Kansi ainakin on hyvä

Ranskalainen ystävä on menossa painoon. Se ilmestyy syyskuun puolivälissä. Kuten kuvasta näkyy, kansi on ainakin tyylikäs.

En ole koskaan kokenut erityisen juhlavana sitä, kun kirja lähtee maailmalle. Olo on lähinnä tyhjä. Ei tiedä, miten olisi. Toivoo vain, että ilmaantuisi jotain järkevää tekemistä.

No, onneksi minulla on nyt selviä suunnitelmia ja hahmotelmia tulevaisuuden varalle. Eli kohta naputus taas jatkuu, ja sietääkin jatkua. Kun hakkaa näppäimiä tarpeeksi tiuhaan ja lujaa, maailman häiritsevät äänet peittyvät, ainakin hetkeksi. Kirjoittaminen on paras tapa metelöidä.

Samuel Beckettiltä kysyttiin kerran, mitä hän tekisi jos ei olisi kirjailija. ”Kuuntelisin musiikkia”, hän vastasi. Hyvä muistaa, että aina on olemassa tuokin vaihtoehto.

Kielletty lähipiiriltä

Palaan vielä hetkeksi Julian Barnesin proosakirjaan Nothing to be Frightened of.

Barnes kertoo siinä kirjailijanuransa alussa tekemästään päätöksestä: yritän kirjoittaa kirjani niin kuin vanhempiani ei olisi olemassa. Saattaa kuulostaa triviaalilta, mutta ei se sitä missään nimessä ole. Varmaan jokainen kirjailija joutuu välillä miettimään, uskallanko kirjoittaa niin kuin vaisto vaatii silläkin uhalla että syntyy groteskia ja jopa iljettävää tekstiä. Tällaisina epävarmuuden hetkinä mielessä väikkyvät tuttujen ihmisten kuvat. Mitä he ajattelevat? Loukkaantuvatko he? Vai häpeävätkö peräti?

Kerrotaan, että nuori Pentti Haanpää tuhahti äidilleen, joka halusi lukea poikansa kirjan: ”Ei sitä ole tarkoitettu luettavaksi!” Ymmärrettävä reaktio kirjailijalta. Olisi paljon helpompaa, jos lukijakunta koostuisi vain ”yleisöstä”, kriitikoista ja kustannustoimittajista, ei lähipiirin ihmisistä. On nimittäin niin, että useimpien ihmisten — jopa kirjallisesti sivistyneiden — on vaikea ottaa teksti pelkkänä tekstinä silloin, kun sen on kirjoittanut joku tuttu tai läheinen. Mutta siitä kuitenkin on aina kyse silloin kun puhutaan kaunokirjallisuudesta: pelkästä tekstistä. Ei kaunokirjallisuus kuvaa yksiselitteisesti tekijänsä arkiminän ajatuksia, tuntemuksia tai kokemuksia. Jokainen kirjailija on valehtelija, väärentäjä, huijari ja varas. Etenkin silloin, kun väittää olevansa avoin ja tunnustuksellinen.

Miksi sitten on niin vaikea ”kirjoittaa kuin vanhempiani ei olisi olemassa?” Ei kai siihen muuta syytä ole kuin se, että joka työssä on omat vaikeutensa. Niiden kanssa on vain elettävä, opittava elämään. Eniten kaduttavaa on sellaisella kirjailijalla, joka pelkuruuttaan kirjoittaa toisin kuin vaisto kehottaa tekemään.

Sitä paitsi on asiassa valoisakin puoli: niin kauan kuin kirjailijat joutuvat tuskailemaan sillä, mitä tutut ja läheiset tekstistäni ajattelevat, asiat ovat hyvin. Olisi paljon ikävämpää joutua varomaan yhteiskunnan virallisia sensoreita ja kirjoittamaan aisopoksen kieltä heidän harhauttamisekseen. Sananvapaudesta on toisinaan jopa hyötyä.
P.S.
Ei liene tavatonta, että kirjailijat pitävät työssään vähiten julkaisemisesta. Kuten Flaubert kirjoitti Louis Bouilhet’lle (sydänystävälleen, jota hän kutsui ”vasemmaksi kiveksekseen”): ”Paras työskennellä vain itselleen. Tehdä niin kuin haluaa ja toteuttaa omia ideoitaan, arvostaa ja miellyttää itse itseään: eikö se ole tärkeintä? Sillä yleisö on niin typerää. Sitä paitsi, kuka edes lukee? Ja mitä ihmiset lukevat? Ja mitä he arvostavat?”

Keskusta on kuolemaksi

”Sold a million yet?” Tämänkaltaisia kysymyksiä esitetään kirjailijoille tavan takaa muuallakin kuin Martin Amisin romaaneissa.

Yleinen luulo lienee, että kaikki kirjailijat haaveilevat suuresta suosiosta ja laajasta lukijakunnasta. Ei se niin mene. Jos kirjailijan tärkeimpänä pontimena ei ole itse kirjoittaminen, jotain on pahasti pielessä. Toki monista kirjoista aistii, että ne on tehty ensi sijassa yleisön kosiskelemiseksi. Tom Clancyn romaaneilta sellaista voi odottaakin; niiden on tarkoituskin olla laskelmoituja massakulutustuotteita. Mutta sitten on myös sellaisia kirjoja kuin vaikkapa Carlos Ruiz Zafónin Enkelipeli, jotka huonosti peitelty yleisönkosiskelumotiivi vesittää kirjallisuutena. Tunsin itseni petetyksi Enkelipelin luettuani.

Miksi on tärkeää olla miellyttämättä lukijoita (liikaa)? Siksi, että muuten kirjallisuus kuolee pystyyn. Käy kuten politiikassa, jossa kaikki puolueet hakeutuvat kohti keskustaa haaliakseen mahdollisimman paljon äänestäjiä. Politiikka typistyy silloin pelkäksi kompromissien teatteriksi. Intohimot, ideat, uutta luova energia katoavat. Eikä siitä seuraa yhteiskunnallisesti mitään hyvää.

Niin sanotut suosikkikirjailijatkin (yleensä) ovat kuin äänisaalistaan maksimoivia poliitikkoja. He välttävät viimeiseen saakka kirjoittamasta mitään sellaista, joka voisi järkyttää, häiritä tai hätkähdyttää keskivertolukijaa.

”Kumman ottaisit: Don DeLillon tuotannon vai Dan Brownin lukijakunnan?” Minun olisi mahdoton kunnioittaa sellaista kirjailijaa, joka valitsisi jälkimmäisen vaihtoehdon. Onneksi tällaista kysymystä ei tarvitse koskaan erikseen esittää. Kirjailijat kyllä vastaavat siihen kirjoillaan.
P.S.
Piti käydä lukemassa tämä HS:n Kuiskaajan jutun vuoksi. En ole kuullut puheena olevaa Kalevi Ahon säveltaideteosta, mutta olen varma että se on ansiokas, koska se herättää Bogomoloffin kaltaisessa filisterissä syvää paheksuntaa. Eräs musiikin, kirjallisuuden ja muun taiteen tehtävistä on edelleenkin se vanha ranskalainen huvitus: porvarin härnääminen.