Kirjallisuus & taantumus

Moni varmaan tietää James Finn Garnerin.

Tämä amerikkalainen satiirikko julkaisi vuonna 1994 kirjan nimeltä Politically Correct Bedtime Stories, jossa vanhat tutut lastensadut revisioitiin muotoon, joka kelpaisi sosiaalisesti tiedostaville humanistivanhemmille. Tulen hilpeälle mielelle muistellessani tuota kirjaa.

Poliittisesti korrektissa Punahilkka-sadussa puunhakkaaja ei pelasta Punahilkkaa ja tämän isoäitiä suden vatsasta. Isoäiti loikkaa ulos omin voimin ja katkaisee puunhakkaajalta pään sen jälkeen, kun Punahilkka on pitänyt palopuheen, jossa syyttää puunhakkaajaa seksistiksi ja lajirasistiksi. Onnellinen loppu satuun saadaan, kun Punahilkka, isoäiti ja susi perustavat kolmestaan vaihtoehtoperheen ja elävät sovussa keskenään.

Revisioidussa Kolmessa pienessä porsaassa taas nähdään kapitalisteja edustavat sudet sortamassa alkuperäisväestöä edustavia porsaita. Kun sudet ajavat porsaat mailtaan, näistä tulee vapaustaistelijoita, porcinistoja. Satu päättyy siihen, että porsaat nujertavat sudet, valtaavat maansa takaisin ja perustavat sosiaalisesti oikeudenmukaisen ihanneyhteiskunnan.

Garnerin hulvaton satiiri nousee mieleeni aina, kun törmään ihmisiin, joilla on ylivirittynyt poliittinen tyylitaju ja jotka kärkkäästi heristävät sormeaan taantumuksellisina pitämilleen kirjailijoille. Tällaiset ihmiset ovat mielestäni vastenmielisiä ja absurdeja, etenkin silloin, kun he ottavat hampaisiinsa jonkun kauan sitten eläneen kirjallisuushistorian hahmon ja tuomitsevat hänet, koska hänen aikoinaan esittämänsä ajatukset ovat epäilyttävän kaukana siitä, mitä nykypäivän konsensus pitää hyvänä, kauniina ja oikeana.

Michel Houellebecqin Alkeishiukkasissa on kohta, jossa toinen päähenkilö Bruno tapaa Ranskan kirjallisuuden suunnannäyttäjiin lukeutuvan Philippe Sollersin. Romaanihahmo-Sollers sanoo: ”Olet taantumuksellinen, se on hyvä asia. Kaikki suuret kirjailijat ovat taantumuksellisia. Balzac, Flaubert, Baudelaire, Dostojevski: taantumuksellisia kaikki…” Sollersin listaa voisi jatkaa vaikkapa Célinellä, Poundilla, Waughilla ja ties kenellä muulla.

Oireellista on, että kaikki edellä mainitut kirjoittivat loistavia kirjoja. Heidän tuotantonsa peittoaa mennen tullen useimpien sellaisten kirjailijoiden tuherrukset, joita kukaan ei ole koskaan keksinyt syyttää vääristä tai vaarallisista ajatuksista.

Kukaan ei pakota meitä äänestämään Baudelairea tai Flaubertia poliittisissa vaaleissa. Vain idiootti arvostelee heidän tuotantoaan sillä perusteella, että he sattumoisin inhosivat modernia maailmaa ja edistyksellisiä aatteita eikä heidän sydämensä sykkinyt vapaudelle, veljeydelle ja tasa-arvolle.

Jos haluaa suojella itseään taantumukselta, kannattaa keskittyä lukemaan ruotsalaisia dekkareita. Stieg Larssonit, Henning Mankellit ja Liza Marklundit ovat tehneet pohjoismaiselle rikoskirjallisuudelle saman minkä James Finn Garner teki klassisille lastensaduille. Valitettavasti nämä kansankodin poliittisesti hyperkorrektit supertiedostajat, nämä valmiiden ajatusten Tonavat eivät ole Garnerin kaltaisia satiirikkoja. He ovat tosissaan ja sitä on vaikea antaa heille anteeksi. Toki antaisin, jos heidän kirjansa olisivat loistavia tai edes hyviä, mutta kun ne ovat kammottavaa sontaa.

