Ihmiskriittisyyttä

Suomessa on tapana, että aika ajoin joku kotimaisen proosan tilasta huolestunut korottaa äänensä ja kysyy: ”Missä on yhteiskunta, missä ihminen tässä ajassa?” Vallitsevan käsityksen mukaan ”yhteiskuntakriittisyys” on kirjallisuudessa hyvästä ja sen puute pahasta.

Muutama vuosi sitten eräs kirjallisuuskriitikko herkesi vakuuttamaan huolestuneille, että kyllä Suomessa julkaistaan painokasta yhteiskunnallista kirjallisuutta, dekkareita.

Dekkareiden maailma on useimmiten looginen syiden ja seurausten kokonaisuus. Rikokset ankkuroituvat huojentavan yksiselitteisesti sosiaaliseen todellisuuteemme, ulkoistuvat. Ihminen ei ole paha vaan pahuus piilee rakenteissa. Tiedostavan kirjailijan tehtävä on paljastaa väkivaltaa, kurjuutta ja laittomuuksia synnyttävät mekanismit. Poikkeuksetta hän ne paljastaakin. Hän löytää pahan ja osoittaa sitä sormella. Lukijat ja kriitikot kiittävät. Tiedostamme kaikki yhteen ääneen.

Mutta voiko pahan ulkoistaminen johtaa parhaimmillaankaan muuhun kuin puolitotuuksiin? Sellaista olentoa kuin yhteiskunta ei ole olemassa, ihmiset vain käyttäytyvät niin kuin sellainen olisi. Eikö siis pitäisi katsoa myös ihmistä? Katsoa häntä ryöstämässä, ahmimassa ja kuluttamassa, katsoa häntä sotimassa itseään, lajitovereitaan ja luontoa vastaan. Katsoa pimeyttä, joka tulee ihmisen sisästä, vaikka toivomme sen tulevan ”tuolta ulkoa”, rakenteista.
Kirjallisuudessa ja yleisemminkin kulttuurissamme ihmisen pahuutta on tapana käsitellä yksittäistapauksina. Silloin se patologisoituu tai mystifioituu. Pahoiksi kelpaavat äärimmäiset psykopaatit ja sosiopaatit, jotka ovat pikemminkin hirviöitä kuin ihmisiä. ”Onko sattumaa, että juuri tasa-arvoa korostava, joskin perusolettamuksensa mukaan ihmisen hyvyyteen uskova, humaani ja optimistinen kulttuurimme kehittää ehtimiseen paholaisia näyttämöille ja niiden seuraajia kaduille?” kysyy Timo Vihavainen kirjassaan Länsimaiden tuho. Me tarvitsemme paholaisia, koska pelkäämme itseämme. Emme uskalla katsoa ihmistä.

Humanistinen kulttuuriväki arvostaa kirjallisuutta, joka asettuu rohkeasti ”ihmisen puolelle”. Voisiko tällainen kirjallisuus olla muunkinlaista kuin yhteiskuntakriittistä? Voisiko se olla ihmiskriittistä, edes vaihtelun vuoksi? Eikö olisi suuri palvelus, jos kirjat paljastaisivat meille sellaista itsestämme, mitä emme halua kohdata, mutta mikä meidän pitäisi tietää. Luulisi, että ihmiskriittiselle kirjallisuudelle on suoranainen tilaus, koska yhteiskuntakriittinen kirjallisuus on kangistunut niin ennalta arvattavaksi, ettei se pysty kertomaan maailmasta mitään sellaista, mitä säännöllisesti uutisia seuraava kansalainen ei entuudestaan tiedä.

Messuamista

Olen tainnut aina tähän aikaan syksystä kirjoittaa jotain Kirjamessuista. Joten teen niin nytkin.

Piipahdin messuilla eilen perjantaina juttelemassa Ranskalaisesta ystävästä Takauma-lavalla Markku Soikkelin kanssa. Mukava, asiallinen keskustelu, joka keskittyi kirjallisuuteen eikä kirjallisuuden lieveilmiöihin. Lava oli sopivasti syrjässä pahimmasta messuhumusta. Ei siis valittamista.

Jos ajattelen Helsingin kirjamessuja lukijana, ne ovat minulle stressaava tapahtuma. En viihdy tungoksessa. Ostaessani kirjoja haluan vaellella rauhassa hyllyjen välissä ja syventyä lukemaan takakansien tekstejä. Sellainen ei onnistu Messukeskuksen humussa. Aina joku tönäisee kylkeen tai selkään. Ja kaikkialta kantautuvat kirjailijahaastattelujen äänet puuroutuvat typerryttäväksi sekametelisopaksi. En saa siinä hälinässä itseäni rauhoittumaan niin, että voisin istahtaa lavan eteen kuuntelemaan jotakuta minua kiinnostavaa kirjailijaa. (Varsinkin, kun omista esiintymisistäni tiedän, kuinka vaikeaa siellä lavalla on tavoittaa mitään olennaista: puhe tahtoo mennä ylimalkaiseksi jaaritteluksi tai tekonokkelaksi sanailuksi).

