Suuri suomalainen

26.2.

Veikkaajassa kirjoittaa Rantanen suomalaisesta tuomaritoiminnasta ja kurinpitokäytännöistä otsakkeella ”SM-liigan tragedia”. Se on peloittavan terävä juttu. En ole tahtonut itsellenikään tunnustaa, että olemme pudonneet edistyksen kelkasta — vajonneet kauas naapurimaidemme tasosta. Mutta, Herra paratkoon, se on totta, vaikka on se melkein liian kauheata tunnustettavaksi julki.

Minun on pakko soittaa ja purkaa sydäntäni impulsiiviselle mutta pohjimmiltaan kiltille rautakanslerillemme. Pahinta ja kuluttavinta ei lopultakaan ole se, ettei voi uhkasakon vuoksi kirjoittaa lehtiin tuomaritoiminnan ja kurinpitokäytäntöjen lukuisista epäkohdista, vaan se, että viikosta viikkoon ja kuukaudesta kuukauteen ei voi edes mainita niistä otteluiden jälkeisissä lehdistötilaisuuksissa. Pakotan Kummolan puhumaan kanssani, vaikka hän kävelee ulkona lumisateessa, lauhkeassa illassa, Tammerkosken maisemissa. Kiistelemme ja filosofeeraamme. Hän ymmärtää minun näkökohtiani, kuten sanoo ymmärtävänsä Vuorisenkin, mutta painottaa, ettei voi esiintyä tuomarina kiistoissamme. Huudan hänelle, että luuleko hän nykyisen systeemin voivan olla jättämättä syviä jälkiä kiekkokulttuuriimme, ja yleisemminkin: eikö hän näe kuinka koko tämä lyhytnäköinen tulosjohtaminen, jossa taloudellinen menestys on seuratoiminnan ainoa kriteerio, on jo tehnyt suunnattomia vaurioita yhteiselle asiallemme. Miten lapsellista ja rikollisen lyhytnäköistä. Tyhmyydestä sakotetaan… Finis Finlandiae…

On jo myöhäinen illan hetki, kun lopetan synkäksi yksinpuhelukseni muuttuneen keskustelumme ja toivotan rautakanslerille parhaita mahdollisia voimia kansainvälisen liiton koitoksiin. Toimistoni on tyhjä, hallin käytäviltä kuuluu etääntyviä ääniä. Seisahdan maailmankartan äärelle ja tuijotan, kuten olen niin lukemattomina yksinäisinä tunteina ajatusteni piinaamana tuijottanut, Amerikan mannerta ja noita kunniakkaita kaupunkeja: Montreal, Toronto, Detroit, Boston, New York… Chicago, ah, Windy City… Miten suggeroivatkaan minut nuo vanhat muistot ja täyttävät kaipauksella pois täältä, kauas pois, avarammille aloille… Missä onkaan se hengen Odysseus, joka rinnallani pystyisi purjehtimaan tämän pienen vihattavan maan nurkkakuntaisuuden pystyttämien kuolemanvaarojen ja kauhujen läpi?

Lama tulee, apua!

Pentti Haanpään Noitaympyrän alussa sekatyömies N kyselee kirjoittajalta, miten tämä yleismaailmallinen talouspula on häntä rasittanut. Pula on hyvin suhteellinen juttu, tuumii kirjoittaja.

Sama pätee myös nykyiseen yleismaailmalliseen talouspulaan, josta olen yrittänyt olla kirjoittamatta blogiin, ja tähän asti onnistunutkin. Varmuudella lamasta voi sanoa sen, että se vahvistaa kahta asiaa: isänmaallisuutta ja tuottavuutta.

Isänmaallisuutta ruokkivat kansallishengellä kuorrutetut puhaltakaamme yhteen hiileen -kampanjat. Tuottavuutta ruokkii kapitalistiseen talousjärjestelmään olennaisena piirteenä liittyvä luova tuho eli se että lama pyyhkäisee altaan heikoimmin tuottavat työpaikat.

Melkoisen varmana pitäisin myös sitä, että kymmenen vuoden kuluttua lehtien kulttuuritoimitukset kyselevät, kuka nykykirjailijoistamme kirjoittaisi suuren suomalaisen romaanin 2000-luvun lopun lamasta. Nykykirjailijat sitten vastaavat, ettei suuria suomalaisia romaaneja ole enää mahdollista kirjoittaa.

