Hyvää ja huonoa jännitystä

Pidän jännityskirjallisuudesta. Varsinkin sellaisesta, jonka tapahtumat sijoittuvat vakoilun, tiedustelun ja kansainvälisen terrorismin maailmaan. Paha kyllä hyviä jännitysromaaneja julkaistaan vähän, mutta huonoja paljon.

John Le Carrén kirjat kuuluvat hyviin jännitysromaaneihin. Häntä lukiessa ei tule koskaan sellaista tunnetta, että nyt lukijaa yritetään koukuttaa halpahintaisin keinoin. Niinpä odotan paljon tältä uusimmalta, vasta suomeksi ilmestyneeltä Lainsuojattomalta.

Mikä nostaa Le Carrén massan yläpuolelle? Se että hän on hyvä kirjailija, eikä pelkkä friikki, joka on perehtynyt tiedustelupalvelujen organisaatiokaavioihin ja uusimpaan aseteknologiaan. Toki Le Carré tuntee kansainvälisen politiikan kiemurat, mutta lisäksi hänellä riittää kirjallista sivistystä ja kirjallisten traditioiden tuntemusta. Hänen tarinansa viihdyttävät, koska ne ovat älykkäitä ja ne on kirjoitettu hyvin.

Toista maata on esimerkiksi John Grisham, joka totesi vastikään lehtihaastattelussa (en jaksa kaivaa linkkiä), ettei arvosta klassista kirjallisuutta vaan pitää sitä jos ei nyt nolona niin ainakin tylsänä. Hän myönsi kirjoittavansa kirjoja, ei kirjallisuutta (mitä muutakaan hän olisi voinut sanoa?). Grishamille on tärkeintä koukuttaa lukija, saada hänet kääntämään seuraava sivu. Se taas tarkoittaa, ettei Grishamilla ole halua eikä mahdollisuuksia syventää henkilökuvaustaan tai luoda kaunokirjallisesti merkitseviä jännitteitä ja miljöitä. Häneltä puuttuu sekä kirjallinen äly että tyyli.

Grishamin tyyppisten kirjailijoiden teokset jäävät minulta aina kesken, koska en voi olla joka hetki tiedostamatta, että nämä tekstit haluavat vain temmata minut mukaansa ja kuljettaa luotijunan vauhdilla ensimmäiseltä viimeiselle sivulle. Ennen pitkää siitä tulee yhtä vaivaannuttava tunne kuin jos katsoisi taikuria, jonka temppujen salaisuudet on paljastettu tuhanteen kertaan.

Kirjallisista ennakkoluuloista

Sain ilmaiseksi suomalaisen kirjailijan uutuusteoksen. Hänen kirjojaan myydään melko paljon, mutta kritiikit tuppaavat olemaan nuivia. Hänet tuntevat sellaisetkin ihmiset, jotka eivät yleensä tunne kirjailijoita, saati että viitsisivät lukea heitä.

En ole lukenut yhtäkään tämän kirjailijan teosta enkä aio lukea tätäkään, jonka ilmaiseksi sain. Miksi? Voisin vastata: enhän minä kuuntele aikuisrokkiakaan. Tai: elämä on liian lyhyt ja kirjoja on liian paljon. Tosiasiassa en lue, koska olen ennakkoluuloinen. Olen lukenut aikakauslehdistä juttuja tästä kirjailijasta ja nähnyt televisiosta hänen haastattelujaan. Eikä hän vaikuta ihmiseltä, jonka tekstit voisivat antaa minulle mitään. Jos totta puhun, pidän tätä kirjailijaa äärimmäisen vastenmielisenä tyyppinä.

Sanotaan, että ennakkoluulot ovat pahasta, ja usein ne ovatkin. Joskus voi kuitenkin olla hyvät syyt uskoa ihmisistä pahaa ja karttaa heitä. Tämä pätee myös kirjailijoihin. Olisi typerää lukea kehnoksi epäilemänsä kirjailijan teoksia vain todistaakseen olevansa avarakatseinen. En aio tehdä niin.

Vaikka kyllä minä pikkuisen lehteilin tämän kirjailijan uutuusteosta. Tutkin hänen lauseitaan, niiden sointia, rytmiä, hengitystä. Eikä mieleni tehnyt varastaa niistä yhtäkään. Teksti valui kuin räkä, teki oloni niljakkaaksi. Olin huojentunut. Rupesin kuitenkin miettimään: entä jos alitajuisesti poiminkin kaikki huonoimmat vastaan tulleet lauseet, entä jos annoinkin katseeni syventyä vain niihin tekstin kohtiin, jotka vahvistivat ennakkoluulojani?