Olen huomannut monien mielikirjailijoideni suhtautuvan julkisuuteen vastentahtoisesti. Onkohan se pelkkää sattumaa vai voisiko olla niin, että heidän pidättyvyydessään on jotain sellaista, mikä myös suodattuu heidän teksteihinsä ja puhuttelee kaltaistani hiljaista itsereflektiota arvostavaa lukijaa?

Kun Don DeLillo voitti National Book Awardin, hän piti kirjallisuushistorian riisutuimman ja pelkistetyimmän kiitospuheen: ”I’m sorry I couldn’t be here tonight.” DeLillon kaltaiset kirjailijat kokevat, etteivät he kuuluu julkisuuteen vaan yksinäisyyteen. Kirjailijan paikka on kotona kirjoja kirjoittamassa, ei messukeskuksissa tai tv-studioissa suuta soittamassa.

Julkisuuden vältteleminen on kuitenkin huonoa kansalaisuutta ajassa, joka arvostaa näkyvyyttä ja näyttävyyttä. Ihanteellinen nykyajan kirjailija on sisällöntuotantosektorin uuttera renki. Aina valmis, kun kutsu käy. Kirjoitin kesällä WSOY:n Bulevardi-lehden kolumnissa: ”Jos juorujournalismia hallitsee kiss and tell, niin kirjallisuusjournalismissa valtaa alaa write and tell.” Tuskin ovat oikovedokset valmistuneet, kun avioerosta tai lapsettomuudesta romaanin tehnyt kirjailija on jo sopimassa haastatteluja, joissa aikoo kertoa ajatuksiaan avioerosta tai lapsettomuudesta, mieluiten omilla kokemuksillaan niitä ryydittäen. Tämän kaltainen julkisuus hävittää kirjoista tärkeimmän eli itse kirjallisuuden. Romaanit typistyvät kirjoittajansa persoonan jatkeiksi, yhdentekeväksi human interestiksi.

Tätä taustaa vasten on tärkeää, että DeLillon kaltaiset kirjailijat silloin tällöin hairahtuvat antamaan haastattelun tai esiintymään televisiossa. Ei kirjallista julkisuutta pidä jättää yksinomaan niille, jotka sitä eniten himoavat.

Keskustelun alhaisuudesta

Kaikkien pitäisi lukea Jules Renardin päiväkirjat. Minä en ole lukenut. Osaisinpa hävetä.

Renard sanoi, että kirjoittaminen on ainut tapa puhua tulematta keskeytetyksi. Siinä on hyvin tiivistetty se, minkä vuoksi tykkään lukea kirjoja ja kirjoittaa niitä. En ole koskaan halunnut keskustella enkä kaipaa Suomeen ”länsimaisempaa” keskustelukulttuuria. Vuoropuhelu vieraiden ihmisten kanssa tuntuu minusta useimmiten yhtä vaivaannuttavalta kuin kättely juopuneen kanssa.
Kirja on siitä hyvä ilmaisuväline, että se on yksisuuntainen. Kun luen kirjaa, saan keskittyä pelkkään tekstiin eikä minun tarvitse antautua tekemisiin sen kirjoittajan kanssa. Kirjan sivuille painetut sanat ovat ja pysyvät, lukijan mielenoikut eivät pysty niitä muuttamaan. Sinä päivänä, kun kirjallisuudesta tehdään interaktiivista, menetän lopullisesti uskoni siihen.

Samat asiat pätevät kirjoittamiseen. Kirjoittaminen on yksinäisen ihmisen yritystä puristaa sisällään vellovia ajatuksia mielekkääseen muotoon. Toki siinä on myös dialogisia tasoja, mutta dialogi ei tapahdu ihmisten, vaan toisten tekstien kanssa. Jos teksteiltä jotain kysyy, ne eivät vastaa, ainakaan suoraan. Ne vain ovat, ja niitä joko ymmärtää tai ei ymmärrä (tai ymmärtää väärin). Useimmista teksteistä suodattuu jotain omaan kirjoittamiseen, sen raaka-aineeksi. Kustannustoimittajien ja luottolukijoiden lausunnot tulevat yleensä vasta sitten, kun on viettänyt pitkän ajan yksikseen kirjoituksensa äärellä.
Mauno Saaren uutuuskirjassa Haavikko-niminen mies kirjan päähenkilö Paavo Haavikko luonnehtii keskustelua esiintymiseksi. Ja sitähän se on. Yksi kerrallaan keskustelijat tulevat näyttämölle ja lausuvat vuorosanansa: oikeistolaisen tunnistaa oikeistolaiseksi, vasemmistolaisen vasemmistolaiseksi, teollisuuspampun teollisuuspampuksi ja luonnonsuojelijan luonnonsuojelijaksi. Sana on vapaa, mutta informaatiota vaihtuu tuskin ollenkaan. Kun keskustelu jatkuu tarpeeksi pitkään, syntyy illuusio että käsillä olevaan ongelmaan on reagoitu.

”Media on tärkeiden kysymysten joukkohauta siinä kuin eduskunta demokratian”, sanoo Haavikko Mauno Saaren tulkitsemana.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa on jotain epäilyttävää. Sitä kannattaa välttää. Parempi lukea Renardin päiväkirjoja. Niiden kirjoittaja on kuollut, onneksi. Ei ole vaaraa, että hän ryhtyisi keskustelemaan.