Hajamietteitä tekstistä & romaanista

Blogin päivittäminen on jäänyt vähiin tähdellisempien kirjoitustöiden, flunssan ja jääkiekon MM-kisojen takia.

Kaunokirjallisen tekstin parissa puurtaessa kaikki tuppaa kiertymään sen ympärille, mitä on kirjoittamassa tai mitä yrittää kirjoittaa. Paino on sanalla yrittää. Mikään teksti ei voi täydellisesti ilmaista tai välittää sitä, mitä tekijä (en pane tätä sanaa lainausmerkkeihin) ”haluaa sanoa”, ”aikoo sanoa” tai ”kuvittelee sanovansa” (nämä kylläkin panen lainausmerkkeihin). Sen sijaan teksti ilmaisee tai välittää aina myös sellaista, mitä sen ei ollut alun perin tarkoitus ilmaista tai välittää. Tekijä hämmästyy, tekijä muuttuu lukijaksi. Parhaassa tapauksessa nämä hämmästymiset tapahtuvat kirjoitustyön aikana. Silloin tekstiin aukeaa uusia polkuja kuin itsestään. Teksti saa uudenlaista syvyyttä ja kantopintaa. Ne ovat ihmeellisiä hetkiä. Ilman niitä en pystyisi kirjoittamaan 300-sivuista romaania.

Kirjoittamista ei kuitenkaan pidä mystifioida, se on työtä siinä missä mikä tahansa muukin. Se vaatii uutteruutta, keskittymistä, suunnitelmallisuutta. Samanlaisia ajoittaisia välähdyksiä, kirkastumisia ja puhtaan kokemisen hetkiä sisältyy varmasti myös arkisiin, käytännöllisiin ja hyödyllisiin töihin eli niihin, joista puhuttaessa harvemmin käytetään luovuuden käsitettä. Minun on vaikea uskoa, että romaani olisi arvokkaampi tekele kuin vaikkapa lasten leikkimökki. Ainakin leikkimökki on hyödyllinen, toisin kuin romaani.

Onko niin, että sitä tärkeämmäksi käy myytti luovasta kirjailijasta, mitä vähäisemmäksi käy kirjallisuuden merkitys kirjallisuutena? (Suurin osa niin sanotusta kirjallisuuskeskustelusta on köykäistä huutelua tai hehkutusta; tämä pätee niin nettipalstoihin kuin sanomalehtien kulttuuriosastoihin) Suomi ja maailma hukkuvat kirjojen ylituotantoon, mutta samaan aikaan romaaneja julkaistaan koko ajan vähemmän, ainakin suhteessa yleiseen nimikemäärään.

Puhun tietenkin nyt romaanista samassa merkityksessä kuin Milan Kundera esseekirjassaan Testaments Betrayed (alkuteos Les testaments trahis). Romaanilla on historiansa ja traditionsa. Sellaiset fiktiiviset teokset, jotka eivät ole niistä osallisia, eivät tiukasti kirjallisessa katsannossa ansaitsisi tulla kutsutuksi romaaneiksi. Tietysti meillä Suomessakin tyrkytetään parhailla mainospaikoilla hengentuotteita, joita väitetään romaaneiksi, vaikka ne ovat kirjalliseen muotoon naamioitua ihmissuhdeporinaa, selviytymistarinaa, elämäkertaa, kasvukertomusta, rikostutkintakuvausta, yhteiskunnallista kiivailua tai dramatisoitua journalismia.

Kundera kirjoittaa: ”To my mind, great works can only be born within the history of their art and as participants in that history. It is only inside history that we can see what is new and what is repetitive, what is discovery and what is imitation; in other words, only inside history can a work exist as a value capable of being discerned and judged.”

”Olen elänyt niin värikkään elämän, että voisin kirjoittaa siitä useammankin romaanin.” Näin sanovat sellaiset ihmiset, joilla ei ole mitään käsitystä siitä, mikä romaani on.

Aforismi ei nöyryytä

Mitä on aforistiikka?

Useimpien ihmisten mielestä jotain lujaa, lyhyttä ja lopullista. Sellaista mikä sopisi repliikiksi Likaisen Harryn suuhun.

Tämä on toki karkea yleistys. Vai onko?

Luin Turun Sanomista Lasse Raition kirjoittaman jutun aforistiikasta. Otsikko sanoo, että aforismi on ajatustiiviste. Otsikon alla on laatikko ja laatikossa teksti, joka pitäisi kai ymmärtää nokkelaksi: ”Varoitus: Aforismi voi sisältää taidetta, mikä saattaa haitata ymmärtämistä.”

Juttu kertoo lähinnä sen, että Raition mielestä Likaisen Harryn repliikit ovat kiinnostavampaa aforistiikkaa kuin Markku Envallin ja Tiina Lehikoisen epäilyttävä sanataide. Ei hän tosin mainitse Likaista Harryä, mutta asia käy selväksi muutenkin: ”Lehikoinen ja Envall tekevät aforismeillaan taidetta, joten ei ole mikään ihme, että iso osa kiteytetyistä ajatuksista kiitää meikäläiseltä yli hilseen. Hiusten latvoja hipomatta. Yritin selventää näitä mietelauseita itselleni lukemalla edellämainituista teoksista kirjoitettuja arvosteluja. Niistä ymmärsin vielä vähemmän.”