Kirjasyksy & Pynchon

”Kirjasyksy” on melkoisen puiseva, mainostustarkoituksia palveleva termi. Kun kustannustoimintaa esitellään suurelle yleisölle samanlaisena sesonkibisneksenä kuin vaatemuotia, joutavimmistakin kirjoista on mahdollista puhua kirjasyksyn kohutapauksina. Mutta itse kirjallisuus ei tietenkään ole sesonkibisnestä. 20 vuotta sitten kirjoitetut romaanit ovat aikalaisteoksiamme aivan kuten myös 20 vuoden kuluttua kirjoitettavat. Puheet kirjan lyhyestä, syksystä jouluun kestävästä elinkaaresta kuvastavat ainoastaan kirjallisen julkisuuden rakennetta. Se on pintakuohua, yhdentekevää poreilua.

Valehtelisin kuitenkin jos sanoisin, etten seuraa, mitä kustantajien tulevan syksyn julkaisuluettelot pitävät sisällään. Kyllä minä ne aina tarkkaan katson ja ilahdun, jos luvassa on jotakin kiinnostavaa. Alkavan kirjasyksyn odotukset kohdistan etenkin Thomas Pynchonin Inherent Viceen ja James Ellroyn Blood’s A Roveriin (joka ilmestyy myös suomeksi tuoreeltaan).

Pynchonin uutukainen on jo ilmestynyt ja se kolahtanee lähipäivinä postilaatikkooni. Luvassa on ”vain” 400-sivuinen teos, jota kriitikot luonnehtivat kirjailijan helppolukuisimmaksi romaaniksi. Tuskin sitä kuitenkaan ihan ahmimisnopeudella lukee. En jaksa uskoa, että Unto Hämäläinen kirjoittaa ensi keväänä HS:n Kuukausiliitteeseen samanlaisen vuodatuksen Pynchonin pauloihin joutumisestaan kuin minkä kirjoitti taannoin Stieg Larssonista, tästä kirjallisuuden merirosvosta ja kuokkavieraasta.

Verryttelin kesän aikana Inherent Vicea varten lukemalla uudestaan kirjailijan esikoisromaanin, vuonna 1963 julkaistun V:n. Sehän on geopolitiikan koukeroihin sotkeutuva trilleri, jossa piisaa yllättäviä ja monimutkaisia juonenkäänteitä. Epätrillerimäistä siinä on Pynchonin hypnoottinen proosa. Se ei kehystä geopolitiikkaa vetäväksi isojen poikien seikkailukertomukseksi vaan antaa vaikuttavan kirjallisen muodon atomituhon varjoon joutuneen länsimaisen kulttuurin paranoialle.

Pynchon on harvoja nykykirjailijoita, jotka kirjoittavat balzacmaisia superpower-romaaneja postbalzacmaisella otteella — eli runsaudensarven kaltaisia teoksia, jotka sisällyttävät itseensä yhteiskunnan ja kulttuurin olennaisimmat vivahteet. Tämä taas johtaa siihen, että Pynchonin romaanit ovat melkoisia tiiliskiviä, paitsi kooltaan, myös kirjalliselta ominaispainoltaan. Niiden lukeminen ei ole silkkaa nautintoa. Suurin nautinto tulee yleensä jälkikäteen. Sitten, kun kirja alkaa kummitella mielessä jälkikuvina, muistumina, oivalluksina, assosiaatioina.

Säästeliäs julkaisutahti — seitsemän romaania 46 vuodessa — tekee sen, että jokainen Pynchonin romaani on Tapaus anglosaksisessa kirjallisuusmaailmassa. Inherent Vicen ilmestyminenkin näyttää herättäneen taas keskustelun siitä, onko Pynchon suurin elossa oleva englanninkielinen kirjailija. The Timesin kriitikko Aravind Adiga vertaa Pynchonia hänen kenties vahvimpaan haastajaan Philip Rothiin, ja esittää osuvia huomioita:

”Yet he seems more alive, more of our time, than Roth. Much is said about the rage of Roth’s late phase; but even when a book is ostensibly taking on social or political issues, as in The Human Stain, we discover soon enough that what the author is really pissed off about are personal, even narcissistic, issues: bodily decay and extinction. Pynchon’s fury is political, edgier. In a wonderfully adolescent way, he still wants to settle scores with the men holding the batons: government, police and Ronald Reagan. If Vineland was a howl at the Reagan years, one wonders if the weary tone of this new book – shot through with a sadness that the good guys have been licked for all time – hasn’t resulted from the long rule of George W. Bush.”