Samantekevää. Tahdoin tai en, arvostelen vastedeskin ihmisiä (ja kirjailijoita) puutteellisen tiedon varassa, hatarin perustein. Kuvittelen sen, mitä en tiedä. Mutta niin tekevät tietoyhteiskunnassa kaikki.
Haruki Murakamin Sputnik-rakastettuni -romaanin kertoja kieltäytyy rupeamasta kriitikoksi tai kustannustoimittajaksi, koska pitää kirjallista makuaan liian ehdottomana. Hän ei halua lukea sellaista, mistä ei pidä. Eikä kaiketi myöskään sellaista, mistä ei usko pitävänsä. Lukijan roolin etuihin kuuluu se, että saa olla valikoiva ja itsekäs.

Kyllä ne ruotsalaiset osaa!

Nuoret ruotsalaiset kirjailijat ovat julkaisseet manifestin, jossa liputtavat perinteisen lukuromaanin puolesta ja julistavat 2010-luvun epiikan vuosikymmeneksi. Hiiteen pikkunäppärä kielellä kikkailu, hiiteen sensaatiohenkinen kohauttaminen! Miia Toivio on suomentanut manifestin blogiinsa.

En ole kirjallisten manifestien ystävä. Useimmiten ne ovat sävyltään tärkeileviä, mutta sisällöltään köyhiä. Tämä lajityypillinen rasite näkyy myös ruotsalaisprosaistien julkilausumassa. Lisäksi se on — totta kai — laadittu ovelasti sellaiseksi, että moni kirjallisuuden lukija varmaankin huudahtaa intuitiivisesti hyväksyvästi siinä esitettäville väitteille ja vaatimuksille. Sehän kannattaa kaikkea hyvää, oikeaa ja kaunista aivan kuten puolueohjelmat.
Ovatkohan manifestin laatineet nuoret ruotsalaisprosaistit kateellisia meille? Jos katsotaan suomalaisen proosan viime vuosien kehutuimpia ja palkituimpia teoksia, ne näyttäisivät liput liehuen täyttävän länsinaapureidemme esittämät hyvän kirjallisuuden kriteerit. Sofi Oksasen Puhdistus ja Kjell Westön Missä kuljimme kerran ovat vahvaa epiikkaa, jossa (ruotsalaispamflettia lainaten) ”tyyli ja muoto ovat kerronnalle, miljöökuvaukselle ja henkilöiden hahmottumiselle alisteisia — eikä päinvastoin.” (Itse pidin Oksasesta, mutta en lämmennyt Westölle).

Meillä ei sen sijaan — toisin kuin kaiketi Ruotsissa — ole kovin tiuhaan ylistetty ja palkittu romaaneja, joita leimaisi (ruotsalaispamflettia edelleen lainaten) ”selkeä pyrkimys tutkia melkein yksinomaan muotoa ja/tai kieltä.” Suomalainen valtavirtaproosa on edelleenkin tiukasti ankkuroitunut juonivetoisen realismin perinteeseen ja suhtautuu kieleen mutkattomasti kuin timpuri työkaluihinsa. Kieleltään ja muodoltaan kokeilevaa proosaa meillä julkaistaan vähän. Ja silloin kun julkaistaan, se ei vetoa palkintoraateihin eikä lukevaan yleisöön. Miten olisi käynyt David Foster Wallacen jos hän olisi syntynyt Suomeen ja kirjoittanut suomeksi?

Mutta valopilkkujakin on: esimerkiksi tänä syksynä julkaistu Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri. Se on kieleltään rikas ja muodoltaan yllättävä, mutta ei menetä tippaakaan kerronnallisia tehojaan. Kun saa luettavakseen tällaisia romaaneja, ei voi olla suhtautumatta huvittuneesti tiukkapipojen vaatimuksiin siitä, että epiikka on vapautettava kieli- ja muotokokeilujen kahleista.

Itse lupaan olla koskaan allekirjoittamatta yhtäkään kirjallista manifestia. Samoin lupaan olla kirjoittamatta romaania, jossa seikkailee monomaaninen miespäähenkilö ja jossa on tragikoomisia juonenkäänteitä, humoristista kerrontaa ja nasevan aforistisia proosalauseita siitä, millaisia me suomalaiset (=suomalaiset miehet) pohjimmiltaan olemme.

Lupaan myös olla käyttämättä romaanieni ihmisistä ”se”-pronominia. Takavuosina kirjoitin novelleja, joissa jokainen ihminen oli ”se”, ei ”hän”. Pronominivalinta suisti nopeasti koko tekstin veijomeri-proosaksi. Ihailen Meren parhaita proosateoksia, mutta en halua imitoida hänen lauseitaan.

Entä muuta? No, ehkä vielä sama lupaus, jonka Julian Barnes teki uransa alkuvaiheessa: mahdollisimman vähän sääilmiöiden ja unien kuvailua.