Se, että ihminen ei ymmärrä kirjallisuutta, ei ole hänelle nykymaailmassa häpeäksi. Raition kaltainen pesunkestävä journalisti osaa kääntää ymmärtämättömyytensä hyveeksi: minua ei jymäytetä hämärällä taiteellisella höpinällä, minä ajattelen omilla aivoillani enkä yritä miellyttää tärkeilevää kirjallisuusväkeä. Mikään kirjan kansien väliin painettu ei saa näitä huonon maun aristokraatteja nolostumaan.

Raition jutun luettuani rupesin muistelemaan sitä, kuinka syvää alemmuudentuntoa koen aina viedessäni auton huoltoon. Tunnen itseni täydelliseksi idiootiksi seistessäni rasvakouraisen autonasentajan edessä ja kuunnellessani, kuinka hän selittää minulle jotain jakopään hihnasta tai kannen tiivisteestä. Tietämättömyyteni auton moottorin osista, rakenteesta ja toimintaperiaatteista saa minut epäilemään, että olen myös laajemmassa mielessä kyvytön ja kelvoton ihminen.

Voiko kukaan kokea vastaavanlaisia nöyryytyksiä lukiessaan Mirkka Rekolan aforismeja?

Typerää snobismia

Konservatismi ja snobismi ovat toisinaan ihailtavia ominaisuuksia ihmisessä. Eivät kuitenkaan brittiläisessä runoilija-kriitikko Neil Powellissa. Satuin lukemaan hänen Kingsley ja Martin Amisista kirjoittamansa kirjan Amis & Son. Muuta en ole häneltä lukenut enkä varmasti ikinä luekaan.

Jos punkia ei olisi keksitty, se pitäisi keksiä pelkästään siksi, että maailmassa on Neil Powellin kaltaisia olentoja.

Kaksi kolmasosaa kirjastaan Powell kuluttaa Kingsley Amisin ja yhden kolmasosan Martin Amisin elämän ja teosten läpikäyntiin. Määrällinen painotus kuvastaa Powellin laadullista arviota: isä-Amis oli hänen mielestään parempi kirjailija kuin poika-Amis, josta ei paljon hyvää sanottavaa löydy. Amis & Son on kummallinen yhdistelmä elämäkerrallista aineistoa, kyökkipsykologiaa ja tärkeilevää kirjallisuuskritiikkiä.

En voi välttyä ajatukselta, että Powellilla on kaunoja Martin Amisia kohtaan. Niin tarkoitushakuisen tyrmääväksi hän ajoittain äityy. Powell sivuuttaa Moneyn ja London Fieldsin tekijän kirjalliset ansiot lähes kokonaan ja keskittyy jääräpäisesti todistelemaan, kuinka moni asia hänen proosassaan mättää. Eräs vakavimmista syytöksistä on se, että Martin Amis on popkulttuurin ryvettämä ja imenyt liian paljon vaikutteita amerikkalaisesta kirjallisuudesta. Powell suorastaan tärisee moraalisesta paheksunnasta kuvaillessaan Martin Amisin moukkamaisuutta klassisen musiikin saralla:

”For instance, he still knew far more about the Beatles than about Bach, a deficiency others would have sought to remedy, though he apparently didn’t: for there’s a truly shocking moment in Experience, where he refers to Bach’s ’Concerto for cello’, in four words conveying ignorance of musical history, the composer’s oeuvre and the difference between a concerto and a sonata (of which there are in any case six by J.S. Bach).”

Kingsley Amisille Powell antaa tunnustusta siitä, että hänen johtotähtensä oli Christopher Isherwood, kunniallinen brittiprosaisti, jonka teoksia voi kernaasti suositella opiksi ja ojennukseksi kirjailijanaluille, kun taas Martin Amis pitää esikuvinaan Nabokovin ja Bellowin kaltaisia epämääräisiä ei-brittiläisiä hahmoja, jotka vain panevat kirjailijanalkujen päät pyörälle.

”I can’t help feeling that our responsibility to our language — and with it something of Eliot’s obligation ’To purify the dialect of the tribe’ — must override the odd bruising of an ego”, Powell mäkättää.

On sanomattakin selvää, että Powellin kohotetusta, paskantärkeästä kirjallisuuskäsityksestä ei voisi versota mitään lähimainkaan sellaista, minkä tunnemme Amis-landina, Moneyn ja London Fieldsin voimakkaasti värähtelevänä kielellis-kirjallisena maailmana.

Powell määrittelee kirjallisuuskritiikin tehtäväksi vastata kysymykseen, onko käsiteltävästä teoksesta mihinkään. Amis & Sonista ei tee mieli todeta muuta kuin: bullshit, pure fucking bullshit.