Paluu Kylpyhuoneeseen

Löysin hyllystäni kirjan, joka vaivutti minut nostalgisiin nuoruusmuistoihin. Olenkohan tulossa seniiliksi?

Kirja on romaani nimeltä Kylpyhuone (alkuteos La salle de bain) ja sen tekijä belgialaissyntyinen Jean-Philippe Toussaint. Luin kirjan alle parikymppisenä ja ihastuin siihen kovin. Toussaint vaikutti silloisiin (epätoivoisiin) tekstiharjoitelmiini. Yritin kirjoittaa kuten hän: minimalistista, tarkkanäköistä, fiksulla tavalla vinksahtanutta lyhytproosaa.

Sitten kävi niin kuin elämässä käy: tuli uusia kirjoja ja kirjailijoita, Toussaint ja Kylpyhuone unohtuivat. Joitakin vuosia sitten Toussaint tuli yllättäen uudestaan vastaani, kun häneltä suomennettiin romaani nimeltä TV (alkuteos La télévision). Luin sitä muutamana iltana ja nukahdin aina. En muista, olinko valmiiksi väsynyt vai väsyinkö vasta kirjaa lukiessani. Johtopäätökseni joka tapauksessa oli, että Toussaint taisi olla yksi monista nuoruusiän hairahduksistani. Parikymppisenä tulee intoiltua kaikenlaisesta turhasta ja tyhjänpäiväisestä.

Mysteeriksi jää, mikä sai minut viikko sitten tarttumaan Kylpyhuoneeseen, joka oli vuosikaudet pölyttynyt kirjastoni etäisimmässä nurkassa, siinä kuoleman valtakunnassa, johon unohtamani kirjat ja kirjailijat päätyvät. Tutkin kulahtanutta kansipaperia ja hymähtelin en-tarkkaan-tiedä-mille. Sitten avasin kirjan ja aloin lukea:

”Kun aloin viettää iltapäiviäni kylpyhuoneessa, en aikonut asettua sinne asumaan, en toki. Aika sujui siellä mukavasti, makasin kylpyammeessa ja mietiskelin, milloin vaatteet päällä, milloin alasti…”

Siltä istumalta luin sitten tämän 113-sivuisen kirjan, jonka päähenkilö eristäytyy kylpyhuoneeseen, lähtee sitten Venetsiaan ja palaa lopuksi takaisin kylpyhuoneeseen. Lukemistani häiritsi se, että yritin muistella, miltä teksti oli tuntunut silloin kauan sitten, mikä siinä oli tehnyt niin suuren vaikutuksen. Siltikin: on pakko myöntää, että Kylpyhuone on mukiinmenevä kaunokirjallinen teos. Viehättävällä tavalla absurdi ja viattomalla tavalla ”filosofinen”. Ehkä nuoruuden herkkyyttään Toussaint (joka julkaisi Kylpyhuoneen 28-vuotiaana) onnistui välttämään sen ilmeisen vaaran, että Kylpyhuoneesta olisi tullut Jean-Paul Sartren Inhon kaltainen filosofialla raskautettu epäromaani.

Eläimellistä menoa

Mitä merkitsevät finanssikriisi ja maailmantalouden taantuma sen rinnalla, että James Ellroylta ilmestyy ensi syksynä uusi romaani? Eivät paljon mitään.

Silti talouden tapahtumiakin kannattaa pitää silmällä sen verran kuin tähdellisemmiltä riennoilta ennättää. Jos nykymuotoisen kapitalismin perusteet kiinnostavat, kannattaa lukea George Akerlofin ja Robert Shillerin uutuusteos Animal Spirits.

Animal Spirits kyseenalaistaa valtavirtataloustieteen opinkappaleen rationaalisesti toimivista ihmisistä ja tehokkaista markkinoista. Tämän opinkappaleen vaikutukset eivät rajoitu akateemisiin piireihin, vaan heijastuvat niin rahoitusmarkkinoihin kuin talous- ja työllisyyskehitykseen, kuten Akerlof ja Shiller kirjassaan osoittavat.

