänittää tai kun pitää rustata juhlapuhetta, yleisöluentoa tai lehtijuttua. Moni kirjailijakin menee mukaan tällaiseen keskusteluun, vaikka sellaista kirjailijaa tuskin on olemassakaan, joka aamulla tietokoneen ääreen istahtaessaan pohtisi: ”Jaahas, minkäslaisen kuvan minä tänään antaisin suomalaisesta yhteiskunnasta.”

Yhteiskunnallistavan kirjallisuuskeskustelun suurin ongelma on, että se nostaa kirjoista esiin vain ilmeisimmät asiat. Laatukirjallisuudessa ne ilmeisimmät asiat ovat kuitenkin yleensä niitä vähiten tärkeitä.

Lukijoita? Ei kiitos!

Olisi hauska työskennellä sellaisessa lehdessä kuin T.S. Eliotin aikanaan toimittama Criterion. Sunday Timesin kriitikko John Carey kuvaa lehden toimituspolitiikkaa Eliotin vastikään julkaistua kirjekokoelmaa käsittelevässä arviossaan:

”In keeping with his disapproval of democracy he aimed to restrict the Criterion to an elite readership, and to avoid being ’popular’ at all costs. In this he was wholly successful: the circulation never rose above 1,000.”

Nykyisin kulttuurilehtienkin on oltava ”ihmisläheisiä” ja ”lukijaystävällisiä” ja ties mitä. Puhumattakaan sanomalehdistä, joissa esimerkiksi kirjallisuuskritiikkiä ajetaan tarmokkaasti alas, koska se ei kiinnosta myyttisiä ”tavallisia lukijoita”.

Pienin yhteinen nimittäjä tulee kulttuurijournalisminkin lähtökohdaksi, ellei ole tullut jo. Erityisyleisöjen erityistarpeista vähät välitetään, koska enää määrällisillä suureilla (levikillä, kassaviralla ja liikevoitolla) on merkitystä.

Tulevaisuudessa median käyttäjillä on yhä sofistikoituneemmat laitteet yhä banaalimpien sisältöjen vastaanottamiseen. Tietoyhteiskunnan looginen lopputulema onkin tyhmä ihminen viisaassa kodissa.

Mutta onko teknologinen edistys oikeaa edistystä? Mielestäni ei ole, koska sehän tarkoittaa, että ihmiset tietävät jo uutta tietokonetta tai matkapuhelinta ostaessaan, että se on vuoden tai kahden kuluttua aikansa elänyttä roskaa. Eivät teknofriikit ylpeille uusilla laitteilla, he ylpeilevät uutuuden idealla.

Baudelaire muistutti, että aito edistys ei voi koskaan syntyä teknologiasta tai muista aineellisista asioista, sen pitäisi syntyä laadullisista suureista: ”Edistystä (oikeata eli moraalista) voi tapahtua vain yksilössä ja yksilön itsensä toimesta.” Tällaista edistystä meidän on turha nykymaailmassa toivoa.

P.S.

Minua huvittaa tuossa linkkaamassani Careyn jutussa se, että hän selittää Eliotin taantumuksellisuutta ja demokratianvastaisuutta huonolla avioliitolla eli sillä, että Eliot ei saanut vaimoltaan. Tämäntasoisiin selityksiin luulisi törmäävänsä korkeintaan netin keskustelupalstoilla.

Kirjallisten juorujen lumoavuudesta

Jules Renardin päiväkirjan lukeminen herättää turhamaisia tunteita. Mieleeni on pälkähtänyt jopa sellainen ajatus, että jos kuolisin junaonnettomuudessa, haluaisin että minut löydettäisiin Renardin päiväkirja vierelläni.

”Tyyli on sitä, että löytää aina oikean sanan”, kirjoittaa Renard ja lisää, että muulla ei sitten olekaan niin suurta väliä. Tuolla tavalla saattoi ajatella ja kirjoittaa 1800-luvulla syntynyt ihminen. Meidän päivinämmehän tyyli tarkoittaa sitä, että kirjailija neuvokkaasti kätkee kaiken ironisuuden taakse: itsesäälinsä, kyvyttömyytensä, pelkonsa, ahdistuksensa, ujoutensa, vihansa, rakkautensa…

Vaan turha minun on pilata Renardin päiväkirjan tarjoamaa lukunautintoa kiukuttelemalla asioista, jotka ovat riesanani siksi, että satun onnettomuudekseni elämään 2000-luvulla. Luen Renardia välillä syventyneenä, välillä kevytmielisenä, ja varmaan myös hörähtelisin ääneen, jos tapanani olisi tehdä niin kirjoja lukiessani. ”Edes taiteen nimissä ei saa pitkästyttää ihmisiä”, Renard kirjoittaa. Eikä hän pitkästytä. Etenkään silloin kun kirjaa ylös juoruja ja havaintoja aikalaisistaan, yli sata vuotta sitten eläneistä kirjallisuuseliitin edustajista.

Victor Hugosta Renard kertoo päivällisanekdootin. Hugo istuu vanhana, höperönä ja puolikuurona pöydän päässä päivällisvieraiden hälistessä keskenään. Kun väki alkaa kiitellä ateriasta ja valmistautuu nousemaan pöydästä, Hugo rykäisee: ”Mutta minä en ole saanut vielä kakkua.”

Eräässä toisessa Renardin kirjaamassa anekdootissa Charles Baudelaire julistaa oluttuvassa: ”Täällä haisee tuho!” Baudelairen seuralaiset puistelevat päätään ja sanovat tuntevansa ilmassa vain hapankaalin ja lämpöisen naisen tuoksua. ”Minähän sanoin, että täällä haisee tuho!” Baudelaire toistaa uhkaavasti.

Tavattuaan Paul Verlainen ravintolassa Renard luonnehtii runoilijaa puoliksi koiraksi ja puoliksi hyeenaksi. ”Olen köyhä tänään, mutta huomenna minulla on rahaa”, Verlaine sanoo, kun Renard maksaa hänen absinttinsa. Verlaine lupaa tehdä taas vaihteeksi töitä ja julistaa: ”En välitä vaikka eläisin liassa, kunhan naiseni saa syödä hummeria.”

Toista runoilijaa Stéphane Mallarméa Renard luonnehtii kiltiksi ja vaatimattomaksi mieheksi, jonka takissa ei ole koskaan tahroja. Keskustellessaan Mallarmén kanssa Renard haluaisi sanoa jotain ystävällistä, mutta ei pysty kohtelemaan runoilijaa muutoin kuin jäätävästi. ”Hänen runojaan on mahdoton kääntää, edes ranskaksi”, Renard kirjoittaa.

Saatuaan Anatole Francelta kehuja Renard tiedustelee, miksi tämä luonnehtii häntä naturalistiksi. ”Tarkoitan naturalistilla sellaista ihmistä, joka pitää luonnosta”, France vastaa.

Oscar Wildesta Renard kertoo, että kun Wilde tarjoaa kumppanilleen savukkeen, hän valitsee sen aina itse savukerasiasta. Pöydät Wilde taas mieluummin työntää syrjään tieltään kuin kiertää ne.

Renard myöntää pitävänsä juoruista, mutta kepeillä havainnoilla on myös vakavampi puolensa: ”On hämmästyttävää, kuinka paljon paremmilta kirjallisen maailman kuuluisuudet näyttävät karikatyyreinä!”