Viihdytin itseäni viikonloppuna lukemalla Erno Paasilinnan tekstejä 1990-luvun laman vuosilta. Silloinen kansallishenkinen tunnelman nostatus (jonka minäkin muistan hyvin) kirvoitti Paasilinnasta purevaa satiiria. Näin hän pudottelee proosapätkässä Saatanallinen sisu:

”Ja kuitenkin pienen pieni toivon säde pilkistää taivaanrannalta tähänkin ahdinkoon — nykyinen taloudellinen lama. Kun se hyvän hallituksen ansiosta tästä vielä syvenee, niin sanonpa että sillä tulee olemaan terveellinen vaikutus. Ensiksikin kalorit ja vitamiinit katoavat pöydiltä ja vanha kunnon olkileipä saattaa tulla takaisin entiselle paikalleen. Autot vanhenevat ja kuluvat pois; on pakko jalkautua tielle ja yrittää kiskoa ruhoaan eteenpäin ilman moottorin apua (…) Urheilijat saavat juosta kotoaan suoraan kilpailupaikoille, koska heitä ei enää kuljeteta tai kanneta sinne; ja silloin aletaankin jo olla lähellä vanhan Peräseinäjoen suden kovaa valmennustasoa. Kun vielä lopusta leivästä tapellessa saadaan aikaan kiivas sisällissota, joka erottaa jyvät akanoista, niin hyvä perustyö alkaakin olla tehty. Ainakin minä olen optimistinen: merkit ovat suotuisat. Suomalainen sisu saattaa vielä palata takaisin.”

Yhdeksänkymmentäluvun laman aikana lehdissä pohdiskeltiin, voiko ahdinko johtaa yhteiskunnallisiin levottomuuksiin. Huolet olivat turhia. Rahvas puristi kättä nyrkkiin ja parjasi Esko Ahoa ja Iiro Viinasta, mutta ei käynyt kumoamaan laillista yhteiskuntajärjestystä. Kun tein joskus muinoin aiheesta lehtijuttua, yhteiskuntatieteilijät levittivät eteeni sellaiset rätingit, jotka todistivat, että juustohöylällä ohennettunakin suomalainen sosiaaliturva paikkasi pahimmat kolhut. Lama koetteli, mutta järjestelmä kantoi.

Mielestäni voi hyvin perustein kysyä, onko kapina enää edes mahdollinen nykyisen kaltaisessa yhteiskunnassa. Luulisin, että siihen tarvitaan jotain paljon pahempaa kuin yleismaailmallinen talouspula. Umberto Eco kirjoittaa esseessään From Play to Carnival pirulliseen sävyyn, että yleislakot estää varmimmin uhka massiivisesta sähkökatkoksesta. Jos vastaanottimet pimenevät, ihmiset eivät näe illalla suosikkiohjelmiaan televisiosta. Kansalaisista on tullut kuluttajia ja katsojia. Maksavaa yleisöä, jonka edessä markkinatalous tekee sitä minkä parhaiten taitaa: taikoo tarpeita tyhjästä ja tekee turhuuksista välttämättömyyksiä. Jos huonoina aikoina ihmisillä ei riitä rahaa kulutukseen, lohtua tarjoaa televisioviihde: taukoamaton visailujen, kisailujen ja laatikkoleikkien karnevaali.

Intellektuelli SS-miehenä

”Innostuin esittämään karikatyyrin vuokraemännästäni, aloittaen ruoanlaitosta ja jatkaen hänen muihin piirteisiinsä. ’Stalingrad?’ sanoin imitoiden hänen murrettaan ja ääntään. ’Minkä kumman takia te sinne läksitte? Eikö täällä ole hyvin? Ja missä se sitä paitsi on?’ Eichmann nauroi niin, että oli tukehtua viiniinsä. Jatkoin: ’Eräänä aamuna menin ulos samaan aikaan hänen kanssaan. Näimme miehen, jolla oli tähti rinnassaan, luultavasti joku etuoikeutettu Mischling. Hän huudahti: ’Voi katsokaa, Herr Offizier, juutalainen! Mitenkä te ette ole vielä kaasuttanut tuota?’ Kaikki nauroivat, Eichmannilta valuivat kyynelet silmistä ja hän kätki kasvonsa lautasliinaan. Vain Frau Eichmann pysyi vakavana. Vaikenin huomatessani sen. Näytti siltä kuin hän olisi halunnut kysyä jotain muttei sittenkään tohtinut.”

