Lohdutuksen ääni

Morrissey esiintyy tänään Helsingissä Kaapelitehtaalla.

Hän on eniten elämääni vaikuttanut popartisti, vaikkakaan en voi väittää olevani yhtä suuri fani kuin Antti Nylén, joka hiljattain Morrisseyn 50-vuotisjuhlien kunniaksi julkaisi pienimuotoisen kirjasen päivänsankarista.

”Kuinka monta kertaa olen kuunnellut William, It Was Really Nothingin? Satoja vai tuhansia? En tiedä. Monta kertaa. Tuo laulu on minulle hyvin tuttu, tutumpi kuin rakastamieni ihmisten kasvot. Luulen, että minut voisi herättää koomasta soittamalla ne kaksi minuuttia ja kymmenen sekuntia korviini”, Nylén kirjoittaa.

Ensimmäisen kerran tein tuttavuutta Morrisseyn kanssa yläasteikäisenä vuonna 1984. The Smiths eli uransa alkutaivalta, ja Suomessakin soitettiin radiossa What Difference Does It Makea . Hankin yhtyeen ensimmäisen albumin, kuuntelin ja hämmästelin, aavistin vaikka en välttämättä vielä tajunnut löytäneeni jotain sellaista, mikä seuraisi mukanani pitkään.

Luin brittiläisiä musiikkilehtiä, NME:tä ja Melody Makeria. Opin niistä lisää Morrisseystä. Hän ei ollut kuin muut poptähdet, ei puhunut samalla tavalla kuin he. Eräässä kuvassa Morrissey poseerasi Thomas Hardyn romaani vierellään. En tiennyt silloin kovin paljon kirjallisuudesta, mutta ajattelin, että on tyylikkäämpää lukea Hardyä ja puhua kieltäymyksestä ja selibaatista kuin elää rentoa ja rempseää, sovinnaisella tavalla kapinallista popparielämää. Selvästikin Morrissey oli kaiken likaisen, keinotekoisen ja alhaisen yläpuolella.

Oman sävytyksensä noihin varhaisiin kokemuksiini toi se, että asuin Kokkolassa. Valtaenemmistö kaupungin nuorista ei kuunnellut Morrisseytä ja jos olisivat kuunnelleet, eivät olisi ymmärtäneet saati rakastaneet häntä. Oli tuskastuttavaa mutta samalla avartavaa intoilla The Smithsistä yksin tai muutaman ystävän kanssa, kun ympärillä ikätoverit hoilasivat Popedaa ja sikailivat niin kuin teininuoriso kaikkialla sikailee. Eräässä haastattelussaan Morrissey puhui nuoruusvuosistaan, jotka vietti omassa huoneessaan levyjä kuunnellen. ”Joudut kohtaamaan kaiken yksin: kuoleman, hammaslääkärin…”, hän sanoi, ja kuvittelin totisesti tietäväni, mitä hän tarkoitti. Yksinäisyys ymmärtämättömien keskellä, riita maailman kanssa — nuo olivat varhaisten The Smiths -vuosieni perustavimmat eksistentiaaliset kokemukset. Ja varmaankin ne jättivät jälkensä.

Aikuistuttuani minulta kului pitkähkö aika niin etten kovin paljon Morrisseytä kuunnellut. Mutta onneksi suhteemme on taas viime vuosina tiivistynyt. Vanhetessaan ihminen tarvitsee lohtua vähintäänkin yhtä paljon kuin nuoruusvuosinaan, ja kuten Nylén kirjasessaan todistelee, Morrissey suo lohtua ja lohdutusta:

”Jos ymmärtäisin jotakin filosofiasta en ehkä tarvitsisi Morrisseytä. Mutta en usko. Vaikka filosofi kumartuisikin kaikkein vakavimman puoleen ja kertoisi kärsivällisesti ja ymmärrettävästi totuuden siitä, hän sen tehtyään nousisi ylös ja sanoisi: ’Pitäkää hyvänänne!’ Boëthius on väärässä. Filosofia ei lohduta. Tieto ei lohduta.”

Varjojen raportti

Syksyllä ilmestyvän romaanin viimeistely jatkuu edelleen. Päivitykset tähän blogiin ovat siis olleet kortilla.

Oma kirjoittaminen (tai pitäisikö tässä työvaiheessa puhua pikemminkin tekstin hiomisesta) saa uutta potkua, kun tulee lukeneeksi ohessa hyviä toisten tekemiä kirjoja. Sellainen on Philippe Claudelin vastikään suomeksi ilmestynyt Varjojen raportti. Se yllätti minut vahvalla kerronnallaan. Kirjallisesti se on niin briljantti, ettei haitannut yhtään vaikka siinä esiin nousevat teemat (toiseuden pelko, yhteisöllisen väkivallan anatomia jne.) eivät pystyneet tarjoamaan varsinaisia uusia oivalluksia.

Tunnistaminen on eräs romaanikirjallisuuden traditionaalisista lukunautinnon herättäjistä. Kun kirjailija onnistuu kuvaamaan miljööt, maut ja tuoksut tavalla, josta lukija tunnistaa omat kokemuksensa syntyy väkevä kokemus tekstin todenkaltaisuudesta. Se imaisee mukaansa, saa lukijan elämään sanat ja lauseet omakohtaisesti. Syntyy aitoa, välitöntä lukemisen lumoa. Intellektuaalisesti suuntautuneet kirjallisuusihmiset toisinaan vähättelevät tällaista tekstin vietäväksi tempautumista, mutta mielestäni ei pidä vähätellä.