Herrat eivät ole mitä tahansa pamflettimaakareita. Akerlof sai vuonna 2001 taloustieteen Nobelin tutkimuksillaan, jotka osoittavat kuinka markkinat vääristyvät, kun myyjillä on tietoa enemmän kuin ostajilla. Shiller ei ole vielä saanut Nobelia, mutta lienee ”jonotuslistalla”. Suuri yleisö tuntee hänet Yhdysvaltain asuntomarkkinakuplan ennustajana.

Sattumalta eivät Akerlof ja Shiller ole antaneet kirjalleen nimeksi Animal Spirits. Nimi viittaa John Maynard Keynesin klassikkoon The General Theory of Employment, Interest and Money. Siinä Keynes katsoo, että sijoittajia eivät ohjaa niinkään rationaaliset tuotto-odotukset vaan eläimelliset vaistot. Ne vaikuttivat hänen mielestään 1930-luvun laman syntyyn. Taloustieteeseen tämä teesi ei pesiytynyt samalla tavalla kuin Keynesin ideat vastasyklisestä talouspolitiikasta ja valtion roolista taloudessa.

Akerlofin ja Shillerin mielestä valtavirtataloustiede teki virheen jättäessään eläimelliset vaistot – psykologisista ja kulttuurisista tekijöistä nousevat yllykkeet – lähes kokonaan huomiotta. Tämä johtui ekonomistien halusta tehdä taloustieteestä kovaa tiedettä. Ihmiset eivät kuitenkaan ole atomeja, eivätkä toimi kuten atomit.

Sijoittajat, yritysjohtajat ja talouspolitiikan päättäjät ovat nielleet valtavirtataloustieteen perusolettamukset pureksimatta. Usko ihmisten rationaalisuuteen ja markkinoiden tehokkuuteen on edistänyt esimerkiksi nykyisen finanssikriisin puhkeamista. Jos paketoitujen sijoitustuotteiden ostajat olisivat tiedostaneet markkinoiden alkukantaisen puolen, he olisivat olleet varovaisempia tekemisissään.

Akerlof ja Shiller väittävät pystyvänsä selittämään suhdanneheilahteluja valtavirtataloustieteen tarkastelumalleja pätevämmin. Esimerkkitapaukseksi he nostavat Yhdysvallat 2000-luvulla. Vuosituhannen vaihteessa jenkkitalous ajautui taantumaan, jota Bushin hallinto torjui veronalennuksilla ja Fed koronlaskuilla. Lääkkeet tepsivät ja talous lähti nousuun. Maailma oli kuitenkin muuttunut. Kun 1990-luvun loppuvuosina taloutta olivat ruokkineet massiiviset tietotekniikkainvestoinnit, niin nyt kasvun veturiksi nousivat asuntomarkkinat.

Vuosina 2001–2005 asumiskustannukset nousivat Yhdysvalloissa 33,1 prosenttia, kun BKT kasvoi vain 11,2 prosenttia. Tulikuumat asuntomarkkinat poikivat paketoituja sijoitustuotteita, joissa riskit ensin hajautuivat ja sitten hämärtyivät. Kun kupla lopulta puhkesi, tuho levisi ensin rahoitusmarkkinoille ja myöhemmin myös reaalitalouteen.

”Nämä tapahtumat vastaavat tarkasti sitä, mikä käsityksemme mukaan aiheuttaa talouden nousut ja laskut: liiallista luottamusta seuraa luottamuksen menetys. Tarina tämän kaiken taustalla oli, että asuntojen hinnat eivät koskaan laske – mikä itse asiassa ei pidä paikkaansa – vaan jatkavat vain nousuaan. Ei siis ollut mitään menetettävää.”