Naulan kantaan. Pynchon on edelleen subversiivinen hahmo, kun taas Roth on enää eturauhasvaivojensa kiusaama kärttyinen ukkeli (joka tosin edelleen kirjoittaa hyviä romaaneja).

Mitä maailmankirjallisuus opettaa?

On aiheita, jotka ovat niin vaivaannuttavia, ettei niistä voi kirjoittaa. Tuskin edes lukea, mitä muut — paremmat ja kyvykkäämmät — ovat niistä sanoneet.

Eräs tällainen aihe on ”kirjallisuuden merkitys”. Mitä siitä voi sanoa tekemättä itsestään imbesilliä? Olen tainnut blogissani viitata eräitä kertoja kirjallisuuden tarjoamaan hupiin ja lohtuun. Ja olen tietysti puhunut vain omasta puolestani. En tiedä, lohduttaako tai huvittaako kirjallisuus ketään muuta. Voi olla että se niin tekee. Mutta voin puhua vain siitä, mitä itse tunnen.

Umberto Ecolla on essee nimeltä On Some Functions of Literature, joka avaa kirjoituskokoelman On Literature (alkuteos Sulla Letteratura). Hienoa, että Eco on kirjoittanut aiheesta 15-sivuisen esseen eikä 300-sivuista kirjaa. Se jos mikä kertoo tyylitajusta, ja ennen kaikkea siitä, että Eco suhtautuu aiheeseen vakavasti. Tärkeimmistä asioista täytyy osata kirjoittaa lyhyesti.

Esseessä on joitakin ensi tuntumalla hymyilyttäviä kohtia, kuten esimerkiksi Econ väite siitä, että syrjäytyneet nuorisorikolliset tekevät tihutöitään, koska heillä ei ole pääsyä kirjallisuuden avartavaan ja edifioivaan maailmaan. Muistan kuinka opiskeluvuosinani naureskelin Richard Rortylle, joka väitti, että ihmiskunnan julmuus vähenisi, jos useammat lajitoverimme lukisivat parasta maailmankirjallisuutta. Mahtaisivatko vaikkapa Sudanin väkivaltaisuudet loppua, jos sikäläisille militanteille pudotettaisiin helikoptereista läjäpäin klassikkoromaaneja? Tai voitaisiinko Palestiinan kysymys ratkaista rauhanomaisesti runojen avulla?
Mutta mitä pitemmälle Econ esseetä luin, sitä vaikuttuneemmaksi tulin hänen uskostaan kirjallisuuteen. Hän ei pilaile tai patsastele, hän on vakavissaan. Hän allekirjoittaa jokaisen lauseensa. Ei ole kyse imelästä ja valheellisesta ammattirutiiniksi kangistuneesta yliopistomiehen humanismista. Econ vakaumuksellista uskoa on pakko kunnioittaa, vaikka suhtaudunkin kirjallisuuden ylösrakentavaan voimaan huomattavasti varauksellisemmin kuin hän.

Esseen loppu on hieno. Eco onnistuu tiivistämään ydinsanomansa muutamalla tarkkaiskuisella lauseella. Hänen mukaansa kirjallisuuden suurin merkitys on siinä, että se opettaa meitä — ei elämään vaan kuolemaan. Maailmankirjallisuus on valmiiksi kirjoitettuja tarinoita, joita emme voi muuttaa omien oikkujemme mukaisiksi. Ne ovat mitä ovat halusimme sitä tai emme, ja juuri tämä kohtalonomaisuus, suoranainen ”repressiivisyys”, tekee niistä yleispäteviä — ne koskettavat meitä kaikkia, kuten sairaudet ja kuolema.

”I believe that one of the principal functions of literature lies in these lessons about fate and death. Perhaps there are others, but for the moment none springs to mind.”