Varjojen raportti käsittelee asioita, jotka tunnemme jos emme omakohtaisesti niin viime vuosisadan synkästä historiasta: vankileirejä, sotaa, organisoitua vainoa ja väkivaltaa, mutta kehystää ne aivan uudella tavalla. Claudel ei kirjoita Saksasta, juutalaisista ja Auschwitzista vaan luo oman hiukan sadunkaltaisen todellisuutensa, joka monilta piirteiltään muistuttaa omaa maailmaamme, sen historiaa.

Tämän kaltainen etäännytys toimii Varjojen raportissa loistavasti. Jos Claudel olisi sijoittanut romaaninsa 1900-luvun Eurooppaan ja kuvannut todellisia paikkoja ja tapahtumia niiden oikeilla nimillä, lukukokemus olisi varmaankin liudentunut, koska taustalla olisivat alkaneet häiritsevästi kummitella kaikki holokaustkirjat ja -elokuvat.
Etäänytyksen ja tunnistamisen vuoropelillä Varjojen raportti onnistuu välttämään nämä sudenkuopat. En tiedä, ovatko ratkaisut olleet Claudelilta tietoisia, vaistonvaraisia vai niiden sekoitusta, mutta lopputuloksena on romaani, joka on kerronnallisesti yksi vaikuttavimmista viime aikoina lukemistani.

Mies nimeltä DeLillo


En tiedä Don DeLillosta oikeastaan mitään. Olen lukenut lähes kaikki hänen romaaninsa, monet niistä useaan kertaan, mutta miehestä itsestään en osaa sanoa juuri muuta kuin että hän asuu jossain New Yorkin liepeillä ja polveutuu italialaisista siirtolaisista. Valokuvissa DeLillo näyttää sävyisältä ja hieman tylsältä tyypiltä. Ulkonäkönsä perusteella hän voisi olla tietokoneasiantuntija tai ortopedi.

Vaikka DeLillo merkitsee minulle kirjailijana paljon, en ole koskaan halunnut ”kohdata” häntä, en kasvotusten enkä aikakauslehtien syvähaastattelujen välityksellä. Minulle riittävät mainiosti DeLillon kirjat. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka väittävät ”ymmärtävänsä” kirjailijan teoksia paremmin juteltuaan tämän kanssa henkilökohtaisesti. Ainoa merkityksellinen suhde kirjailijan ja lukijan välillä voi syntyä tekstien kautta. Kirjailijan omat hölinät sopii jättää omaan arvoonsa. Useimmat kirjailijat puhuvat mitä sylki suuhun tuo. Eivät he ole olemassa harjoittaakseen suhdetoimintaa — ”kohdatakseen lukijoitaan” — vaan tehdäkseen kirjoja lukijoidensa huviksi ja lohduksi.

Sattumalta sain hiljattain käsiini teoksen Conversations with Don DeLillo (toimittanut Thomas DePietro), johon on koottu DeLillon haastattelut vuosilta 1982-2001. Niitä on vajaat kaksikymmentä, mikä ei ole paljon. Suomalainen keskivertokirjailija ehtii antaa saman verran haastatteluja yhden kirjasyksyn aikana. Televisiossa DeLillo ei ole halunnut esiintyä koskaan. Kun Valkoinen kohina palkittiin American Book Awardilla, DeLillon puhe palkinnonjakotilaisuudessa oli ytimekäs: ”I’m sorry I couldn’t be here tonight.” Joku voisi syyttää julkisuutta karttavaa DeLilloa kopeaksi tai elitistiseksi, mutta mistään sellaisesta ei ole kyse. Hän vain sattuu olemaan vanhan liiton mies, jonka mielestä kirjailijan tärkein tehtävä ei ole olla valmiina heti kun julkisuus kutsuu.

Entä ne haastattelut? Kuten arvata saattaa, DeLillo puhuu niissä kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta, hyvin vähän itsestään. Hän kieltää toimittajia kuvailemasta — saati kuvaamasta — kotiaan tai elinympäristöään. Vaikka on kiintoisaa lukea DeLillon ammatillisista ajatuksista, niistä ei oikeastaan verso mitään sellaista, mikä saisi minut katsomaan hänen romaanejaan uudesta vinkkelistä. Hän kertoo suhtautuvansa kieleen enemmän runoilijan kuin prosaistin tavoin. Hän ei halua kirjoittaa muodoltaan valheellisen hallittuja teoksia, joissa on alku, keskikohta ja loppu, koska sellaisten aika oli 1800-luvulla (vaikka moni sellaisia vieläkin kirjoittaa). Hän pitää velvollisuutenaan tehdä romaaneja, jotka eivät halveksi lukijaansa päästämällä siitä missä aita on matalin. Tämän kaiken tiesin jo entuudestaan, koska olen perehtynyt hänen tuotantoonsa.

Kaikki on todellakin Don DeLillon kirjoissa. Niitä kannattaa lukea, uudestaan ja uudestaan. Ne kestävät sen, niin kuin hyvät kirjat kestävät.

P.S.

Toki Conversations with Don DeLillo herättää monenlaisia pohdintoja, mutta useimmat niistä liittyvät kirjallisuuteen laajemmin. Esimerkiksi Kennedyn salamurhan mysteereihin pureutuvan Vaaka-romaanin ilmestymisen aikoihin antamassaan haastattelussa DeLillo pohdiskelee sitä, miten eri tavalla kirjailijasukupolvet maailmaa tarkastelevat. Hän arvelee, että Styronin, Mailerin, Vidalin ja Baldwinin polvi olisi nostanut romaanin päähenkilöksi John F. Kennedyn, kun taas nuorempaa polvea edustava DeLillo valitsi hahmokseen Lee Harvey Oswaldin ja uskoo, että myös hänen ikätoverinsa, kuten Pynchon, McElroy, McGuane ja Stone olisivat päätyneet samanlaiseen ratkaisuun.