Sama perusmekaniikka vaikuttaa Akerlofin ja Shillerin mielestä kaikkien suhdannevaihteluiden taustalla. Eläimellisten vaistojen avulla on mahdollista selittää niin Japanin menetetty vuosikymmen kuin Intian viime vuosien kasvubuumi – ehkäpä myös Suomen 1990-luvun lama.

Nykyinen finanssikriisi ei Akerlofin ja Shillerin mielestä merkitse tuhoa kapitalismille, mutta viime vuosikymmenet maailmaa hallinnut kapitalismin ultraliberaali malli on murenemassa.

Läntisessä maailmassa tapahtui taloudellinen vallankumous kolmisenkymmentä vuotta sitten, kun Margaret Thatcher nousi Britannian pääministeriksi ja Ronald Reagan Yhdysvaltain presidentiksi. He halusivat kutistaa valtion yövartijan rooliin. Kaksikon ajatuksiin vaikuttivat valtavirtataloustieteen opit rationaalisista ihmisistä ja tehokkaista markkinoista. Jos 1970-luvulla kaikki olivat keynesiläisiä, niin Thatcherin ja Reaganin valtaannousun jälkeen kaikista tuli monetaristeja.

Akerlof ja Shiller pahoittelevat konservatiivien toimeenpanemaa vallankumousta ja vaativat valtion roolin vahvistamista taloudessa. On luotava uudenlainen järjestelmä, jossa valvonta ja sääntely saa suuremman sijan.

”Eläimellisten vaistojen vuoksi talous heittelehtii vuoroin suuntaan ja toiseen. Ellei valtio puutu talouteen, seurauksena on massiivisia työttömyyspiikkejä ja rahoitusmarkkinoiden suistumisia kaaokseen.”

Huutoja hiljaisuuden keskelle

Romaaneissa on se huono puoli, että ne eivät valmistu itsestään. Ne täytyy kirjoittaa. Eivätkä ne valmistu sittenkään. Ne vain täytyy lopettaa.

Romaanin julkaiseminen on kuin pudottaisi kiven kaivoon ja jäisi turhaan odottamaan molskahdusta.

Romaanin ja runojen välillä on kosolti eroja. Todennäköisesti ne ovat kahden toisilleen vieraan planeetan olentoja. Miettikääpä vaikka tätä: jos romaanitekstiä luonnehditaan ”aforistisen tarkaksi”, se on yleensä kehu, mutta jos runoa luonnehditaan ”aforistisen niukaksi”, se on aina moite.

Tunnen monta suomalaista runoilijaa, joiden mielestä maassamme ei julkaista kelvollista proosaa juuri lainkaan. Kun pyydän heitä nimeämään kotimaisen mieliprosaistinsa, he vastaavat yleensä että Hans Selo. Kaikkien runoilijoiden kaikki ajatukset romaanista tiivisti Andre Breton Surrealismin manifestissa. Bretonin mielestä romaanit edustavat alempaa kirjallisuuden lajia: ne sisältävät vain informaatiota, pitkäpiimäisen tarkkaa henkilöiden ja miljöön kuvausta. Eli toisin sanoen ne eivät ole runoutta vaan antirunoutta.

Ymmärretäänköhän ”runollinen kieli” luonnehdintana voittopuolisesti kunniaksi vai häpeäksi romaanille? En ole koskaan sitä miettinyt, ei ole tuntunut tärkeältä.

P.S.

Sekoitan vielä pakkaa muistuttamalla, että kun Homeros sanoi muistin olevan runouden äiti, hän tarkoitti runoudella sitä mitä me tarkoitamme epiikalla. Luullakseni.
EDIT:
Muutin tuota kohtaa, jossa on kivenpudottamisvertaus. Kuten eräs tarkka blogin lukija huomautti, oikeasta kivestä kuuluu kyllä molskahdus aina. Romaani taas on kivi, josta sitä molskahdusta harvoin kuuluu. Että tällä tavalla.