Tuo katkelma on Jonathan Littellin mittasuhteiltaan massiivisesta romaanista Hyväntahtoiset (WSOY 2008. Suomentanut Ville Keynäs). Luin sen jo ennen joulua, mutta syystä tai toisesta en ole aikaisemmin kirjoittanut siitä. Jonkin merkinnän kommenttiosiossa taisin kyllä sivuta sitä. Kimmokkeen raapustaa Littellin kirjasta antoivat tämä ja tämä .

Tartuin Hyväntahtoisiin täynnä epäilyksiä. Suhtaudun niin sanottuihin historiallisiin romaaneihin — kuvitettuun historiaan — varauksellisesti. Menneisyyden tapahtumien ylöskirjaaminen, eritteleminen ja tulkitseminen on historioitsijan, ei romaanikirjailijan hommaa. Fiktio tutkii olemista ja tietoisuutta, ei todellisuutta ja tapahtumakulkuja. Juuri siksi romaanin keinoin on mahdollista tavoittaa ulottuvuuksia, joita historioitsijat eivät tavoita.

Teemojensa vuoksi Hyväntahtoiset nosti mieleeni vielä joukon erityisongelmia: Voiko juutalaisten joukkotuhoa natsien näkökulmasta kuvaava romaani onnistua sanataiteena? Sortuuko se toistamaan ja varioimaan loppuun kaluttuja pahan banaalisuuden teemoja? Voiko natsien toimeenpanemia kauheuksia kuvata sortumatta halpahintaiseen tuhoamispornoon?

Onneksi Hyväntahtoiset enimmäkseen välttää nämä sudenkuopat. Se kasvaa valtaisan historiallisen dokumenttiaineiston pohjalta taiteellisesti täysipainoiseksi romaaniksi. Ja kuten Anthony Beevor tuossa linkittämässäni artikkelissa sanoo: Littell onnistuu valaisemaan teemojaan sellaisista näkökulmista, joihin historiantutkijoilla ei ole välineitä pureutua.

Hyväntahtoisten päähenkilön, Natsi-Saksan tuhoamiskoneistoa palvelevan SS-upseeri Maximilian Auen muotokuva on vaikuttava ja hyytävä, koska se ei rajoitu puhki kuluneisiin teeseihin ylempiensä käskyjä tottelevasta eichmannista. Aue on puhdasverinen intellektuelli, joka antautuu syviin filosofisiin pohdintoihin samanhenkisten kollegojensa kanssa. Hän halveksii moukkia, jotka seuraavat sokeasti Hitleriä ja Puoluetta eivätkä pysty ymmärtämään kolmannen valtakunnan ”vihollisten” tuhoamisen ”filosofis-moraalisia perusteita”.

Kuten Beevor toteaa, SS:n sisällä todellakin vaikutti tällainen älykkörengas eikä se kyseenalaistanut juutalaisten kansanmurhaa sen enempää kuin ääliömäiset eichmannit. Massateurastusten synnyttämät tunnontuskat nämä älyköt tulkitsivat merkiksi inhimillisyydestään ja korkealle kehittyneestä moraalistaan. Tappamisella retostelu tai siitä nauttiminen oli heidän silmissään alhaista. Himmlerin kerrotaan oksentaneen, kun hän kurkisti kaasukammion luukusta.
Hyväntahtoisten loppujaksot sijoittuvat Kolmannen valtakunnan luhistumisen päiviin. Maximilian Auen persoonallisuuden rakenteet alkavat pettää, ja metafyysiset kauhut kietoutuvat yhteen sodan kauhujen kanssa. Samalla tarinan historiallinen kudos haurastuu ja kirjallinen aines työntyy sen alta pontevasti esiin.
Jos jokin minua Hyväntahtoisissa rasittaa niin Auen seksuaalisuuden alleviivaava esille tuominen: hän on kaappihomo, jolla on insestin sävyttämä suhde sisareensa. Haiskahtaa yliviritetyltä. Mutta annettakoon anteeksi.